EDELLÄ KÄYDEN XXXXXXX Sotainvalidien Veljesliiton 75-vuotisjuhlan juhlalehti Veljesliiton historia s. 12–23 Mekin olemme sotainvalideja s. 26–29 Veljesliiton tulevaisuus s. 38–39 Tiesitkö? s. 40–41 Sotainvalidi Vammoistaan huolimatta sotainvalidit ovat viettäneet täyden elämän. Gunnar Kotiranta on yksi heistä. S. 6–7 EDELLÄ KÄYDEN | 1 

VELJESLIITON PERUSTAMISKOKOUS SISÄLTÖ EDELLÄ KÄYDEN SA-kuva Veljesliiton perustamiskokous 2: Lue Marsalkka Mannerheimin perustamiskokouksessa pi­ tämä puhe kokonaisuudessaan. Sodan lukuja 4: Sodissamme 1939–1945 tais­ telleiden, kaatuneiden ja ka­ donneiden sekä pysyvästi vam­ mautuneiden määrä. Meidän liittomme 5: Sotainvalidi, hallituksen jä­ sen Antti Västin tervehdys. Noususuhdanteista elämää Sotainvalidien Veljesliiton kunniapuheenjohtaja sotamarsalkka Mannerheim piti alla olevan puheen Veljesliiton perustavassa kokouksessa Jyväskylässä 18.8.1940. Aseveljet, Suomen sotilaat! O len saapunut tänne luoksenne ter­ vehtiäkseni teitä ja kerran vielä kiit­ tääkseni teitä, sankariarmeijani va­ lioita. Nähdessäni teidät sykähtää sydämeni ylpeydestä ja kunnioituksesta, sil­ lä tiedän hyvin, että juuri teidän uhrimielen­ ne, rohkeutenne ja lannistumaton sitkeyten­ ne on säilyttänyt rakkaalle isänmaallemme sen vapauden ja itsenäisyyden. Mutta samalla näh­ dessäni sen hinnan, millä te isänmaan vapau­ den lunnaat olette maksaneet, kouristaa sy­ däntäni ja lämmin myötätunto täyttää mieleni. Kova on sotamme ollut ja syviä haavoja on se iskenyt niin hyvin koko yhteiskuntaan kuin yksilöihin. Vain vaivoin ja vähitellen kykenem­ me raskaat hengen ja aineen tappiomme kor­ vaamaan ja vain sitkeällä työllä ja kaikki voi­ mamme yhdessä ponnistaen voimme jälleen luoda tuleville sukupolville samanlaiset elä­ mänehdot, joista meidän itsemme on suotu nauttia. Tähän tulokseen me pääsemme, tä­ män päämäärän me saavutamme, kunhan määrätietoisesti, yksimielisinä yritämme pa­ rastamme, rakennamme särkyneen kotimme uudelleen. Siihen on meidän kaikki voimam­ me koottava ja rohkeasti käytävä työhön. Sa­ 2  |  EDELLÄ KÄYDEN maan jälleenrakentamistyöhön, johon koko yhteiskunnan on käytävä, tulee teidänkin kun­ kin kohdaltaan käydä. Kuten koko yhteiskun­ nalle, on teille kullekin nyt tärkeintä ryhtyä rakentamaan uudelleen elämäänne, joka jo­ kaiselle teistä on vaikeutunut, monelle ehkä aivan perustuksiaan myöten on muuttunut vaikeiden ruumiillisten vammojenne takia. Tietäkää kuitenkin, että teissä itsessänne, si­ simmässänne asuu se voima, joka auttaa teitä eteenpäin, että te ette ilman omakohtaista voi­ makasta halua ja yrittämistä pääse tulokseen edes suurenkaan ulkoa tulleen tuen varassa. Olenkin sentähden ilolla ja tyydytyksel­ lä todennut teidän halunne ja pyrkimyksenne ottaa omiin käsiinne asianne eteenpäin kehit­ täminen. Olen varma siitä, että teidän tänään perustettava liittonne voi ja tulee teitä tuke­ maan ja auttamaan ja toivon, lämpimästi lii­ tollenne ja sen kaikille jäsenille onnea ja me­ nestystä pyrkimyksissään. Teissä itsessänne asuu se voima, joka auttaa teitä eteenpäin. Olen varmasti vakuuttunut siitä, että yh­ teiskunta tietäen ansionne ja tuntien sen kun­ niavelan, jossa isänmaa on teille, omalta osal­ taan tulee tukemaan teitä ja huojentamaan niitä vaikeuksia, jotka teillä on voitettavinan­ ne, ja minä toivon, että myös jokainen parem­ piosainen kansalainen maassamme pitää kunnia-asiana auttaa ja tukea teitä, isänmaal­ le raskaan uhrinsa antaneita. Lähteköön siis jokainen teistä, rohkeat aseveljeni, kohdaltaan rakentamaan ja kohot­ tamaan omaa tulevaisuuttaan. Voittakaa kaik­ ki vaikeutenne, pysykää lujina ja näyttäkää maailmalle sodassa jo näyttämänne ihmeen lisäksi uusi, se mihin suomalainen sotilas in­ valiidinakin sisullaan pystyy. Vaikka tiedän, että tämä vaatii teiltä kaiken voimanne ja sit­ keytenne, älkää ponnistellessanne sittenkään unohtako, että yksilön onnen yläpuolella on isänmaan onni. Sen onnen puolesta on mei­ dän edelleenkin kaikkemme jaksettava uhra­ ta. Tälle rakkaalle isänmaallemme, joka teiltä jo niin paljon on vaatinut, mutta jonka eteen mikään uhri ei saa olla liian suuri, kohotta­ kaamme voimakkaasti kolminkertainen elä­ köönhuuto: Eläköön Suomi.” 6–7: Sotainvalidi Gunnar Kotiranta on säilyttänyt po­ sitiivisen elämän­ asenteensa alusta alkaen. Vapautta arvostaen 8–11: Lenita Airiston elämä sai uuden suunnan Suomen Neito -kilpailusta. Tastäkin hän on kiitollinen sotainvalideille. 75 vuotta sotainvalidien hyväksi 12-23: Veljesliitto on aina toi­ minut jäsenistönsä tarpeiden mukaan. Historiaan on mahtu­ nut omia laitoksia, kuntoutusta ja kotiin tuotua apua. Aitiopaikalta 24–25: Professori Veli Matti Huittinen pohtii Veljesliiton historiaa sekä liiton vaikutuk­ sia yhteiskunnassa. Erilaisia sotainvalideja 26–29: Sotainvali­ di ei aina ole iäkäs mies. Kaksi nais­ ta kertoo oman ta­ rinansa. Kuvassa Marjatta Haggrén. Liiton toiminta on aina perustunut sotainvalidien tarpeisiin. Tutustu historiaan s. 12–23. Onnekas mies Loppuun asti huolehtien 30–31: Taito Lampinen haa­ voittui sodassa kahdesti. Silti hän kokee onnen suosineen. 38–39: Veljesliiton pääsihteeri Markku Honkasalo kertoo lii­ ton tulevaisuudesta. Suuntavii­ vat ovat valmiit. Kantava voimavara Tiesitkö? 32: Puolisojäsenet ovat osas­ toissaan arvostettuja toimijoita. 40–41: Miten Coca-Cola ja Armi Kuusela liittyvät Veljesliittoon? Entä kuinka autourheilijat ovat auttaneet sotainvalideja? Apua ja seuraa arkeen 33: Avustajatoiminta tuo vete­ raanitalouksiin kaivattua apua. Hymyssä suin – vammoista huolimatta Isoisän perintö elää 34–35: Elina Saljan ja Helena Saarion isoisä oli sotainvalidi. Nyt he ovat mukana Perinnejär­ jestössä. Juhlan kunniaksi 36–37: Veljesliiton juhlavuosi on pitänyt sisällään monenlais­ ta toimintaa. 42: Miksi verilätyt saivat poti­ laat kalpenemaan? Mihin sokea tarvitsi peiliä? Huumorintajua ei ole sotainvalideilta puuttunut! Labradorinnoutajat Luija, Eri, Jopi ja Eka aloittivat työnsä Tullilla joulukuussa 1969. Miten se liittyy Sotainvalidien veljesliittoon? Sivut 40–41. Suurten ikäluokkien puolesta 43: Sotainvalidien Perinnejär­ jestön puheenjohtaja Lasse Lehtisen kolumni. SOTAINVALIDIEN VELJESLIITON 75-VUOTISJUHLAN JUHLALEHTI · Julkaisija Sotainvalidien Veljesliitto · Ulkoasu ja taitto Reima Kangas, Taitengrafia · Toimitussihteeri Marja Kivilompolo · Päätoimittaja Markku Honkasalo · Kannen kuva Antti Lumikari · Painopaikka PunaMusta 2015 EDELLÄ KÄYDEN | 3 

JÄSENEN TERVEHDYS SODAN LUKUJA Jussi Mustikkamaa Sotiin osallistuneet Sotiimme 1939–1945 osallistui rintamalla Puolustusvoimien palveluksessa 600 000 miestä ja 100 000 naista. Heistä 200 000 haavoittui. Haavoittuneista 96 000 vammautui pysyvästi. 96 000 kaatui tai katosi. = 1000 naista = 1000 miestä = 1000 haavoittunutta = 1000 pysyvästi vammautunutta = 1000 kaatunutta Kirjoittaja Antti Västi on Seinäjoella asuva sotainvalidi ja Sotainvalidien Veljesliiton hallituksen jäsen. Meidän liittomme Olen ollut mukana sotainvalidityössä yli 20 vuotta, eikä minulla ole näiltä vuosilta kuin hyviä muistoja. M eille sotainvalideille Veljesliitto on ensiarvoisen tärkeä. Saamme liitolta apua ja tukea ja se on hoitanut asiat hy­ vin. Asioista keskustellaan yhdessä ja eri mieltäkin voidaan olla. Olen ollut mukana sotainvalidityössä yli 20 vuot­ ta, eikä minulla ole näiltä vuosilta kuin hyviä muis­ toja. Olen toiminut Seinäjoen osaston puheenjoh­ tajana kymmenkunta vuotta ja olen mukana myös liiton hallituksessa. Siellä pääsen seuraamaan lii­ ton toimintaa ja olen mukana suunnittelemassa lii­ ton tulevaisuutta. Meidän sotainvalidien omaa liittoa tarvitaan niin pitkään kun sotainvalideja on elossa ja vielä senkin jälkeen hoitamaan leskien asioita. Naisten ja nais­ jaostojen osuutta sotainvalidityössä ei saa unohtaa. 4  |  EDELLÄ KÄYDEN Heidän työpanoksensa osastojemme toiminnassa on suuriarvoista. Veljesliitto on yhä sotainvalidien oma liitto. Vas­ tuu liitosta on kuitenkin siirtymässä meitä nuorem­ mille vaikka me sotainvalidit olemme mahdollisim­ man pitkään mukana päättämässä toiminnasta. Liitolla on pätevät ja osaavat toimihenkilöt. Luotta­ muksemme nuorempiin säilyy myös jatkossa. Sama yhteishenki näkyy kaikissa sotainvalidien kanssa työskentelevissä ihmisissä – meille jokaiselle on sel­ vää, minkä vuoksi työtä tehdään. Liittomme täyttäessä 75 vuotta toivon saman hy­ vän työn sotainvalidien hyväksi jatkuvan myös tu­ levaisuudessa. Meidän liittomme on onnittelunsa ja kiitoksensa ansainnut pitkästä ja hyvästä työstä meidän sotainvali­dien eteen. ◊ EDELLÄ KÄYDEN | 5 

SOTAINVALIDI GUNNAR KOTIRANTA SOTAINVALIDI GUNNAR KOTIRANTA ◂ Sotainvalidi Gunnar Kotiranta onnistui jättämään sodan kokemukset taakseen ja on viettänyt hyvän elämän. Noususuhdanteista elämää Sotainvalidit ovat usein hyviä esimerkkejä siitä, että vammoista ja kivuista huolimatta positiivinen elämänasenne kannattaa. P ”Ette olisi pärjänneet minun saappaissani. Mutta enpä minäkään pärjäisi teidän saappaissanne.” 6  |  EDELLÄ KÄYDEN orissa asuva 94-vuotias sotain­ validi Gunnar Kotiranta istuu veljeskodissa sijaitsevassa huo­ neessaan eikä näytä väsymyksen merkkejä, vaikka takana on pitkä päi­ vä tämän lehden kansikuvauksissa Porin Prikaatin Niinisalon varuskunnassa. Kuvauspaikalle päästessään hän to­ tesi, ettei ole aikaisemmin juuri valati­ laisuutta pidempää aikaa paikalla viet­ tänyt vaikka on sodan kokenut mies. Jutustelu nuorten varusmiesten kanssa sujuu luontevasti isosta ikäerosta huoli­ matta ja kummatkin osapuolet kuuntele­ vat tarkkaavaisesti toisiaan. Keskustelu siirtyy nopeasti sotainvalidin palvelus­ aikaan. – Te ette olisi pärjänneet minun saap­ paissani. Mutta enpä minäkään pärjäi­ si teidän saappaissanne, Gunnar toteaa heille kunnioittavasti. Maailma on erilainen nyt, kuin mitä se oli Gunnarin nuoruudessa. Gunnar aloitti työnteon 13-vuotiaana liikemie­ henä eli kaupan juoksupoikana. Muuta­ ma vuosi myöhemmin hän pääsi Porin Puuvillan tehtaalle laitosmiehen oppi­ pojaksi. Siitä alkoi hänen pitkä uransa, joka päättyi vuonna 1978 hänen jäätyään eläkkeelle samaisen tehtaan työnjohta­ jan paikalta. – Hienoja termejä käyttäen urani oli kumulatiivisesti nouseva. Minulla on ol­ lut hyvä työura ja onni, että esimieheni ovat olleet hyviä. Suunta muuttuu Elämä oli katkolla, kun Gunnar Kotiran­ ta aloitti armeijan 19-vuotiaana vuon­ na 1940 ja meni jatkosodan ensimmäise­ nä päivänä rintamalle, missä hän toimi konekivääriryhmän johtajana. Hänen osuutensa sotarintamalla päättyi talvel­ la 1943, kun hän haavoittui niin pahasti, ettei pystynyt enää palaamaan rintamal­ le vaan vietti loput asepalvelusajastaan sotasairaalassa toipuen, kaikkiaan puo­ litoista vuotta. Gunnarin ajatuksissa sodasta löytyy runsaasti yhtäläisyyksiä, kun niitä vertaa muiden sodan käyneiden kertomuksiin. Omat toimet eivät välttämättä tuntuneet hyviltä, mutta pakollisilta kyllä – tilanne oli joko tai. – Oli onni, että me olimme niin nuo­ ria. Ryhmässämme oli myös perheellisiä miehiä. Heille se kaikki oli vaikeampaa. Pois rintamalta Gunnar on päässyt hyvin irti sodastaan. Joskus sota-aika tulee takaisin painajai­ sina, mutta ei usein. Kaikki eivät ole ol­ leet yhtä onnekkaita. – Moni kaveri jäi rintamalle, eivät he koskaan päässeet sieltä kokonaan pois. Nykyään veteraaneja kehotetaan pu­ humaan kokemuksistaan ja mieltään painavista asioista, kuten meitä kaikkia. Mutta pian sotien loputtua maailma oli toinen, sotakokemuksista vaiettiin. – Olen vieraillut kouluilla ja kertonut sodasta. Moni oppilas on jälkikäteen ih­ metellyt, miksei oma isoisä ole koskaan puhunut niistä ajoista. Mutta se on sel­ vää: ei niissä ollut mitään vaimolle ja lapsille kerrottavaa. Keskustelimme ne keskenään toisten poikien kanssa, Gun­ nar toteaa. Siviiliin päästyään Gunnar palasi työ­ hönsä Porin Puuvillassa ja avioitui. Liitto ei kuitenkaan kestänyt vanhuuden päi­ viin asti. – Liittomme päätyttyä viettelin päiviä ”sinkkuna” muutaman vuoden, kunnes toinen vaimoni löysi minut työpaikaltani. Onnellinen elämä Gunnar ja tehtaan pääkonttorissa työs­ kennellyt Aini avioituivat vuonna 1958. He viettivät yhdessä pitkän, hyvän elä­ män vihkivalojen mukaisesti, kunnes kuolema heidät erotti vuonna 2006. – Olimme naimisissa 48 hienoa vuot­ ta. Meidän liittomme oli harmoninen, Gunnar kertoo. Elämäänsä he viettivät iloisina mat­ kustaen ja sotainvalidityötä tehden. Po­ rin sotainvalidiosasto omisti työssä tuol­ loin tarpeellisen pienen pakettiauton, jolla Gunnar kuljetti muun muassa so­ tainvalidien keräyksissä saatua kauraa. Loppujen lopuksi kovassa käytössä ol­ leen kulkupelin lattia alkoi kyytiläisten ihmetykseksi kasvaa viljaa. – Sotainvalidityö on hienoa. Mitään emme ihmisiltä pyytäneet, vaan he kaik­ ki halusivat antaa. Vaimonikin osallistui naisjaoston kautta sotainvaliditoimin­ taan ja keräyksiin. Monta sorttia mekin näimme! Mietin hoitavani keräyksiä niin kauan, kun ne ovat vain koiria, jotka ta­ loissa haukkuvat tuloamme, kertoo Gun­ nar. Gunnar Kotiranta haki sotainvalidi­ prosenttia vasta vuonna 1976. Hän haa­ voittui sodassa useaan otteeseen, saaden muun muassa kranaatin sirpaleita pitkin kehoaan ja ”uuden jakauksen” hiuksiin­ sa. Vammoista kertyi kaikkiaan 40 pro­ sentin haitta-aste. Sen saatuaan hän on käynyt kuntoutuksissa ja päässyt osalli­ seksi muistakin sotainvalideille kuulu­ vista etuuksista. Vaikka elämässä on ollut omat hanka­ luutensa, Gunnar jaksaa puheissaan ko­ rostaa sitä, kuinka hänen elämänsä on ollut noususuhdanteista. Hän on jälleen yksi malliesimerkki muiden sotainvali­ dien mukana siitä, mitä positiivinen elä­ mänasenne voi saada aikaan. Teksti: Marja Kivilompolo Kuva: Antti Lumikari EDELLÄ KÄYDEN | 7 

MUKANA: LENITA AIRISTO MUKANA: LENITA AIRISTO Lenita Airiston elämänasenne on peräisin kotikasvatuksesta, Suomen voitontahdosta ja jälleenrakennuksesta. – Ylitse ei kävellä. Vapautta arvostaen Lenita Airiston elämä sai Sotainvalidien Veljesliiton myötä täysin uuden suunnan vuonna 1954. Suomalainen voimanainen antaa liiton toiminnalle ison kiitoksen. Teksti: Marja Kivilompolo Kuvat: Jaakko Jaskari ja Lenita Airiston kotialbumi 8 | EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN  |  9 

MUKANA: LENITA AIRISTO MUKANA: LENITA AIRISTO Suomen Neidoksi valittu Lenita Airisto (3. vas.) New Yorkissa pohjoismaisten, eurooppalaisten ja eteläamerikkalaisten kisaajien kanssa. L enita Airisto tietää, miltä tun­ tuu niistä sodan jaloissa elävistä ihmisistä, joita näemme päivittäin uutisissa. – Olin 2-vuotias, kun talvisota alkoi, enkä ymmärtänyt, mistä oli kyse. Istuin vain äidin kanssa ja hän sanoi, ettei ole mitään hätää, istut vaan ja pidät suusi kiinni. Oli karmeaa pommitusta, istuim­ me kellarissa, ryömimme ulos ja katsoim­ me, oliko tullut täysosumaa. Vasta sodan loppuvaiheilla aloin ymmärtää. Ihminen tottuu, puutteeseen, nälkään, kylmään ja pelkoon. Siitä tuli meidän todellisuus. Lenita osallistui Suomen Neito -kil­ pailuihin vuonna 1954. Voittaja pääsi­ si Amerikkaan Miss Universum -kisoi­ hin, ja hänen tuli osallistua Suomessa erilaisiin tilaisuuksiin, joilla kerättiin ra­ haa sotainvalideille. Hyvien tarkoituspe­ rien vuoksi Lenitan isä antoi tyttärelleen luvan osallistua kisoihin. Kisojen järjes­ tämisestä vastasi sotainvalidien Lahden piiri. Siellä puuhamiehenä oli piirin pu­ heenjohtaja, kapteeni Helge Halsti, joka vei Lenitan pari päivää ennen Amerik­ 10  |  EDELLÄ KÄYDEN saa, josta kuvaaja muisti: ”Aivan – talvi­ sota!” – Siitä alkoi tällainen koko kilpailun kestänyt vaihe, että kun muilta kysyttiin puuterihuiskuista, niin minä keräsin ym­ pärilleni toimittajia – varsinkin miehiä – ja kerroin, mikä oli tilanne talvisodan ja Erilainen kaunotar jatkosodan aikana ja kuinka kotirintama toimi, ja kuinka kaikki 15 vuotta täyttä­ Miss Universum -kisoissa oli edusta­ neet olivat työvelvollisia. jia ympäri maailman ja Lenita Lenita ei voittanut Miss Uni­ epäili, pärjäisikö hän porukas­ versum -kisoja. Sen sijaan hän sa pelkällä kauneudellaan. Hän lunasti Halstille antamansa päätti ottaa muutkin avut käyt­ lupauksen kertoa suomalais­ töönsä. ten sotilaiden ja lottien roh­ New Yorkissa lehdistötilai­ keudesta ja pienen maan puo­ suudessa häntä lähestyi toimit­ lustautumishalusta. Hän löysi taja, joka tiedusteli, mitä maa­ elämälleen uuden suunnan, ta Lenita edustaa. ”Suomea”, intohimon matkustamiseen ja oli hänen vastauksensa, jonka ymmärsi verkostoitumisen tär­ kuuli lähettyvillä ollut valoku­ keyden. vaaja. Hän taas kertoi Suomen Kisojen päätyttyä Lenita jäi olevan ainoa maa, joka mak­ Amerikkaan loppuvuodeksi, ja soi velkansa Amerikalle. Leni­ sai kutsuja televisioon ja radi­ ta vahvisti kuvaajan tiedot ja kertoi suomalaisten olevan vas­ Vuoden 1954 Suomen oon sekä kouluihin kertomaan Neito Lenita Airisto. suomalaisten sinnikkyydestä tuuntuntoista ja rohkeaa kan­ kaan matkustamista Kaunialaan. Siellä he seurasivat pahasti vammautuneiden miesten voimistelemista. – Silloin 17-vuotiaana minulle avau­ tui, että olin mukana jossakin erittäin merkittävässä asiassa, Lenita muistelee. Lenita Airisto kertoo luennoillaan veteraanisukupolven teoista ja niiden merkityksestä nykypäivän yhteiskuntaan. ja rohkeudesta. Tätä osaamista, vaikut­ tamista ja matkustamisen myötä tullutta varmuutta hän on hyödyntänyt myös pit­ källä urallaan liiketoimiensa parissa. – Katsoin, että olin osallisena raken­ tamassa Suomea nimenomaan Suomen Neitona. Se antoi minulle jumalattomas­ ti itsetuntoa ja sen jälkeen nälän nähdä ja oppia enemmän. Se myös siirsi minut tavallisten kivojen tyttöjen ryhmästä sil­ le tasolle, jossa minulle annettiin enem­ män mahdollisuuksia. Minulla oli näke­ myksiä ja tietoa, jotka saatoin muuttaa liiketoiminnaksi. Rohkeuden puolestapuhuja Lenita on kokenut myös vastoinkäymi­ siä, etenkin taistolaisuuden voimak­ kaimpana aikana, jolloin hän ei suostu­ nut olemaan hiljaa, kun hänen suuresti arvostamaansa veteraanisukupolvea hal­ veksuttiin. 1970-luvulla Lenita oli työmatkalla Tallinnan risteilyllä. Kaupungissa häntä vastaan tuli vastaan virolainen mies, joka tunnisti Lenitan televisiosta. Mies ker­ toi seuranneensa Lenitan elämää mielen­ kiinnolla, koska he olivat saman ikäisiä. – Hän sanoi: ”Sinä olet syntynyt uu­ denvuoden yönä 1937 Helsingissä, minä uudenvuoden yönä 1937 Tallinnassa. Ja katso, kuinka erilaisia meidän elämäm­ me ovat.” Samaan aikaan Suomessa osa taisto­ laisten porukasta väheksyi televisiossa ja radiossa sodan saavutuksia ja sitä kautta veteraanien merkitystä. – Minusta se oli säälittävää ja hal­ veksittavaa. Ilman veteraaneja olisi Suo­ ”Katsoin, että olin osallisena rakentamassa Suomea Suomen Neitona.” mi näyttänyt täysin erilaiselta vuodes­ ta 1945 lähtien. Tämähän olisi ollut yksi kolhoosi! Lenitan kokemuksen kiteytti Suomessa vuonna 1995 vieraillut Viron presidentti Lennart Meri puheessaan: “Suomenlahti on elämämme akseli, kuten eräs suoma­ lainen tutkija on todennut, ja tänään on paikallaan lisätä siihen, että sen rannat ovat toistensa peilikuvia. Suomesta käsin katsottuna Viro on uudemman historian­ sa puolesta sitä, mitä Suomi pahimmas­ sa tapauksessa olisi voinut olla. Virosta käsin katsottuna Suomi on sitä, mitä Viro parhaassa tapauksessa olisi voinut olla.” Luennoillaan Lenita Airisto kertoo myös naisten tärkeästä roolista sota-ai­ kana ja ihmiset ovat usein yllättyneitä tästä kuultuaan. Yleisössä on ihmetelty, mikseivät sota-aikana eläneet naiset ole kertoneet kokemuksistaan. Vastauksen Lenita sanoo löytyvän sotakirjallisuuden luomasta naiskuvasta. – Mummi ei kertonut, sillä mummi häpäistiin. Väinö Linna ja Paavo Rintala tekivät sen, jotta saisivat kirjojaan myytyä, Lenita sanoo. Veteraanisukupolven teoista ja perik­ si antamattomuudesta on syytä puhua, sillä siitä saa voimaa. Nyt sitä tarvitaan taas. ◊ EDELLÄ KÄYDEN | 11 

VELJESLIITON HISTORIA VELJESLIITON HISTORIA 75 vuotta sotainvalidien hyväksi Vammoistaan toipuvat nuoret miehet päättivät pitää huolta toisistaan. He tarvitsivat kannustavan yhteisön ja rohkeuden palata arkeen, mutta myös elämää helpottavia apuvalineitä, lääkäreitä ja laitoksia. Heidän oli pakko rakentaa yhteiskuntaa ponnekkaammin kuin kenenkään muun. ”Kaveria ei jätetä” -henki kantoi rintamalta siviiliin. Kuva: SA-kuva 12  |  EDELLÄ KÄYDEN EDELLÄ KÄYDEN | 13 

VELJESLIITON HISTORIA VELJESLIITON HISTORIA SA-kuva TIESITKÖ? ▸▸Perustamiskokouksessa liiton nimeksi annettiin Vuosien 1939–40 sodan Invaliidien Veljesliitto ry. Omapäinen varapuheenjohtaja Pekka Räkköläinen toimitti paperit kuitenkin yhdistysrekisteriin nimellä ”Sotainvaliidien Veljesliitto”. Muutaman vuoden kuluttua ensimmäisestä sanasta tiputettiin ylimääräinen i-kirjain pois. Joulun viettoa Wiikin sotasairaalassa vuonna 1941. Kauniala perustettiin 1946 ja se toimii yhä. Kuvassa laajennustyömaata vuonna 1977. ▴Sotainvalidit jatkoivat urheilemista vammoistaan huolimatta. Kuva Kaunialasta. ◂ Proteeseilla piti opetella kävelemään oikein. Lottien työpanos haavoittuneiden ja vammautuneiden hoidossa oli merkittävä rintamalta alkaen. T alvisodassa haavoittu­ neet miehet palasivat so­ tasairaaloista ja hoitoko­ deista takaisin elämäänsä keväällä ja kesällä 1940. Elämä vammautuneena pelotti, sillä vammaisille ei siihen asti ollut tahtonut löytyä paik­ kaa yhteiskunnassa. Talvisota kuitenkin koettiin yhteiseksi ja siinä haavoittuneis­ ta haluttiin pitää huolta. Apuaan sotainvalideille heti ensimet­ reiltä lähtien tarjosivat Lotta Svärd -jär­ jestö ja Suomen Punainen Risti. Sotainvalidien asialla oli useita otta­ jia, mutta sotainvalidit halusivat perustaa oman, poliittisesti sitoutumattoman jär­ 14  |  EDELLÄ KÄYDEN jestön, johon kaikki sotainvalidit voisivat liittyä. Yhteistyö eri järjestöjen kanssa jat­ kui Veljesliiton perustamisen jälkeenkin, sillä kaikkien apu oli tarpeen. Sotainva­ lidien Veljesliitto perustettiin Jyväskyläs­ sä 18.8.1940, ja muutamassa vuodessa se saavutti kiistattoman johtoaseman vapaa­ ehtoisessa sotainvalidihuollossa sekä so­ tainvalidien etujen valvojana. Kesällä 1941 syttynyt jatkosota tie­ si uusia jäseniä. Vuonna 1945 liitto päät­ ti, että myös vuoden 1918 sodan invalidit sekä vuosien 1939–1945 sotien työvelvol­ lisina sekä sairaanhoito- ja muonitus­ tehtävissä vammautuneet naiset voisivat liittyä järjestöön. Säännöissä mahdollis­ tettiin myös, että esimerkiksi miinoista Pohjois-Suomessa vammautuneet sekä ilmapommitusten uhreiksi joutuneet si­ viilit saattoivat liittyä jäseniksi. ▸▸Vuoden 1944 lopussa jäseniä oli 24 777. Vuonna 1945 sotien päätyttyä Veljesliiton jäsenmäärä oli jopa 40 531 jäsentä. Sotainvalidien Veljesliitto oli silloin Suomen suurimpia kansalaisjärjestöjä. Käytännön töihin Ensimmäisinä vuosinaan liiton toimin­ ta keskittyi hätäavustuksien jakami­ seen. Suurena apuna oli Lotta Svärd, joka mahdollisti avun tuomisen kaikkial­ le maahan. Valtaosa sodassa vammautuneista oli aiemmin ansainnut elantonsa fyysisellä työllä, joten heidät piti kouluttaa uusiin, vammoihin sopiviin ammatteihin. SPR järjesti ammattikursseja sotainvalideille jo vuonna 1940. Ammattiopetusta järjes­ tivät myös Siviili- ja Asevelvollisuusinva­ liidien Liitto sekä Invalidisäätiö. Ammat­ tiopetusta annettiin myös Ruotsissa. Vuoden 1941 alussa Veljesliitto tehosti omaa ammattikurssitoimintaansa, kun­ nes vuonna 1942 niiden järjestäminen siirtyi valtiolle. Kouluttautuminen vaati myös moti­ vaatiota. Veljesliitto onnistui tässä hy­ vin, sillä paikalliset osastot huolehtivat, että kaikki jäsenet olivat tietoisia ammat­ tikurssien järjestämisestä. Vuosina 1940–1955 lähes 10 000 so­ tainvalidia sai ammattikoulutusta. Vertaistukea ”Kaveria ei jätetä” -henki kantoi rinta­ malta siviiliin. Sotakokemuksista oli hel­ pompi puhua saman kokeneiden kanssa. Sotainvalideista ja heidän perheistään pidettiin huolta esimerkiksi talkoillen. Lievemmin vammautuneet huolehtivat vaikeammin vammautuneista ja pitivät Vertaistuki toimi Veljesliitossa ennen kuin se sanana edes tuli käyttöön Suomessa. huolen siitä, että nämä pysyivät ajan ta­ salla heille kuuluvista etuuksista ja kun­ toutuksesta. Vertaistuki toimi Veljes­ liitossa ennen kuin se sanana edes tuli käyttöön Suomessa. Omat laitokset sotainvalidien avuksi Vuoden 1944 välirauhan mukaisesti sota­ sairaalat muutettiin siviilihallinnon alai­ siksi sotavammasairaaloiksi. Kun nekin lopetettiin, jäi satoja vaativaa hoitoa tar­ vitsevia sotainvalideja vaille asianmu­ kaista hoitopaikkaa. Veljesliiton oli huolehdittava itse jäsen­ tensä hoidosta. Se perusti 1940-luvulla pe­ rusti kuusi laitosta: Suitian työhuoltola aivovammaisille 1945–1965 (toimi kuntou­ EDELLÄ KÄYDEN | 15 

VELJESLIITON HISTORIA VELJESLIITON HISTORIA TIESITKÖ? Kaunialan henki ▸▸Kaunialaan tuotiin aluksi erityisesti selkäydinvammaisia, joiden ei uskottu elävän monta vuotta. Henkilökunta päätti kuitenkin kuntouttaa heitä. Hiljalleen sotavammaiset opettelivat liikkumaan apuvälineiden avulla, sitten käytiin radiokorjaajakurssi, mentiin ehkä naimisiin hoitajan kanssa ja muutettiin omaan kotiin. Kaskisaari keskittyi amputoitujen hoitoon. Suomalaiset sotainvalidit saivat koulutusta myös Ruotsissa. Kuva hitsauskurssilta Göteborgissa 1940-luvulla. tuslaitoksena 1965–1987), Vaikeavammais­ ten huoltolaitos Kauniala 1946 (sotavam­ masairaalaksi 1966, yhä toiminnassa), Sotasokeiden virkistyskoti Tammirinne Kaarinassa 1946–1953, Sotatuberkuloottis­ ten Liperin ammattioppilaitos 1948–1957, Valmulan huoltolaitos aivovammaisille 1949–1956 ja Helsingissä 1949-1957 (Aivo­ vammasairaalana 1957-1978, jonka jälkeen toiminta siirtyi Kaunialaan). Suomalaisen sotainvalidihuollon kan­ sainvälisestikin poikkeuksellinen piirre on, että sotavammaisten oma järjestö on järjestänyt jäsenilleen hoitolaitokset. Sotilasvammalaki työkaluna Veljesliitossa ymmärrettiin nopeasti lain­ 16  |  EDELLÄ KÄYDEN säädännön merkitys sotainvalidihuollos­ sa. Talvisodan aikana voimassa oli vuon­ na 1938 säädetty sotilastapaturmalaki. Sen puutteita korjattiin vuoden 1941 so­ tatapaturmalailla, mutta liitto ei ehtinyt juurikaan vaikuttaa sen sisältöön. Soti­ lasvammalaki astui voimaan 1948, ja sen valmistelutyössä oli Veljesliittokin vah­ vasti mukana. Sittemmin sotilasvamma­ lakia on muutettu ja korjattu kymmeniä kertoja sotainvalidien tarpeiden mukaan. Vuonna 1986 sotilasvammalaissa tuli merkittäviä uudistuksia, jotka helpotti­ vat sotainvalidien kotona asumista. Lain mukaan valtio sitoutui korvaamaan vä­ hintään 30 %:n sotainvalidien kunnilta saamat sosiaali- ja terveydenhuollon pal­ velut. Lisäksi vaikeavammaisten kotihoi­ don tukea tehostettiin ja lievävammais­ ten kuntoutus aloitettiin. Avopalvelujen toteutumista alettiin seurata, sillä piirien toiminnanjohtajien selvityksen mukaan kaikki kunnat eivät järjestäneet palveluita. Kunnat oikeutettiin vuoden 1987 alus­ ta perustamaan virkoja ja toimia, jotta palvelut saataisiin tuotettua. Suurin osa viroista koski kodinhoitajan ja kotiavus­ tajan toimia. Veljesliiton aktiivisen työn tulokse­ na sotainvalidien hoitoa ja kuntoutusta on saatu parannettua asteittain. Vuonna 2015 liiton tärkein edunvalvontaan liitty­ vä tavoite on, että myös pieniprosenttiset Sotainvalidi Viljo Salonen harjansidontakurssilla Kaunialassa. eli 10 prosentin haitta-asteen sotainvali­ dit saisivat tarvittavat avopalvelut kun­ nilta. Kenttä toiminnan selkärankana Veljesliiton ydintoiminta on ollut alusta alkaen paikallistasolla eli alaosastoissa, joissa asiamiehet huolehtivat siitä, että sotainvalidit kautta maan saavat tarvit­ semansa avun. Vuonna 1942 liitto jakoi maan 35 piiriin tehostaakseen toimin­ taansa. Niistä jokaisessa oli piiriasia­ mies, jonka puoleen osastot ja sotainva­ lidit saattoivat kääntyä ongelmissaan. Vuonna 2015 Suomessa toimii 18 so­ tainvalidipiiriä ja niiden alaisuudessa 256 osastoa. Lisäksi yksi piiri kattaa toi­ minnallaan koko Ruotsin, jossa jäseninä ovat lähinnä Ruotsiin muuttaneet sotain­ validit. Heidän asioidensa hoitamiseksi Ruotsiin perustettiin vuonna 1974 veljes­ osasto, joka rekisteröitiin omaksi piirik­ seen vuonna 1990. Yksi Veljesliiton vahvuuksista on aina ollut laajapohjainen jäsenkunta, joka on Sotainvalidien oli kuitenkin itse hankittava huomattava osa rahoituksestaan. pitänyt liiton tietoisena muuttuvista tar­ peistaan. Toiminnan rahoittaminen Liiton rahoitus oli hyvin epävarmalla pohjalla 1950-luvun alussa. Päärahoit­ tajaksi vakiintuikin valtio, joka käytän­ nössä korvasi järjestön laitosten käyt­ tömenot. Liiton toimintaa tukivat myös Raha-automaattiyhdistyksen myöntämät avustukset. Sotainvalidien oli kuitenkin itse han­ kittava huomattava osa rahoituksestaan. Piireissä ja osastoissa harjoitettiinkin monipuolista liiketoimintaa. Sotainva­ lidien viikon keräykset, jotka alkoivat vuonna 1944, sekä osastojen liiketoimin­ EDELLÄ KÄYDEN | 17 

VELJESLIITON HISTORIA VELJESLIITON HISTORIA TIESITKÖ? Sotainvalidikerho ▸▸Vuoden 1962 vaaleissa eduskuntaan valittiin 11 ja neljä vuotta myöhemmin 14 sotainvalidikansanedustajaa. Vuonna 1966 perustettiin erityinen eduskunnan sotainvalidikerho, johon kuului enimmillään 22 kansanedustajaa vuonna 1974. ▴Veljesliitto koulutti opaskoiria kolmen vuosikymmenen ajan. ◂ Kesä- ja urheilujuhlat Helsingissä vuonna 1951. ▴ Helposti ei lannistuta. Sotasokeat kuntoutumassa Myllyojalla. ▸ Vuosina 1946–2004 Veljesliitossa toimi myös naissotainvalidien yhdistys. Kuva on Naissotainvalidien kodista vuonna 1957. Proteesit kuntoon ki oppia myös ulkomailta ja proteesien käyttäjille järjestettiin opetusta niiden käytössä. Amputoitujen tarpeita selvitettäes­ sä kävi ilmi, että joka kymmenennellä oli tullut proteesien virheellisestä käytöstä tai epäsopivuudesta johtuen uusia kipu­ ja ja ongelmia. Veljesliitto perusti vuonna Sotien jäljiltä Suomessa oli noin 6 000 amputoitua. Proteeseja oli valmistettu jo vuoden 1918 sodan jäljiltä ja SPR oli pe­ rustanut oman proteesipajansa talviso­ dan jälkeen. Proteeseissa oli silti puuttei­ ta. Veljesliitto ja Invalidisäätiö perustivat vuonna 1953 Proteesisäätiön parantaak­ seen proteesien laatua ja nopeuttaak­ seen niiden toimitusta. Veljesliitto hank­ Sotainvalidien viikon keräykset ja osastojen liiketoiminta mahdollistivat liiton huoltotyön. ta kuitenkin käytännössä mahdollistivat liiton huoltotyön. ▸▸Vuonna 1950 Veljesliitossa oli noin 48 000 jäsentä. Vuosikymmenen puolivälissä jäsenmäärä vielä kohosi. Lisäys johtui vuoden 1953 lakimuutoksen sallimasta pidennetystä sotavammakorvauksen hakuajasta. Talkoot olivat yksi tapa auttaa sotainvalideja. Mukana myös oikealla seisova Väinö Valve, joka oli liiton puheenjohtajana vuosina 1942–1956. 18  |  EDELLÄ KÄYDEN 1957 amputoitujen kuntoutukseen erikois­ tuneen laitoksen Helsingin Kaskisaareen. ▸▸Vuonna 1975 Veljesliitossa oli yli 44 000 jäsentä. Kuntoutusta kaikille sotainvalideille Liiton toiminta keskittyi 1950-luvulla ai­ empaa enemmän kuntoutukseen, sil­ lä Kaskisaaressa monilla amputoiduilla havaittiin liitynnäisvammoja ja -saira­ uksia. Edunvalvontatyön tuloksena lii­ tynnäisvammat otettiin sotavammakor­ vausten piiriin vuonna 1967. Vuosittaiset kuntoutusjaksot saatiin amputoitujen li­ säksi myös vaikeavammaisille sotainva­ lideille. Sittemmin prosenttirajaa on asteittain alennettu. Nykyään kaikki vähintään 10 EDELLÄ KÄYDEN | 19 

VELJESLIITON HISTORIA VELJESLIITON HISTORIA TIESITKÖ? Istumalentopallo ▸▸Merkittävään asemaan vammaisurheilussa kohonnut istumalentopallo sai alkunsa Kaskisaaressa vuonna 1957 pidetyltä amputoitujen ensimmäiseltä kuntoutuskurssilta. Idean isä oli laitoksen johtaja Veikko Allinen. ▴ Vesihierontaa ja niskanvenytystä Kaunialassa vuonna 1979. ▾ Sotainvalidi Heikki Saarinen voitti maantiepyöräilyn F-sarjan mestaruuskilpailuissa Helsingissä vuonna 1951. ▴Sotainvalidit kuun­ televat uutisia Kaunialassa vuonna 1977. ▸Asuinolot vaihtelivat. Kuvassa sotainvalidin talo Sodan­kylän Vuotsossa vuodelta 1970. Sotainvalideille annettu säännöllinen hoito ja kuntoutus on vaikuttanut myönteisesti heidän elinajan odotteeseensa. prosentin sotainvalidit ovat oikeutettuja vuotuisiin kuntoutuksiin. Kuntouttamisessa edelläkävijä oli Kau­ niala, jossa sotasairaaloissa aloitettua työterapiaa, käytännössä askartelua, jat­ kettiin jo 1940-luvun lopulla. Vuonna 1951 Kaunialassa otettiin käyttöön huomatta­ vasti fyysisemmät menetelmät, kun sinne hankittiin mm. voimistelumatto, nojapuut sekä erilaisia harjoitusvälineitä. Alussa toiminta oli lähinnä kokeilua, mutta pian asia otettiin vakavasti ja li­ säoppia haettiin ulkomailta. Sotavam­ maisten hoidossa vietiin läpi ajatus ak­ tivoivasta ja kuntouttavasta hoidosta nopeammin kuin vastaava ajatus toteu­ tui yleisessä terveydenhuollossa. 20  |  EDELLÄ KÄYDEN Haravoinnit Vuonna 1979 STM:n työryhmä selvitti so­ tilasvammalain uudistamistarpeita. Huo­ miota kiinnitettiin sotavammaisten eri­ tyishoidon ja -huollon tarpeisiin sekä ns. väliinputoajien tilanteeseen, eli henkilöi­ den, joiden vammautuminen, kuolema tai katoaminen liittyi sotatoimiin, mutta jotka eivät olleet oikeutettuja lain mukai­ siin korvauksiin. Veljesliitto järjesti piireissä huollon­ tarkistuksia eli haravointeja, joista jo en­ simmäiset osoittivat, että väliinputoajia oli odotettua vähemmän. Sen sijaan löy­ tyi runsaasti vammautuneita veteraane­ ja, jotka eivät olleet korvausta koskaan hakeneetkaan. Vuosina 1980–1983 eri puolilla maa­ ta pidettyihin haravointeihin osallistui yli 6 700 veteraania, ja syksyllä 1984 nii­ tä järjestettiin vielä Ruotsissa sekä vuon­ na 2002 Virossa. Vuosina 1980–1989 tehdyistä elinkoron vireillepanoista yli 18 000 johti myönteiseen päätökseen. ▸▸Sotainvalidien Veljesliitossa oli vuonna 1981 yhteensä 37 916 jäsentä. Haravoinnin ansiosta jäsenmäärä kohosi usean vuoden ajan aina vuoden 1986 loppuun saakka, jolloin jäseniä oli kaikkiaan 39 262. Hyvää huoltoa joka puolella Iän myötä sotainvalidien vammat paheni­ vat ja toimintakyky aleni. Liiton tehtäväk­ si nousi vanhuuden turvaaminen, ja siinä työssä tarvittiin yhä laitoksia. Kaunia­ la muutettiin vuonna 1966 sotavamma­ sairaalaksi, ja siihen erityisesti 1970-lu­ vulla tehtyjen laajennusten ja korjausten ansiosta se kehittyi entistä merkittäväm­ mäksi hoitolaitokseksi. Liiton laitoskantaa täydennettiin vie­ lä 1970-luvulla, kun liitto sai Vapaus­ sodan Invaliidien Liitolta Mikkelissä sijaitsevan Kyyhkylän tilan ja Kyyhky­ län invalidikodin. Paikalle rakennettiin vuonna 1973 toimintansa aloittanut kun­ toutussairaala Kyyhkylä, joka oli liiton ensimmäinen yleisvammaisille tarkoitet­ tu huoltolaitos. Vanhuus piti turvata myös maakun­ nissa asuville sotainvalideille, joita ei haluttu sijoittaa vanhainkoteihin, sil­ lä niissä oli pääosin huonokuntoisia po­ tilaita. Veljes- ja sairaskotien verkosto Pohjois-Karjalassa valmistui pitkään suunniteltu sairaskoti vuonna 1978. Iisal­ meen rakennettu vastaava sairaskoti aloit­ ti vuonna 1982. Veljesliitto suhtautui vel­ Liiton tehtäväksi nousi vanhuuden turvaaminen – myös maakunnissa. Siihen tarvittiin laitoksia. jes- ja sairaskoteihin aluksi nihkeästi, mutta Pohjois-Karjalan ja Iisalmen hyvät kokemukset muuttivat sen kannan. Veljes­ liitto ja Tapaturmaviraston johto linjasivat vuonna 1982, että sairaskotien perustami­ nen oli hyvä keino varmistaa sotainvalidi­ en laitoshuolto myös läänintasolla. Valtio osallistui sairaskotiverkoston rakentami­ seen ja vastasi niiden kustannuksista yh­ dessä RAY:n, kaupunkien ja kuntien se kä yksityisten rahoittajien kanssa. Valtio ja kunnat pitivät tärkeänä, että sairaskodit tulisivat sotavammaisten huoltotarpeen vähennettyä osaksi yleistä sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmää. 1990-luvun alussa toiminnassa oli koko maan kattava sairas- ja veljeskotien ver­ EDELLÄ KÄYDEN | 21 

VELJESLIITON HISTORIA Vesa-Matti Väärä TIESITKÖ? Neuvontaa ▴ Tilaisuuden tullen pukeudutaan parhaisiin ja nautitaan juhlasta. ◂ Sotainvalidiuimareita vuonna 1985. ▸▸Valtiokonttorin rahoituksella liiton laitokset ja veljeskodit palkkasivat neuvontapalvelutyöntekijöitä auttamaan sotainvalideja hakemaan heille kuuluvia etuuksia ja palveluja. He tuntevat oman alueensa sotainvalidit ja pystyvät auttamaan heitä kattavasti. Vesa-Matti Väärä VELJESLIITON HISTORIA Pirita Palismaa ▴ Jumpata voi monella tavalla, kuten Kaunialassa keinutuoleilla. ◂ Avustajatoiminnassa ei kiirehditä, kuten Antti Palismaan ja Tanja Harjun väliltä näkyy. Sotainvalidit Antti Alikoivisto (vas.), Bertel Leino, Niilo Roivas, Kelpo Lehto ja Mikko Lundell Turun liittokokouksessa 2013. kosto, joka toimii tänäkin päivänä. Lai­ tokset palvelevat myös muuta väestöä. Kotiin tuotua tukea Valtaosa sotainvalideista halusi asua mahdollisimman pitkään kotonaan. Vel­ jesliitto oli heti sotien jälkeen tukenut kotona asumista muun muassa asun­ non parannustöihin myönnettävillä pe­ rusavustuksilla, mutta voimakkaammin asiaan paneuduttiin 1970-luvulla. Uusien laitosten rakentamisen sijaan painopiste siirrettiin nyt kotiolojen parantamiseen. Sotainvalidien asuinolot vaihteli­ vat suuresti: osa asui huonokuntoisissa asunnoissa eikä useisiin taloihin tullut edes juoksevaa vettä. Liitto alkoi hallin­ 22  |  EDELLÄ KÄYDEN noida RAY:n rahoittamaa hanketta, jos­ sa asunnot kunnostettiin. Piireihin pal­ kattiin korjausneuvojia, jotka kartoittivat kodissa tarvittavia muutoksia. Vuodesta 2001 alkaen toimintaa on hallinnoinut Vanhustyön Keskusliitto, ja palvelu auttaa myös muuta vanhusväes­ töä. Toiminta on ollut suosittua: vuoteen 2015 mennessä korjauksia on tehty kaik­ kiaan yli 15 000 sotainvaliditaloudessa. ▸▸Vuonna 1990 Sotainvalidien Veljesliitossa oli yli 40 000 jäsentä. Avustajatoiminnalla apua arkeen Sotainvalidien kunnalliset palvelut ei­ vät ennen 2000-lukua koskeneet alle 30 prosentinn sotainvalideja. Syrjäseuduil­ la avun tarve oli usein kasvukeskuksia suurempi. Tilannetta paikkaamaan kehitettiin Veljesliiton avustajatoiminta, jonka juu­ ret ovat Pohjois-Savossa. Iisalmen Seu­ dun Sotainvalidit järjestivät palveluis­ ta vaille jääville sotainvalideille muun muassa siivousapua. Toimintamallia ko­ keiltiin pian muissa piirin osastoissa. Ne tekivät yhteistyötä paikallisten työvoima­ viranomaisten kanssa ja palkkasivat pit­ käaikaistyöttömiä sotainvalidien avuksi. Vuonna 1998 toiminta laajeni lähes koko maahan Veljesliiton hallinnoimak­ si toiminnaksi, jota tehdään yhteistyös­ sä Työ- ja elinkeinoministeriön kanssa. Rahoituksesta vastaavat Ely-keskukset, TE-toimistot, kunnat, Veljesliitto ja vete­ raanijärjestöt sekä eräät muut veteraane­ ja tukevat tahot. Kiireettömällä, asiakkaan tarpeita ko­ rostavalla toiminnalla tuetaan yhä so­ tainvalidien, puolisojen ja leskien sekä muiden veteraanien kotona asumista. He arvostavat sitä suuresti ja pitävät sen jat­ kumista tärkeänä. Laitosten myynnistä varoja Vuonna 2005 Veljesliitto luopui valtakun­ nallisesta Syyskeräyksestä, mutta piirit ja osastot saattoivat halutessaan jatkaa ke­ räyksiä itsenäisesti. Vuodesta 2007 alkaen Veljesliitto on ollut mukana veteraanijär­ jestöjen yhteisissä keräyksissä. Liitto otti erityisesti 2000-luvulta alkaen kokonais­ valtaisemman vastuun myös sotainvalidi­ en puolisoista ja leskistä, joten lisärahoi­ tukselle oli tarvetta. Vastaus löytyi liiton omistamien laitosten myynnistä. Myytiin Kaskisaaren kuntoutumislai­ tos vuonna 2000, ja sen toiminnot siirret­ tiin Kaunialaan. Pian sen jälkeen myytiin Kiireettömällä asiakkaan tarpeita korostavalla toiminnalla tuetaan kotona asumista. Kyyhkylä ja viimeisenä Kaunialan sota­ vammasairaala vuonna 2006. Kyyhkylän ja Kaunialan osalta sotain­ validien tulevat tarpeet turvattiin, sillä Veljesliitto säilytti toistaiseksi merkittävän päätäntävallan kauppojen seurauksena syntyneen Kyyhkylä-säätiön ja Kaunialan Sairaala Oy:n hallintoelimissä. Laitosten myynnistä Veljesliitto sai sitä varallisuut­ ta, jolla alemman organisaation toiminta on tarkoitus turvata loppuun saakka. ▸▸Vuoden 2015 alussa sotainvalidijäseniä oli jäljellä 3 910, puolisojäseniä 10 532. Sotainvalidien vuosittainen poistuma on 2010-luvulla ollut noin 1 000 henkilöä vuodessa. Lähde: Edellä käyden – vammoista huolimatta. Sotainvalidien Veljesliitto 75 vuotta. Tuomas Hoppu. EDELLÄ KÄYDEN | 23 

MUKANA: VELI MATTI HUITTINEN MUKANA: VELI MATTI HUITTINEN Sotainvalidityötä aitiopaikalta Kyyhkylä Veli Matti Huittinen, 79, on tehnyt pitkän uran sotainvalidien parissa lääkärinä sekä liiton luottamustoimissa. Marja Kivilompolo ▸▸Veli Matti Huittinen (s. 1936) aloitti työnsä sotainvalidien parissa v. 1968 Kaskisaaren kuntoutumislaitoksen ortopedina. Hän kirjoitti proteesitekniikan perusteoksen Amputaatiot ja proteesit (1992) Kaskisaaren ensimmäisen ylilääkärin, ortopedi Kauko A. Solosen kanssa. Huittinen valittiin Kyyhkylän kuntoutussairaalan yliääkäriksi v. 1973, ja hoiti tehtävää kymmenen vuotta. Hän toimi ylilääkärinä Invalidiliiton Käpylän kuntoutuskeskuksessa mutta palasi sotainvalidien pariin v. 1994, kun hänestä tuli Kaunialan ylilääkäri. Eläkkeelle jäätyään Huittinen toimi Veljesliiton puheenjohtajana vuodet 2001–2009. Hän toimi lääkäriseura Duodecimin puheenjohtajana vuosina 1986–1988, ja hänet kutsuttiin seuran kunniajäseneksi vuonna 1999. Hän toimi Kaunialan Sotavammasairaalan isännistön puheenjohtajana vuodet 1987–1994 sekä Kyyhkyläsäätiön hallituksen puheenjohtajana 2004–2014. P rofessori Veli Matti Huittinen on seurannut läheltä sotainvalidi­ joukon vanhenemista. – Aloittaessani heidän kes­ ki-ikänsä oli nippa-nappa 50 vuotta, kun se nyt on jo yli 90. Seuranta on ol­ lut hyvin arvokasta – ja pitkää. Samalla olen saanut peilata omaa ikääntymistä­ ni ja vanhenemistani tähän ikäryhmään, Huittinen toteaa. Sotainvalidijoukon lääkärinä sekä jär­ jestön puheenjohtajana Huittinen on itse nähnyt, kuinka nyt jo iäkkään ryhmän hoito ja kuntoutus ovat kehittyneet, ja en­ nen kaikkea, mikä merkitys niillä on ollut. – On myös tutkimusnäyttöä siitä, että sotainvalidien yleinen terveydentila ja toimintakyky ovat paremmat kuin vas­ taavalla ikäryhmällä. Syynä on pidetty sitä, että heistä on määrätietoisesti pidet­ ty huolta ja he ovat päässeet palveluiden äärelle asuinpaikasta riippumatta. Huittinen kiittelee liittoa siitä, että sen johto on aina ymmärtänyt sotilas­ vammalain roolin sotainvalidien hoidos­ sa. Lain päivittäminen sotainvalidien tar­ peita vastaavaksi ja sotainvalidiasioiden asiantuntijoiden kuuleminen siinä yh­ teydessä on ollut mahdollista vain, jos liitto on ollut poliittisesti sitoutumaton. – Kuntoutuspykälä tuli melkeinpä so­ tilasvammalain sivulauseesta, eli sotain­ validilla on oikeus saada vammanjälkeis­ tä kuntouttavaa hoitoa. Siitä se muuttui kuntoutuskursseiksi, proteesihuoltoon ja muuhun. Järjestön vahvuus on ollut juu­ ri se, että sotilasvammalaki on oivallet­ tu ”perustuslaiksi”, ja että se on ollut se instrumentti, jolla tätä hoidetaan. Ja sii­ nä on onnistuttu hyvin, Huittinen toteaa. Jälki yhteiskunnassa Kuntoutustoiminnan aikaansaaminen on jo sinänsä ollut yhteiskunnallisesti mer­ kittävä saavutus Sotainvalidien Veljes­ liitolle. Liiton aatteellinen puoli nousee kuitenkin Huittisen mielessä senkin ohit­ 24  |  EDELLÄ KÄYDEN Kuka? ”Pahimmat ajat olivat niin hirmuisia, ettei heitä voitu hoitaa oikeastaan kuin morfiinilla.” Veli Matti Huittinen on tehnyt pitkän uran sotainvalidien parissa. Kuvassa hän tutkii potilasta Kyyhkylässä. se, kun hän ajattelee Veljesliiton saavu­ tuksia. – Veljesliitto on ollut perinteinen suo­ malainen kansanvaltainen järjestö, jonka jäsenet ovat tasa-arvoisia. Tämä ilmenee myös sotilasvammalain korvausperusteis­ sa. Olenkin usein todennut, ettei Veljeslii­ tossa ole koskaan ollut ”upseerimessiä”. Esimerkkinä yhteisenä koetusta so­ tainvalidiasiasta Huittinen nostaa esiin Kaunialan laajentamisen rahoittamiseksi järjestetyn valtakunnallisen Sairaala so­ tavammaisille -keräyksen vuosina 1974– 1978. Ihmiset osallistuivat siihen yli puo­ luerajojen. Tuohon aikaan eduskunnassa toimi Sotainvalidikerho, johon kuului so­ tainvalidikansanedustajia kaikista edus­ kuntapuolueista. Sotainvalidikerho pyysi myös SAK:n ja STK:n osallistumaan Kau­ nialan keräykseen. – Liiton pitkäaikainen puheenjohtaja Uki Voutilainen kertoi, että Arvo Hautala ja Aarne Saarinen, jotka olivat sen aikaisen SAK:n kommunistisen vähem­ mistön edustajia, sanoivat Ukille, ettei­ vät he voisi olla SAK:n nimissä mukana Kaunialan keräyksessä. Se ei kerta kaik­ kiaan sopinut heidän puolueensa int­ resseihin. Mutta herrat jatkoivat, että he pitäisivät huolta, etteivät he SAK:n mukana olemista myöskään jarruttaisi, Huittinen muistelee. Oman järjestön merkitys Ennen Sotainvalidien Veljesliiton perus­ tamista sodissa vammautuneiden asiaa tahtoivat hoitaa useat eri järjestöt. Li­ säksi sotavammaisten apuna oli muita toimijoita, joiden konkreettinen apu oli korvaamatonta. Sodissa vammautuneet halusivat kuitenkin perustaa oman, mui­ den järjestöjen aatteellisista taustoista riippumattoman järjestön. Huittisen mie­ lestä päätös oli hyvä, sen puolesta puhu­ vat myös sotainvalidihuollossa saavute­ tut tulokset. – Mikään muu menettely ei olisi koh­ distanut sotainvalidikysymystä niin tär­ keäksi sotavammaishuollon osaksi. Muut järjestöt olivat omilla teillään, ei­ vät ne olisi pystyneet näin syvästi paneu­ tumaan. Sotavammaisten hoito ja huolto siinä laajuudessaan, mitä se oli vuosien 1939– 1945 sotien jälkeen, oli Suomessa uutta. Oppia ja kokemuksia haettiin ulkomailta, paljolti Saksasta mutta myös Yhdysval­ loista. Fyysisten vammojen hoidon lisäk­ si Suomessa turvauduttiin ulkomaisiin oppeihin myös psyykkisten sotavammo­ jen ja niiden korvattavuuden kohdalla. – Lähinnä kysymys on ollut posttrau­ maattisesta stressihäiriöstä, sen mää­ rittelystä ja korvaamisesta. Tässä Vel­ jesliiton ja Valtiokonttorin, silloisen Tapaturmaviraston, käsitykset erosivat toisistaan. Tapaturmavirastossa oli sel­ laisia asiantuntijalääkäreitä, jotka eivät hyväksyneet niitä korvattavuusehdotuk­ sia, jotka tulivat lähinnä Amerikan psy­ kiatriyhdistyksen luokitteluista. Kaunialan sotavammasairaalan yli­ lääkärinäkin toiminut professori Leo Jarho oli Huittisen mukaan keskeise­ nä vaikuttajana, kun posttraumaattista stressihäiriötä yritettiin viimeksi 1990-lu­ vulla saada korvattavaksi. – Kaikenlaista tutkimusnäyttöä var­ maan oli molempiin suuntiin mutta suo­ malainen korvauslainsäädäntö oli hyvin tiukasti jumittunut sen aikaisiin mielipi­ teisiin, jotka perustuivat lähinnä saksa­ laiseen psykiatriaan, Huittinen sanoo. Loppujen lopuksi sotainvalidit ovat kuitenkin saaneet hyvää ja asiantuntevaa hoitoa. Huittisen mielestä on jopa yllättä­ vää, kuinka moni sotainvalideista jäi edes henkiin vammauduttuaan rintamalla. – Pahimmat ajat olivat niin hirmui­ sia, ettei heitä voitu hoitaa oikeastaan kuin morfiinilla. Kirurginen kapasiteetti ei riittänyt heitä hoitamaan ja silloin al­ kuvaiheessa heitä kuoli nykymittapuun mukaan tarpeettomasti. Vietnamin sota mullisti tämän alan haavoittuneiden en­ sihoidon. Olen ihmetellyt, että kumma kun vaikeasti vammautuneita jäi niinkin paljon henkiin. Hoitopuoli on kehittynyt huimasti kaikilla aloilla. Liiton monipuolisesta toiminnasta huolimatta on yksi asia, minkä Huitti­ nen soisi jäävän perinnöksi Sotainvalidi­ en Veljesliitosta nykyisille ja tulevillekin sukupolville. – Yhteisiä asioita pitäisi kyetä hoita­ maan vaikka asioista olisikin eri miel­ tä. Se on minulle Veljesliiton aatteelli­ nen perintö. Marja Kivilompolo EDELLÄ KÄYDEN | 25 

MEKIN OLEMME SOTAINVALIDEJA MEKIN OLEMME SOTAINVALIDEJA Sotainvalidi, ei invalidi M arjatta Haggrén vastasi kotonaan puhelimeen. Soit­ taja esittäytyi Annaksi, sivii­ lisotainvalidiksi, johon hän oli edellisenä viikonloppuna tutustu­ nut matkalla Sotainvalidien Veljesliiton 60-vuotisjuhlaan. ”Mikäs siun nimi on?” vanha rouva kysyi puhelimessa. ”Marjatta”, hän vas­ tasi. ”Eikö siun oikea nimi”, rouva jatkoi. Hetken asiaa mietittyään Marjatta muis­ ti: ”Lapsena minua sanottiin Kaijaksi.” ”Elääkös siun äitis?” rouva kysyi. ”Ei elä, hän kuoli Lappeenrannan pommituksis­ sa”, Marjatta vastasi. ”No sit sie oot se sama tyttö, joka oli miun kans samaan aikaan Lahdessa sotasairaalassa.” – Oli ihanaa, kun tuli tuollainen tut­ tava menneisyydestä yllättäen elämään, Marjatta muistelee rakasta ystäväänsä Annaa kotonaan Turussa. Naiset viettivät kesän 1944 Lahden sotasairaalassa, sillä molemmat olivat vammautuneet viholliskoneiden pommi­ tuksissa lähellä Lappeenrantaa; Anna Mänty Simolassa 19.6. ja Marjatta Hag­ grén Lauritsalassa, nykyisessä Lappeen­ rannassa 2.7. Marjatta muistaa olleensa sairaalan lellikki, olihan hän ainoa lapsi sotilaiden ja hoitohenkilökunnan seassa. Suojaan liian myöhään Perhekuvassa isä Kaarlo, äiti Aune ja Kaija (Marjatta) Moliis. Aune menehtyi samassa pommituksessa, jossa Kaija vammautui. 26  |  EDELLÄ KÄYDEN Monet lääkärit ovat ihmetelleet Marjatan hyvää muistia. Marjatta oli vammautues­ saan 3-vuotias. Silti hän muistaa. Lappeenrannassa oli paljon pommi­ tuksia. Eräänä yönä hän ja äitinsä herä­ sivät kotonaan ilmahälytykseen ja pian taloon juoksi mies hoputtamaan naisia: pommisuojaan on mentävä heti! – Äiti kääri minut huopaan, otti sy­ liinsä ja lähti juoksemaan kohti pommi­ suojaa. Emme ehtineet sinne asti vaan äiti heittäytyi monttuun, josta ajatteli löytävänsä suojaa. Saman tekivät myös seitsemän muu­ ta aikuista – hekään eivät ehtineet ajois­ sa suojaan. Kaikki muut kuolivat, paitsi Marjatta, jonka äiti oli suojannut häntä heittäytymällä tyttärensä päälle. Marjatta Haggrénia (os. Moliis) hoi­ dettiin sotasairaalassa kolme kuukaut­ ta. Hänen kätensä oli lähes irti pommin jäljiltä, mutta useilla leikkauksilla se on­ nistuttiin pelastamaan. Mukana oli myös onnea, ettei kättä amputoitu. Marjat­ ta oli ollut jo nukutettuna leikkaussalis­ sa, kunnes ylilääkäri oli sattumalta tullut paikalle ja keskeyttänyt juuri alkamassa olleen amputaation. – Ylilääkäri oli suuttunut ja käskenyt herättää minut heti paikalla. Hän sanoi, ettei amputaatiolle ollut tarvetta, sillä ”tuossa iässä lapsella paranee kaikki”. Tätä lääkäriä Marjatta kiittää paljosta, sillä ilman häntä olisi Marjatan sotavam­ ma huomattavasti vaikeampi. Elämää sotavamman kanssa Marjatta Haggrén oli onnekas, sillä hä­ nen vammansa saatiin hoidettua ensim­ mäisellä sairaalajaksolla. Toki käden ”Äiti kääri minut huopaan ja lähti juoksemaan kohti pommisuojaa.” Haggrénin kotialbumi Sotilasvammalain mukaan henkilöt, jotka ovat vammautuneet sodan johdosta, voivat saada korvausta vammastaan. Tutustu kahden erilaisen sotainvalidin tarinaan. Marja Kivilompolo Marjatta Haggrénin kotialbumi Erilaisia sotainvalideja liikkuvuus on huomattavasti vähäisem­ pi ja se näyttää erilaiselta kuin ehjä käsi, mutta Marjatan mukaan se on pientä. – Koulussa ammatinvalintaohjaa­ ja sanoi, ettei minulla ollut tällä kädel­ lä sairaanhoitajaksi asiaa, ja se onkin ai­ noa asia, missä vamma on ollut esteenä. Kirjoitan ja kudon hyvin – ei ole mitään, mitä en olisi kädelläni voinut tehdä. Marjatan invaliditeettiprosentti on korkea, 55, sillä vamma on ”oireetto­ muudestaan” huolimatta vakava. Hänel­ le kuuluvat samat hoidot ja palvelut kuin muillekin isoprosenttisille sotainvalideil­ le. Hän toteaakin, että Veljesliitto on teh­ nyt työnsä hyvin. – Prosentin myötä saisin neljä viikkoa kuntoutusta, tai voisin myös jakaa sen mieheni Pentin kanssa, mutta ei kai sitä raaski kotoaan minnekään lähteä. Ehkä sitten, kun olemme vanhoja käppänöitä, Marjatta naurahtaa. Yksi muista Kuultuaan Turussa toimivasta sotainva­ lidien osastosta Marjatta meni paikalle, esittäytyi ja innostui nopeasti mukaan toimintaan niin osastossa kuin Varsi­ nais-Suomen piirissäkin. Mukana tilai­ suuksissa on usein myös hänen miehen­ sä Pentti. – Meidän sotainvalidit ovat aivan iha­ nia ja he vitsailevat paljon. Olen mones­ ti ihmetellyt, että niin paljon kuin hekin ovat kärsineet, ja silti he jaksavat nau­ raa. Ihailen suuresti näitä miehiä ja kaik­ kia, ketkä siellä ovat olleet. Marjatta on saanut sotainvalideilta lämpimän vastaanoton eikä ole koskaan tuntenut, ettei hän kuuluisi joukkoon. Hän on sotainvalidi, ei invalidi. – Vammautumiseni tapahtui sota-ai­ kana, ja silloin tapahtui niin paljon kaik­ kea. Olen monesti ihan ylpeä, kun yh­ dessä tuolla klenkkasemme menemään, miten kukainenkin, Marjatta hymyilee. Sinäkö sotainvalidi? Marjatta Haggrén ei aluksi tunnistanut isäänsä, joka tuli hakemaan häntä sotasairaalasta. Punainen limsa auttoi uudelleen tutustumisessa. Monille Marjatan vamman syy tulee yl­ lätyksenä, jopa lääkäreille. Ihmiset har­ voin muistavat, että sodissa vammau­ EDELLÄ KÄYDEN | 27 

MEKIN OLEMME SOTAINVALIDEJA Marja Kivilompolo Lotta, evakko ja sotainvalidi K aisa Maasilta (os. Heiskanen), 83, on kokenut elämässään paljon. Karjalan Vuoksenrannas­ ta kotoisin oleva rouva on joutu­ nut jättämään kotinsa lukuisten muiden evakkojen tapaan kahdesti. Kaisa kasvoi isänmaallisessa perhees­ sä: isä oli paikallisen Sintolan suojelus­ kunnan päällikkö, äiti puolestaan lottien puheenjohtaja. Oli vain luonnollista, että lapset osallistuivat omien taitojensa mu­ kaan toimintaan, jota heidän kodissaan Sintolan koululla riitti. Koti jäi kuitenkin taakse maaliskuus­ sa 1940 Kaisan ollessa 7-vuotias, kun Karjalan alueita luovutettiin rauhanehto­ jen mukaisesti Neuvostoliitolle. Mukaan­ sa he saivat ottaa vain sen, minkä jaksoi­ vat kantaa. Evakkotaival vei perhettä Pohjan­ maalle ja Keski-Suomeen, kunnes he pääsivät palaamaan Vuoksenrantaan vuonna 1942. Rakkaan kotinsa he joutui­ vat jättämään toistamiseen kahden vuo­ den kuluttua, tällä kertaa pysyvästi. – Mikään koti ei tunnu aivan samalta. Mutta onneksi minun on ollut helppo ko­ tiutua. Minulla on ollut monta vakinais­ ta kotia, ja olen kaikissa kyennyt viihty­ mään. Hän muistaa, minne raparperit oli is­ tutettu ja missä isän tupakat kasvoivat. Katkeria muistoja ei silti ole jäänyt. – Kun puhun kodista, puhun Vuok­ senrannan kodista. Kaikista asuinpai­ koista on jäänyt muistoja, mutta se oli todellinen koti. Mutta kun olen nähnyt 28  |  EDELLÄ KÄYDEN hävityksen, mikä kotiseudullani on, en osaa enää olla katkera. Hänellä on yhä käytössään osa isän­ sä tuona aikana tekemistä huonekaluis­ ta. Samalla ne muistuttavat, mistä hän on lähtöisin. Vammautuminen marjametsällä Isoja muutoksia Kaisan elämässä on riit­ tänyt. Yksi niistä sattui, kun hän oli siskonsa Martan kanssa marjaretkel­ lä läheisessä metsässä vielä Karjalassa asuessaan kesällä 1943. Tytöt löysivät hyvän marjapaikan alueelta, jonka tiedettiin olevan vanhaa neuvostoliittolaisten sotilaiden aluetta. Yhtäkkiä maa Kaisan alla jysähti. – Ehdin kysyä siskoltani, mikä se oli, kun jalkojeni alta lensi maata ja turvetta niin, että maa pöllysi. Kävelimme pois jo hyvän tovin ennen kuin huomasin, että jalkapohjani oli ihan riekaleinen ja veri­ nen, Kaisa kertoo. Kyseessä oli venäläisten asettama pe­ naalimiina, joka oli onneksi menettänyt tehoaan oltuaan pitkään maassa. Onnek­ si niin, sillä täydessä voimassaan mii­ na olisi voinut viedä 11-vuotiaalta tytöl­ tä koko jalan. Kaisa Maasilta vietiin Antrean sairaa­ laan hoidettavaksi, jossa hän viipyi tois­ ta kuukautta. Ikuinen vaiva Toipuminen sujui hyvin ja hän pää­ si pian liittymään kavereidensa leikkei­ ”Ehdin kysyä siskoltani, mikä se oli, kun jalkojeni alta lensi maata ja turvetta.” Kaisa Maasilta jätti kotinsa kahdesti. Jatkosodan jälkeen Suomessa oli yli 400 000 evakkoa. Kuva Vilppulasta kesällä 1941. SA-kuva tui miesten lisäksi paljon myös naisia ja lapsia. – En ole pahoittanut mieltäni, jos ih­ miset ovat yllättyneitä tai hämmentynei­ tä, vaan kerron heille, mistä on kyse. Sitä, tulisiko tietoa siviilisotainvalidi­ en olemassaolosta jatkaa jollakin tavalla tuleville sukupolville muun sotainvalidi­ perinteen ohella, Marjatta ei ole mietti­ nyt. Mutta yksi asia on varma – liitostaan hän on ylpeä. – Monesti ihmisten kanssa jutellessa lähes koppavana kerron, että meilläpä on tällainen liitto. Vaikkei invalidina olemi­ nen ole aina kivaa, niin se on, että meillä on oma yhteisö, Marjatta summaa. Elina Ruuttila Kaisa (edessä) kasvoi isänmaallisessa perheessä Karjalassa Vuoksenrannassa. Sodan loputtua hän oli 12-vuotias, kahdesti kotinsa jättänyt ja miinasta vammautunut pikkutyttö. Kaisa Maasillan kotialbumi MEKIN OLEMME SOTAINVALIDEJA hin. Jalka on kuitenkin aiheuttanut vai­ voja koko hänen elämänsä ajan ja uhkasi jopa olla esteenä hänen hakiessaan sai­ raanhoitajakouluun. Hän on tarvinnut kengissä käytettäviä lisä- ja tukipohjal­ lisia, joiden pitäminen on ollut aina vai­ keaa, ellei jopa mahdotonta. Jalkapohjan vammautumisen vuoksi hänen kävelyn­ sä ei ole ollut normaalia ja iän myötä jal­ kapohjaa on alkanut särkeä. Elämä vei sairaanhoitajaksi opiskel­ leen Kaisa Maasillan maatalon emännäk­ si, nykyisin nuorena leskeksi jäänyt pir­ teä rouva asuu Lammilla. Kun vammautumisesta oli kulunut jo 35 vuotta, hänet lähetettiin jalkansa vuoksi Helsinkiin Invalidisäätiöön, jol­ loin hänelle selvisi, että voisi saada vam­ mastaan korvausta. – Kuin ihmeen kaupalla löysin Ant­ rean sairaalan lääkärin kirjoittaman lää­ kärintodistuksen vihkiraamattuni välistä ja annoin sen hoitajalle. Hän pani asian vireille ja vuonna 1978 sain 15 prosentin invaliditeetin. Omaan järjestöön Sotainvalidiprosentin saatuaan Kaisa Maasilta liittyi heti Lammin sotainvalidi­ osastoon. Hänelle on tärkeää kuulua So­ tainvalidien Veljesliittoon. – Olin sotainvalidiosastomme ainoa virallinen naisjäsen, ja heti seuraava­ na vuonna minut valittiin johtokuntaan. Nyt olen ollut mukana jo 35 vuotta. Alkuun sotainvalidius oli syy tutus­ tua, nyt se on valtava yhdistävä tekijä. Suhde sotainvalidipiireissä on läheinen ja lämmin. – Meillä on oikea halauskampanja! Opetamme heti uudelle, että meillä on tapana halata, Kaisa kertoo. Hänen henkilökohtaiset ystävänsä ovat joko taivaassa tai muuttaneet pois Lammilta. Nykyiset ystävänsä Kaisa on löytänyt sotainvalidien kautta. – Piirin yhteiset tapahtumat ja erityi­ sesti naisjaoston retket ovat olleet an­ toisia. Kaisa on sulautunut miesten jouk­ koon erinomaisesti. Hän ei muista, että häntä olisi koskaan vierastettu tai kar­ sastettu. Ihmiset eivät myöskään enää yl­ läty kuullessaan, että hänkin on sotain­ validi, sillä Kaisa on mukana monessa ja on usein kertonut tarinaansa. Elina Ruuttila EDELLÄ KÄYDEN | 29 

SOTAINVALIDI TAITO LAMPINEN SOTAINVALIDI TAITO LAMPINEN Onnekas mies – Minua on onni suosinut – jopa sodassa. Selvisin pahoistakin paikasta hengissä. En ollut mikään sotasankari, mutta en lähtenyt taaksepäin ilman käskyä, sanoo Taito Lampinen. T aito Lampinen, 94,syntyi seit­ senlapsiseen perheeseen vuonna 1921. Perheen tila sijaitsi Sysmän Nuoramoisissa, josta hän läh­ ti kauppakouluun Lahteen 17-vuotiaa­ na. Talvisota keskeytti opinnot, kun nuo­ ri mies kavereidensa kanssa ilmoittautui vapaaehtoisina maanpuolustukseen. Lyhyen sotilaskoulutuksen jälkeen oli lähdön paikka, ja nuoret miehet matkus­ tivat Taavettiin, josta jatkoivat käskyjen mukaan hiihtäen Virolahdelle 12.3.1940. Seuraavana aamuna heidän oli määrä lähteä vastaiskuun. – Kaikeksi onneksi tuli lähetti ja il­ moitti, että rauha on solmittu. Onni oli myötä ensimmäisen kerran. Jos olisimme joutuneet vastaiskuun, niin tuskin istui­ sin tässä, sillä aseistuksemme oli varsin huono ja taisteluosasto koottu tottumat­ tomista nuorista pojista. asti. Toivuttuaan hän palasi rintamalle JP 3:n riveihin. Ensimmäinen haavoittuminen Toinen haavoittuminen Välirauhan aikana nuoriso-osasto liitet­ tiin Jääkäripataljoona 3:een, jota koulu­ tettiin tuleviin tehtäviin. Jatkosodan sy­ tyttyä pataljoona lähti hyökkäämään Korpiselästä tavoitteenaan Karjalan val­ taaminen. He valtasivat pikkukyliä, kunnes tulivat Jalovaaraan, josta pe­ rääntyvillä venäläisillä oli vankempi puolustus. – Perääntyessään venäläiset aloittivat tykistökeskityksen. Räjähdyksen sirpa­ leet tulivat minun ja maan väliin, jolloin minulta aukesi maha ja vatsalihakset menivät poikki. Taas oli onni kuitenkin myötä, sillä suolistoni jäi ehjäksi. Lampinen haavoittui 13.7. vuonna 1941 ja hän toipui Kauhajoella syksyyn Omien sanojensa mukaan Lampinen kohtasi huonon hetken elämässään, kun JP 3 oli joukkoineen katkaisemassa venä­ läisten kiilaa Tali-Ihantalassa 27.6.1944. – Olimme hyökkäämässä peltoaukean ylitse, kun näin metsän reunassa ojan. Ajattelin ehtiväni ojaan ja olevani sirpa­ leilta turvassa. Hyppäsin kohti ojaa sa­ malla hetkellä, kun ilmassa oli paljon rautaa. Putosin ojaan huomaten samal­ la, ettei minulla ole toista jalkaa, se vain heilui ihon riekaleista. Lampinen teki kiristyssiteen veren­ tulon vähentämiseksi. Pian tulivat lää­ kintämiehet, jotka lähtivät siirtämään haavoittunutta itsetehdyillä paareilla. Seipäistä tehdyt paarit eivät kuitenkaan 30  |  EDELLÄ KÄYDEN ▴ Taito Lampinen veti Veljesliiton ensimmäistä virallista vie­railua Neuvostoliittoon vuonna 1986. Naapurin sotavete­ raanikomitean edus­tajien kanssa neuvottelevat Olavi Kivelä (kauimpana), Lampinen ja pääsihteeri, liiton nykyinen puheenjohtaja Juhani Saari. Taiton ja Kaarinan tiet kohtasivat opiskeluaikana. kestäneet vaan katkesivat kesken mat­ kan. Lampinen ja lääkintämiehet jäivät keskelle tykistötulta, mutta onni oli taas heille myötäinen. Lampinen pääsi rintamalta ensin Po­ riin sotilassairaalaan, josta syksyllä 1944 kotiin Sysmään toipumaan. Takaisin elämään Keväällä 1945 Lampinen palasi opinto­ jensa pariin Lahden kauppakouluun ja jatkoi sieltä vielä kauppaopistoon. Kou­ lun penkiltä elämään tarttui mukaan myös tummatukkainen tyttö, Kaarina, joka opiskeli vuotta alemmalla luokalla. – Siitä oli semmoinen seuraus, että me menimme ensin kihloihin ja vuonna 1949 naimisiin. Lampisen valmistumisen jälkeen per­ heeseen syntyi ensimmäinen lapsi ja he asettuivat Lahteen. Lampisen työpaikka sijaitsi kuitenkin Turussa, mikä tiesi pal­ jon matkustamista perheen ja työn välillä. – Minä suoritin työtäni viisi päivää Turussa ja perjantai-iltana matkustin ju­ nalla Lahteen. Kotona kirjoittelin tar­ kastuskertomukset ja sunnuntai-iltana matkustin takaisin Turkuun. Kyllästyin tähän pian. Päätin, että töitä pitää löytää jostakin muualta. Työt löytyivät Are Oy:n palveluksesta Jyväskylästä, jonne perhe kotiutui vuon­ na 1951. Lampinen toimi yrityksessä lä­ hes 33 vuotta, joista viimeiset vuodet toi­ mitusjohtajana jääden eläkkeelle vuonna 1983. Lampisille syntyi Jyväskylässä vielä toinen poika ja tytär. Lapsenlapsia on nel­ jä ja lapsenlapsenlapsia seitsemän. Elämää proteesin kanssa Lampiselle tehtiin talvella 1944 pahvi­ massasta ensimmäinen proteesi, joka kiinnitettiin reiden juureen. – Olimme ”sen tumman tytön” kanssa sukuloimassa Oitissa kevättalvella, lunta oli maassa. Minulla oli pahvipönttöjalka, joka katkesi kesken matkan ja tippui nil­ kasta. Jouduin istumaan ojan penkalla kunnes tuleva vaimoni sai taksin ja pääs­ tiin tien päälle. Myöhemmin proteesit ovat kehitty­ neet kovasti ja “puujalkaa” on uusittu. Myös jalan tynkää on jouduttu korjaa­ ”Putosin ojaan huomaten samalla, että minulla ei olekaan toista jalkaa.” maan leikkaamalla. Lampisen invalidi­ teettiprosentti on 80. – Jalka on osannut välillä olla hanka­ lakin. Vanhemmiten on tullut vaivaa li­ sää nivelten kulumisesta vartalon epä­ tasapainon vuoksi. Kyllä tässä hyvin kuitenkin toimeen tullaan. Kaikkea muu­ ta olen tehnyt proteesin kanssa paitsi juossut. Eläkkeelle päästyään Lampinen kävi neljän viikon kuntoutuskursseilla Hel­ singin Kaskisaaressa, joka oli erikoistu­ nut amputoitujen kuntoutukseen. Siellä kannustettiin oma-aloitteisuuteen ja pi­ dettiin hauskaa yhdessä, myös tanssien. Kaskisaaren lopetettua toimintan­ sa kuntoutuspaikaksi tuli Sotainvalidien Sairaskoti Jyväskylässä. Sen rakennutta­ misessa Lampinen itsekin oli aktiivises­ ti osallisena. Aktiivinen järjestöihminen Lampisen piti kiireisenä työ- ja per­ he-elämän ohella järjestötoiminta. Vel­ jesliiton toimintaan hän lähti perheen muutettua Jyväskylään. Muutaman vuo­ den kuluttua hänet valittiin Sisä-Suomen piirin puheenjohtajaksi. Puheenjohtajan tehtävässä Lampinen toimi 27 vuotta. Tuona aikana hän oli muun muassa perustamassa Keski-Suo­ men Sairaskotisäätiötä ja sen rakenn­ uttamaa Sotainvalidien Sairaskotia Jy­ väskylään. Sairaskoti aloitti toimintansa maaliskuussa 1988. – Sodan jälkeen ymmärsin sen, että ilman kavereita minua ei olisi olemas­ sa. Päätin, että voin nyt auttaa kavereita omasta puolestani. Teksti ja kuva: Marja Pietiläinen EDELLÄ KÄYDEN | 31 

PUOLISOJÄSENET AVUSTAJATOIMINTA Kantava voimavara Apua ja seuraa arkeen Sotainvalidimiestensä rinnalla olleet puolisot ovat osastoissa usein liikkeelle paneva voima. Veljesliiton avustajatoiminta on tuonut apua sotainvalidi- ja veteraanitalouksiin yli 15 vuotta. T H ämeenlinnalainen Irja Hirstiö tutustui sotainvalidityöhön miehensä Eino Hirstiön rinnal­ la, kun he asuivat vielä Lapissa, jossa Eino toimi piirin puheenjohtajana. Irja ja Eino elivät yhdessä 34 vuotta. Einon lonkka oli vammautunut sodas­ sa, ja se hidasti hänen kävelyään. Muu­ toin miehestä ei tiennyt, että hän on so­ tainvalidi. – Sotakokemuksistaan hän ei paljon puhunut, mutta kirjoitti kyllä. Einon kuoltua Irja aktivoitui sotainva­ liditoiminnassa. –Siitä tuli elämää. Muuten olisin var­ maan jäänyt neljän seinän sisälle. Yhteisöllisyys tuntuu hienolta Irja pääsi nopeasti kiinni osaston toimin­ taan ja aloitti Hämeenlinnan naisjaos­ ton sihteerinä vuonna 2005. Sen jälkeen hän on toiminut myös piirin naistoimi­ kunnan puheenjohtajana, tullut mukaan piirihallitukseen ja toimii nyt toista vuot­ ta osaston varapuheenjohtajana. Hän on jäsenenä myös Veteraanivastuun hengel­ lisessä toimikunnassa. Miesvoittoinen sotainvalidiyhteisö on ottanut hänet hyvin vastaan ja kokemus on ollut Irjan sanojen mukaan ehdotto­ man positiivinen. – Sotainvalidit vanhenevat eivätkä jaksa enää hoitaa kaikkia tehtäviä. Sik­ si näitä on kai minulle langennut. Mut­ ta tämä on antoisaa työtä, jota on muka­ va tehdä. Sotainvalidien yhteisöllisyyden hän on kokenut erittäin hienona asiana. – Toinen toistaan tukien, kavereita ol­ laan keskenään ja sinutellaan toisiam­ me. Meillä on täällä tapana aina halata toisiamme kun tervehditään. Yksinäisel­ le ihmiselle on mukavaa, kun saa hala­ uksia, Irja hymyilee. Energinen Irja Hirstiö järjestää Hä­ meenlinnassa viikoittain tuolijumppaa. Myös miehet ovat tervetulleita mukaan, mutta tilaisuudet ovat yleensä naisvoit­ 32  |  EDELLÄ KÄYDEN Irja Hirstiö on löytänyt sotainvaliditoiminnasta sisältöä elämäänsä. Puolisojäsenyys ▸▸89 prosenttia sotainvalideista avioitui. Puolisot ovat olleet miehelleen merkittävä tuki. ▸▸Sotainvalidien puolisot ja lesket ovat toimineet naisjaostoissa lähes osastojen perustamisesta lähtien. ▸▸Puolisojäsenyys toteutettiin Veljesliitossa vuonna 2004. ▸▸Puolisojäseniä oli vuoden 2015 alussa 10 533. toisia. Jumppareissa on puolisojäseniä sekä tukijäseniä, jotka kaikki kiittelevät Irjan aktiivisuutta jumppien ja muun toi­ minnan suhteen. – Tuolijumppaa on järjestetty viikoit­ tain kahdeksan vuoden ajan ja kyllä se näkyy omassa voinnissa, ryhmässä to­ detaan. Tuttavista tullut ystäviä Aktiivisten jäsenten tuttavuus on syven­ tynyt ystävyydeksi. Eikä se ole ihme, sil­ lä yhdessä he jakavat mielessään olevat ilot ja surut. Yksi leski toteaa, että hänen elämänsä olisi paljon tyhjempää ilman naisjaoston toimintaa. Sotainvaliditoiminnan pohja on toi­ mivassa kentässä, osastoissa. Niiden toi­ minta olisi vähäistä, ellei olematonta ilman nuorempia, aktiivisia puolisojä­ seniä, sillä he ovat niitä, jotka järjestä­ vät kaikille jäsenille tarkoitettuja tapah­ tumia, tapaamisia, luentoja, liikuntaa – kaikkea mitä mielen ja ruumiin virke­ yteen tarvitaan. Sama pätee Hämeenlin­ naan. Tekemistä etsitään myös oman toi­ minnan ulkopuolelta, kuten museoista ja teattereista. Virkeät jäsenet tuovat iloa myös Sointu-ryhmänä, joka vierailee pal­ velutaloissa ja Ilveskodissa esittäen ajan­ kohtaan sopivia runoja yhdistettynä mu­ siikkiin. Veljeshenki yltää hyvin sisariin ja miehet kiittävät naisjäseniä heidän aktii­ visuudestaan. Irja on tyytyväinen elämäänsä ja puo­ lisojen asemaan Veljesliitossa. Sen sijaan valtiolta hän toivoisi enemmän. – Kuntoutukseen pääsemisessä on parannettavaa. Monet lesket ja puolisot ovat olleet mukana sotainvalidien elä­ mässä alusta asti. Myös he ovat varmasti kuntoutuksensa ansainneet. Teksti ja kuva Marja Kivilompolo urussa asuva Ulla Uttula, 86, kehuu parhaillaan olohuo­ netta imuroivaa Maria Mäkeä. – Maria tekee ne työt, joi­ ta itse en enää jaksa tehdä, hän sanoo ja lisää heidän tulevan hyvin toi­ meen. Ulla Uttula jäi leskeksi reilut kymme­ nen vuotta sitten. Lapset pitävät hänestä hyvää huolta ja tapaavat äitiään päivit­ täin. He auttavat myös asioiden hoitami­ sessa ja käyttävät häntä aina tarvittaessa isommilla ostoksilla. Näin Marialta tar­ vittava apu jää vielä tällä erää lähinnä kodin kunnossapitoon. Maria kysyy tullessaan joka kerta, mitä haluaisin hänen tekevän. Toistai­ seksi pärjään tällä, sillä olen vielä kohta­ laisen hyvässä kunnossa. Uudelle uralle Maria Mäki löysi tiensä avustajaksi vuon­ na 2001 jäätyään työttömäksi puhelin­ yhtiöstä, jonka palveluksessa oli ollut 30 vuotta. Avustajatoiminnassa hän pääsi työskentelemään vanhusten kanssa. – Olen tykännyt tästä työstä todella paljon. Äitini sairastuttua vietin hänen kanssaan paljon aikaa ja hänen meneh­ tymisensä jälkeen ala alkoi kiinnostaa, Maria kertoo kahvitellessamme Ullan keittiössä. Avustajatoiminnan pariin tullessaan Maria osallistui uusille avustajille tarkoi­ tetuille kursseille ja koulutuksiin, vaikka osa asioista olikin jo entuudestaan tut­ tuja. Avustajatoiminta toimii parhaim­ millaan ponnahduslautana työuralla, ja näin kävi myös Marian kohdalla, joka on jatkotyöllistynyt samalla alalla. Hyvää mieltä kaikille Ulla Uttula on ollut Maria Mäen asiak­ kaana jo puolitoista vuotta. Eikä hän ole ainoa – asiakkaita riittää. – Minulla on 20–25 asiakastaloutta, joissa käyn auttamassa. Työ riippuu hei­ dän tarpeistaan, Maria kertoo. Ulla Uttula ja Maria Mäkeä ovat tutustuneet toisiinsa hyvin työn ohessa. Avustajatoiminta ▸▸Veljesliiton vuonna 1998 käynnistämä hanke, jolla tuodaan kotiapua sotainvalidi- ja veteraanitalouksiin ▸Avustajiksi ▸ palkataan palkkatukeen oikeutettuja, alalle soveltuvia ihmisiä, jotka saavat työn ohessa ohjausta ja koulutusta. ▸▸Toiminnan piiriin pääsevät kaikki veteraanijärjestöjen jäsenet, myös puolisot ja lesket. ▸Rahoitus ▸ koostuu kuntatuesta, työvoimahallinnon sekä Veljesliiton ja muiden veteraanijärjestöjen tuista. Loppuosa katetaan asiakasmaksuilla, jotka etenkin järjestöjen tuen turvin ovat kohtuullisia. Hänellä ja Ullalla tuntuvat olevan lämpimät välit, he juttelevat myös suku­ laisistaan. Riittääkö sydämessä annetta­ vaa kaikille asiakkaille? – Kyllä riittää. Vaikka työ on välil­ lä fyysisesti raskasta, se kuitenkin an­ taa valtavasti ja vastaanotto on aina ollut hyvä, Maria kertoo. Ulla on iloinen päästyään mukaan avustajatoiminnan piiriin. Ullan tytär jutteli veteraanityössä työskentelevän ystävänsä kanssa, jolloin tämä huoma­ si, että sotaveteraanin leskenä Ulla olisi oikeutettu jäsenpalveluna tuotettavaan avustajatoimintaan. Niin hän saikin ko­ tiinsa ensimmäisen avustajan, mukavan ja reippaan miehen. Työtä ja seurustelua Vieraiden ihmisten tapaaminen ei ole maailmalla paljon matkustanutta Ullaa pelottanut. – Kyllä ihmisen päältä näkee, onko hän hyvä ihminen vai ei, hän sanoo var­ masti. Ja hyvin hän on avustajien kanssa viihtynyt, sillä heidän käyntinsä eivät ole pelkkää työntekoa. – Kiireettömyyttä ja sosiaalista kanssa­ käymistä painotetaan. Jokaisen luona ol­ laan ainakin kaksi tuntia, Maria kertoo. Avustajatoiminnalla pyritään täyden­ tämään kunnallisia palveluja, joiden re­ surssit ovat usein äärimmilleen mitoitet­ tuja. Niinpä avustajat voivatkin viettää asiakkaiden kanssa aikaa ulkoillen, aut­ taa ruoan laitossa, siivota, lukea lehtiä – mitä vain, missä apua tarvitaan. Teksti ja kuva Marja Kivilompolo EDELLÄ KÄYDEN | 33 

PERINNEJÄRJESTÖ PERINNEJÄRJESTÖ Isoisän perintö elää ▸▸Sotainvalidien Perinnejärjestö toimii yhdyssiteenä niille, jotka kokevat sotainvalidien auttamisen ja perinteen säilyttämisen tärkeäksi. Jokaiseen piiriin on perustettu perinneyhdistys. Elina Salja ja Helena Saario ovat tuttu näky Tampereen Tammenlehväkeskuksessa. Historiakirjaa he tarkastelevat Eino Järvenpään kanssa. K un Tampereella sijaitsevassa sotainvalidien ja veteraanien kuntoutukseen keskittyvässä Tammenlehväkeskuksessa jär­ jestetään juhlia, ovat paikal­ la todennäköisesti myös kangas­alalaiset kaksoset Elina Salja ja Helena Saario, 36. He kuuluvat Pirkka-Hämeen Sotainvali­ dien Perinneyhdistykseen ja ovat sitä kautta mukana ilostuttamassa Tammen­ lehväkeskuksen asukkaita. He tulivat mukaan äitinsä Tuula Saljan mukana. – Edesmennyt vaarimme Erkki Salokannel oli sotainvalidi. Oli mukavaa jäädä toimintaan mukaan, vaikkei omia isovanhempia enää ollutkaan, Elina ja Helena kertovat. Tammenlehväkeskuksessa mieles­ sä ovat aina myös omat, jo edesmenneet isovanhemmat. – Vanheneminen on aina vaikeaa ja tuo mukanaan omat terveydelliset haas­ teensa, mutta jos ihmiseltä puuttuu käsi tai jalka, on se sitäkin hankalampaa, He­ lena kertoo. Urheita miehiä ja naisia Tuula Saljan kotialbumi Lapset tulevat mukaan 34  |  EDELLÄ KÄYDEN Sotainvalidien perinnejärjestö ▸▸Perinneyhdistykset tukevat jäseniä heidän arjessaan, järjestävät virkistystilaisuuksia, kertovat sotainvalidien historiasta sekä tulevaisuudessa huolehtivat viimeisistä sotainvalideista sekä heidän puolisoistaan ja leskistään. Elina Salja ja Helena Saario tutustuivat lapsena isoisänsä mukana sotainvalideihin. Nyt he toimivat Sotainvalidien Perinneyhdistyksessä. Perinneyhdistyksessä Elinan ja Helenan toiminta rajoittuu lähinnä juhlien järjes­ telyihin, sillä kummallakin on lapsia, jo­ ten aikaa on rajallisesti. Ohessa he voivat seurustella talon asukkaiden kanssa. – Juhlat ovat hieno tilaisuus ilostut­ taa ihmisiä, sillä kaikilla ei ole lähellä sukulaisia, jotka kävisivät tervehtimässä. Tätä kautta he saavat muitakin kontakte­ ja kuin hoitajat, naiset miettivät. Tammenlehväkeskukseen tullessaan he ottavat lapsetkin mukaan, mikä tun­ tuu piristävän kaikkia. – Lapset juoksevat ympäriinsä ja usein myös esiintyvät tapahtumissa. Heistäkin on mukavaa olla täällä. Samalla he pääse­ vät osaksi sitä samaa porukkaa, johon hei­ dän isovaarinsakin kuului, Elina sanoo. Jyrki Vesa Elina ja Helena pikkulapsina isoisänsä, sotainvalidi Erkki Salokanteleen seurassa. Elina Salja ja Helena Saario puhuvat lämpimästi edesmenneestä isoisästään. Hänen kanssaan he kävivät amputoitu­ jen sotainvalidien uintivuoroilla ja tu­ tustuivat harvenevaan sotainvalidijouk­ koon. Siinä heille on konkretisoitunut myös se, kuinka nuoret miehet ovat va­ pauden puolesta olleet valmiita uhraa­ maan elämänsä ja terveytensä. Elinan ja Helenan kaveripiirin suh­ tautuminen heidän vapaaehtoistyöhön­ sä sotainvalidien parissa kertoo paljon nuorten aikuisten ajatusmaailmasta. Ka­ verit ovat iloisia, että sisarukset ovat mu­ kana tämän kaltaisessa toiminnassa, mutta samalla osa heistä kokee sotainva­ lidit kaukaisiksi, jos heillä itsellään ei ole omakohtaisia kokemuksia. – Tässä näkee, kuinka nopeasti kaik­ ki muuttuu muinaishistoriaksi. Ihmiset ajattelevat sotainvalideista, että ”he oli­ vat olemassa joskus 200 vuotta sitten”. Naiset ymmärtävät ajatuksen, sillä heillekin sotainvalidit ja veteraanit oli­ sivat jääneet etäisiksi, jos heidän tieton­ sa rajoittuisi pelkästään koulussa vie­ railleeseen sotaveteraaniin. Isoisänsä kertomusten, kirjoitusten ja piirustusten perusteella heillä on enemmän kosketus­ pintaa historiaan, koulukirjojen teksti on muuttunut todeksi. Oppia ja apua – Haluan lasteni tietävän, että mummon isän jalka oli poikki, ja hänellä oli koto­ naan puujalkoja. Vaarin kirjat sekä muut tavarat ovat tallella, joten sitten kun kou­ lussa opiskellaan historiaa, voin näyt­ tää niitä lapsille. He voivat yhdistää kou­ lussa kuullut asiat isovaariinsa, ja tietää, että he ovat lapsena viettäneet aikaa so­ tainvalidien kanssa, Elina kertoo. Sisarukset korostavat, ettei sotainvali­ dien kanssa toimiminen edellytä erikois­ taitoja tai osaamista. Ei siis haittaa, jos Isoisänsä kanssa he kävivät sotainvalidien uintivuoroilla ja tutustuivat harvenevaan sota­ invalidijoukkoon. tulija ei tunne historiaa tai hänellä ei ole kokemusta vanhustyöstä. – Heidän kanssaan voi puhua mistä vain. On turha pelätä, ettei osaa olla van­ husten kanssa. Kenenkään kanssa ei tar­ vitse olla mitenkään erikoisesti, omana itsenään vain. – Tilaisuuksiin voi osallistua lasten­ kin kanssa. Heillekin on antoisaa olla vanhusten kanssa ja he tottuvat näke­ mään erilaisia ihmisiä. Mallia omasta isoisästä Elina Salja ja Helena Saario muistavat mainita isoisästään myös hänen hyvän elämänasenteensa sekä huumorintajun­ sa. Heidän isoisänsä ei koskaan voivotel­ lut kohtaloaan vaan eli puuttuvasta ja­ lasta huolimatta täyden ja onnellisen elämän. Sisarukset nauravat muistelles­ saan vaarinsa välillä mustaakin huumo­ rintajua. – Runsaaseen ruokapöytään istuudut­ tuaan vaari saattoi kommentoida tarjoi­ lujen määrää sanomalla, että ”lihaa on kuin Raatteentiellä.” Kuten lukuisat muutkin sotainvalidit, myös heidän isoisänsä asui pitkään itse­ näisesti. Hän osallistui usein Tammen­ lehväkeskuksen toimintoihin ja toipui siellä muutamista hänelle tehdyistä leik­ kauksista. Tuolloin myös Elina ja Helena vierailivat isoisänsä luona Tammenleh­ väkeskuksessa ja tutustuivat sitä kautta taloon ja sen asukkaisiin. Kesällä 1998 heidän isoisänsä kuo­ li verrattain nuoressa, 75 vuoden iässä. Muutaman vuoden päästä Tampereel­ la toimiva perinneyhdistys oli aktivoitu­ nut, ja ulkomailta Suomeen palanneet Elina ja Helena löysivät hekin tiensä pe­ rinneyhdistyksen toimintaan ja takaisin tuttuun taloon. Ja siihen he tutustuttavat nyt myös omat lapsensa. Perinne jatkuu. Marja Kivilompolo EDELLÄ KÄYDEN | 35 

JUHLAVUOSI 2015 JUHLAVUOSI 2015 Juhlan kunniaksi Veljesliiton 75-vuotisjuhla on näkynyt eri tavoin pitkin vuotta. 100-shaalit J uhlavuoden alla liitto päät­ ti muistaa niitä jäseniään, jotka oli­ vat jo yltäneet komeaan 100 vuoden ikään. Heitä oli vuoden 2014 lopussa 40. Liitto halusi muistaa myös heitä, joiden haitta-aste on täydet 100 prosent­ tia. Liiton ”satasille” teetettiin lämpimät shaalit, joihin on kirjailtu juhlavuoden logo sekä luku 100. Sotainvalidit Erkki Kitunen (vas.) ja Martti Vilppula näyttelyn avajaisissa. Sotainvalidien tarinoita kuvina Suomenlinnassa sijaitsevassa Sotamu­ seon Maneesissa avattiin toukokuus­ sa sotainvalideista kertova informatiivi­ nen valokuvanäyttely. Sotasairaalasta siviiliin – valokuvanäyttely sotainvalidi­ en tahdonvoimasta kertoo viiden erilai­ sen sotainvalidin tarinan haastatteluin ja kuvin. Samalla näyttely kertoo liiton toimin­ nasta ja sen merkityksestä sekä sotainva­ lidien elämässä että suomalaisessa yh­ teiskunnassa. Juhlavuoden julkaisut Juhlavuoden kunniaksi FT Tuomas Hoppu on tehnyt kattavan teoksen Veljes­ liiton moniulotteisesta historiasta. Sen myötä Veljesliiton historiasta on paljas­ tunut monia yllättäviä seikkoja. Samal­ la on vahvistunut myös käsitys siitä, että Veljesliitto on todella ollut edelläkävijä monessa mielessä. VTT Irmeli Hännikäinen sai päätök­ seen laajan tutkimuksensa sodan vaiku­ tuksista ihmiseen. Kirja on herättänyt lu­ kijoissaan paljon tunteita ja ymmärrystä sodan kokenutta sukupolvea sekä hei­ dän lapsiaan kohtaan. Kirja julkaistiin kesäkuussa ja samal­ la aiheen tiimoilta järjestettiin yleisölle avoin keskustelutilaisuus asiantuntijoi­ den johdolla. 36  |  EDELLÄ KÄYDEN Veljesliiton puheenjohtaja Juhani Saari tervehti sotainvalideja alueellisessa juhlassa Oulunkylän kuntoutussairaalassa. Titta Soimasuo Juhlan kunniaksi Veljesliitto on julkaissut historiaansa ja toimintaansa liittyviä teoksia. Jaakko Saarnio sai shaalinsa Tammenlehväkeskuksessa. ▴ Oulunkylän kuntoutussairaalassa järjestetyssä alueellisessa 75-vuotisjuhlassa juhlaväki pääsi nuoruusvuosiensa iskelmämusiikin kautta juhlavaan tunnelmaan. Veljesliitto kutsui vuonna 2011 kool­ le eri yliopistojen tutkijoita keskuste­ lemaan sotainvalidien kunnosta sekä mahdollisuudesta tutkia sotainvalidi­ en hyväksi tehdyn työn tuloksia. Syntyi Tutkijafoorumi, joka teki kolme eri tutki­ musta aiheeseen liittyen. Näiden lisäksi Veljesliitto sai myös julkaista tieteellisen artikkelin sotain­ validien saamasta ammattiopetuksesta Ruotsissa. Tekstit koottiin Tutkijafooru­ mi-nimiseen kirjaseen, joka osoittaa, et­ tei Veljesliiton jäsentensä hyväksi tekemä työ ole ollut turhaa. Maakuntien juhlat Veljesliiton kentällä syntyi ajatus järjes­ tää pienempiä liiton 75-vuotisjuhlia, jotta myös mahdollisimman moni jäsen maa­ kunnissa pääsisi osalliseksi juhlallisuuk­ siin. Kaikki eivät nimittäin mahtuisi tai pystyisi matkustamaan pääjuhlaan Hel­ sinkiin. Sairas- ja veljeskotien verkosto tarttui yhteistyöehdotukseen. Näin mu­ kaan saatiin myös huonokuntoisempia, veljeskodeissa asuvia jäseniä. Juhlia on järjestetty onnistuneesti pit­ kin kuluvaa vuotta ja ne ovat saaneet hy­ vää palautetta osallistujilta sekä ison työn tehneiltä järjestäjiltä. Juhlien myötä jäseniä on onnistu­ neesti muistutettu siitä, että he jos ketkä, ovat juhlansa ansainneet. ◊ EDELLÄ KÄYDEN | 37 

VELJESLIITON TULEVAISUUS VELJESLIITON TULEVAISUUS Loppuun asti huolehtien Veljesliitossa valmistellaan siirtymistä tulevaisuuteen, joka lopulta päättää maanlaajuisen järjestön toiminnan. Ennuste sotainvalidien määrän kehityksestä 4 000 3 000 2 500 2 000 1 500 Toimintaa supistetaan 1 000 500 SA-kuva Veljesliitto valvoo S otainvalidien Veljesliiton toiminta on aina suunniteltu niin, että se toimii loppuun saak­ ka jäsenistönsä tukena. Jäsen­ määrän arvioiminen on tosin usein osoit­ tautunut haasteelliseksi. – Vielä 1990-luvulla liiton toiminnan arvioitiin päättyvän noin vuonna 2010. Ennustaminen on aina vaikeaa, mutta uskoisin liiton jatkavan toimintaa aina­ kin vuoteen 2025 saakka. Liitto lopettaa toimintansa, kun sotainvalidien asiat on hoidettu loppuun, pääsihteeri Markku Honkasalo sanoo. Kentän toimintaa supistetaan asteit­ tain sotainvalidien määrän vähentyessä niin, että heille tarpeellinen tuki ja apu pysyvät kuitenkin loppuun asti. Suun­ nitelmia loppumetreille siirtymisestä on hiottu pitkään, sillä liitolla on edessään ainutlaatuinen tilanne. – Näin ison järjestön toiminnan saat­ taminen loppuun on asia, josta ei täs­ sä maassa juuri ole kokemusta. Tätä on pohdittu pitkään ja uskon, että pikku hil­ jaa on syntynyt yhteinen näkemys oi­ keasta tavasta toimia. Tässä onnistutaan vain, jos osaamme tehdä asiat hallitusti, pääsihteeri kertoo. 3 500 38  |  EDELLÄ KÄYDEN joiden toimintaa Veljesliitto valtakunnal­ lisesti ohjaa ja rahoittaa. 2014 2015 2016 2017 2018 2019 2020 2021 2022 2023 2024 Kenttäorganisaation toiminnan sopeut­ taminen jäsenmäärää vastaavaksi on järjestötasolla ensimmäinen näkyvin muutos. Vuoden 2015 alussa 19 sotain­ validipiiristä kolmessa piirissä ei ole lainkaan osastoja vaan sotainvalidit ja puolisot ovat henkilöjäseninä suoraan piirissä. Samaan malliin tullaan ajallaan siirtymään kaikissa sotainvalidipiireissä. – Kun sotainvalidiosastoissa ei ole enää montaa sotainvalidia, ne purkautu­ vat ja jäsenet liittyvät naapuriosastoon tai suoraan sotainvalidipiiriin. Tärkeää kuitenkin on, että paikkakunnalle jää tu­ kijäseniä, jotka huolehtivat viimeisistä ▴Sotainvalidien Veljesliiton pääsihteeri Markku Honkasalo on luottavainen liiton tulevaisuuden suhteen. ▾Sotainvalidien Veljesliiton sekä sota­invalidien perinteen jatkumisesta huolehtii tulevaisuudessa Sotainvalidien Perinnejärjestö. Perinnejärjestön ja yhdistysten toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen, joten pal­ kattua henkilökuntaa sillä ei tule ole­ maan. Liitossa uskotaan kuitenkin suun­ nitelman toimivuuteen. – Veljesliiton toiminta kentällä on jo nyt täysin riippuvainen vapaaehtoisis­ ta, sotainvalidityöhön sitoutuneista tuki­ jäsenistä, joita on tuhansia. Toivon, että mahdollisimman moni heistä jatkaa tätä työtä myös perinneyhdistyksissä. Veljesliitto tulee toimimaan valtakun­ nallisena kattojärjestönä perinneyhdis­ tyksille sekä antaa niille rahaa jäsenten hoitamiseen. – Veljesliitto valvoo loppuun saakka sotainvalidien hyväksi saatujen varojen käyttöä. Niitä ei siis siirretä perinnejär­ jestölle, Honkasalo selventää. Kunniatehtävä ”Sama huolenpito kuin nykyään pitää jatkua loppuun saakka.” sotainvalidi- ja puolisojäsenistä. Sama huolenpito kuin nykyään pitää jatkua loppuun saakka, Honkasalo kertoo tule­ vasta kenttäorganisaation muutoksesta. Lopulta, sotainvalidien määrän vä­ hetessä myös piirit purkautuvat ja vas­ tuun ottaa Sotainvalidien Perinnejärjestö ja sen maakunnissa toimivat perinneyh­ distykset. Tämän Honkasalo arvioi ta­ pahtuvan 2020-luvun vaihteen molem­ min puolin. – Vastuu ”kunniajäsenistä” eli sotain­ valideista siirtyy perinneyhdistyksille, Toiminnan sopeuttaminen on henkilö­ kunnan tiedossa. Tämä ei kuitenkaan pääsihteerin mukaan ole vaikuttanut motivaatioon. – Kaikki eivät tässä työssä eläkeikää saavuta, mutta sitoutuminen ja työmoti­ vaatio ovat Veljesliitossa tästä huolimat­ ta erittäin voimakasta. Vaikka työtä tulevaisuuteen valmis­ tautumisessa on tehty paljon, on sitä vie­ läkin tiedossa. – Haasteellista on sopeuttaa toimin­ taa ja varojen käyttöä jäsenkunnan pois­ tuman tahdissa etupainotteisesti, mutta kuitenkin siten, että viimeisistäkin jäse­ nistä kyetään pitämään huolta. Veljesliitto voi vakain mielin suunna­ ta katseensa tulevaisuuteen, sillä suun­ taviivoista on päätetty yhdessä. – Meillä on yhteinen näkemys siitä, miten tämän hienon järjestön toimin­ ta hoidetaan kunnialla loppuun saakka. Sen me olemme velkaa oman järjestön­ sä luoneille sotainvalideille. Olen hy­ vin luottavainen siihen, että kaikki me­ nee hyvin. Marja Kivilompolo EDELLÄ KÄYDEN | 39 

YLLÄTTÄVIÄ YHTEYKSIÄ YLLÄTTÄVIÄ YHTEYKSIÄ Tiesitkö? Sotainvalidit ovat olleet monessa mukana! Varojen puute kannusti etsimään uusia rahoituskanavia. Sotainvalidien vammat puolestaan toivat liitolle uusia aluevaltauksia. C Pertan kotialbumi Kisajuomaa yksinoikeudella oca-Colaa maisteltiin en­ simmäisen kerran Suomes­ sa vuoden 1952 olympiakisois­ sa. Virvoitusjuomajätti myönsi virallisen kisajuoman jälleen myynnin Sotainvalidien Veljesliitolle. Coca-Cola Export Corporation lahjoit­ ti sotainvalideille yli 600 000 pulloa vir­ voitusjuomaa sekä tarvittavan jakelu- ja jäähdytyskoneiston. Koko tuotto saatiin käyttää sotainvalidien hyväksi. Kisojen jälkeen Veljesliitto ryhtyi sel­ vittämään virvoitusjuoman kotimaisia valmistusmahdollisuuksia. Neuvottelut eivät kuitenkaan johtaneet tuloksiin, ja lopulta Veljesliitto katsoi parhaaksi ve­ täytyä hankkeesta. Saattoihan kyseessä olla vain nuorison muotijuoma… Opaskoiria kouluttamassa Sotien jäljiltä Suomessa oli yli 200 sota­ sokeaa. Opaskoirien koulutustarve oli suuri, joten niiden kouluttaminen siir­ tyi SPR:ltä Veljesliitolle. Koululle raken­ nettiin omat tilat Pitäjänmäelle vuonna 1947. Kun sotasokeiden tarve opaskoiriin väheni, koulutti Veljesliitto enenevissä määrin opaskoiria myös siviilisokeille. Lopulta Veljesliitto luopui opaskoirien koulutuksesta vuonna 1976, jolloin toi­ minta siirtyi Opaskoirasäätiölle ja sieltä edelleen Näkövammaisten Keskusliitolle. Ensimmäiset huumekoirat Sotasokeiden tarvitsemien opaskoirien kysynnän hiipuessa Veljesliiton opaskoi­ rakoulu ryhtyi ensimmäisenä Suomessa kouluttamaan huumekoiria tullilaitok­ sen käyttöön. Ensimmäiset neljä koiraa luovutettiin tullihallitukselle joulukuus­ sa 1969. 40  |  EDELLÄ KÄYDEN Istumalentopallo oli suosittu laji sotainvalidien keskuudessa. ◂ Sotainvalidien Veljesliitto lähetti viisi kilpailijaa ensimmäisiin paralympialaisiin Roomaan vuonna 1960. ▴▴Veljesliitto koulutti opaskoiria sotasokeiden käyttöön kolmen vuosikymmenen ajan. ▴Sotainvalidi Reino Perta oli Eläintarhanajoissa mekaanikkona. Sotainvalidit vastasivat Coca-Colan myynnistä olympiakesänä 1952. Maailman kaunein Veljesliiton järjestämiin juhlatilaisuuk­ siin kaivattiin vetonaulaa. Sotainvalidien Veljesliitto päätti järjestää Suomen Nei­ to -kilpailut yhdessä Seura-lehden kans­ sa. Tavoitteena oli myös löytää edustaja Miss Universum -kilpailuun. Veljesliitto hoiti käytännön järjestelyt. Tavoitteena oli löytää ”kauniita perhe­ tyttöjä” ja eräs sotainvalidi sai houkuteltua mukaan Armi Kuuselan. Hän voitti, ja hä­ net valittiin samana vuonna 1952 maailman kauneimmak­ si naiseksi. Valinnan jälkeen Armi Kuu­ sela esiintyi Veljesliiton tilaisuuk­ sissa eri puolilla maata. Kiertue onnistui erinomaisesti! Näkyvästä me­ nestyksestä huolimatta Veljesliitto luo­ Armi Kuusela edusti voittonsa jälkeen tilaisuuksissa, joissa kerättiin rahaa sotainvalidien hyväksi. pui Suomen Neito -kilpailun järjestämi­ sestä. Naisjärjestössä pelättiin toimintata­ van voivan karkottaa sotainvalidityön piiristä vakavamielisiä henkilöitä. So­ tainvalidien Lahden piiri järjesti kisat vielä kahtena vuonna. Näistä kisoista voittajiksi valittiin Teija Sopanen ja Lenita Airisto. Iskulyöntejä istuen E räs sotainvalidi sai houkuteltua mukaan Armi Kuuselan. Vammoistaan huolimatta sotainvalidit urheilivat paljon. Suomen ensimmäinen istumalentopallo-ottelu pelattiin Kaski­ saaressa 1957 amputoitujen kuntoutu­ miskurssilla. Koska laitoksen liikunta­ salin katto oli matala, pelaajien täytyi käydä istumaan. Näin peli sopi useam­ malle – myös jalka-amputoiduille. Nykyisin istumalentopallo on yksi laji paralympialaisissa, jotka järjestettiin ensimmäistä kertaa Roomassa vuonna 1960. Roomassa urheili myös Veljesliiton lähettämiä sotainvalideja. Hurjastelua Eläintarhanajot, virallisesti Suomen suu­ rajot, järjestettiin 1932–1963 Helsingin Eläintarhassa. Grand Prix -kilpailu kiin­ nosti heti yleisöä ja mediaa. Sotavuosina Eläintarhanajoja ei kui­ tenkaan ajettu. Vuonna 1945 radoille te­ kivät polttoainepulan takia paluun en­ simmäisenä moottoripyörät. Pian ajot olivat kuitenkin taas täydessä vauhdissa. Järjestäjät lahjoittivat useana sodan jäl­ keisenä vuonna kisan tuoton Sotainvali­ dien Veljesliitolle. Järjestäjät lupasivat lahjoittaa kevään 1946 kilpailujen tuoton Sotainvalidien Veljesliiton hyväksi. Liitto sai Helsingin Moottorikerholta ja Suomen Automobii­ liklubilta yli miljoona markkaa. Järjestä­ jät lahjoittivat osan kisojen tuloista myös seuraavina vuosina Veljesliitolle. Kilpailuja ehdittiin ajaa lähes 30 vuot­ ta, kunnes ne päättyivät vakavaan onnet­ tomuuteen. Karmiva juhla Suomessa juhlittiin ensimmäisen kerran pyhäinpäivänaattoa Kalastajatorpalla vuonna 1950, kun Helsingin sotainvalidi­ en naisjaosto alkoi järjestää Halloween partyja sotainvalidien hyväksi. Helsin­ gin Sanomissa vuonna 1950 julkaistu il­ moitus kertoo, että juhla on järjestetty ”amerikkalaisten asiantuntijoiden avus­ tamana”. Elina Ruuttila EDELLÄ KÄYDEN | 41 

SOTAINVALIDIEN HUUMORIA KOLUMNI Hymyssä suin – vammoista huolimatta Suurten ikäluokkien puolesta Kovat kokemukset on kestetty paremmin, kun välillä on muistettu nauraa. Vitsejä on väännetty kipeistäkin asioista. Kokosimme sotainvalidien sutkautuksia pitkin maata. Veteraanien kunnia ei Suomen kansan enemmistön mielissä ole milloinkaan ollutkaan hukassa. ni komea mies, mutta ne katsoivat vaan takapuoltani!” Pitoapua Tampereella asui eräs sotasokea, joka oli myös käsiamputoitu. Hän asusteli ke­ sät osaston kesänviettopaikassa, Koi­ vuniemessä, jossa hänellä oli oma huo­ ne – poikkeuksellisesti hänellä oli sama huone joka kerta. Koivuniemeen otettiin joka kesä uudet keittiöapulaiset, jotka ei­ vät siis tienneet, että mies oli sokea. Tällä huumorimiehellä oli tapa­ na jekuttaa uusia likkoja. Hän pyysi heitä pitelemään peiliä hänen ajellessa partaansa. It­ sehän hän ei voinut sitä tehdä, hänellähän oli vain yksi käsi. Lopulta myös uudet työnteki­ jät kuulivat totuuden peilin pi­ telemisen tarpeellisuudesta ja ystävällisessä hengessä heitä kiu­ sattiin tästä erheestä pitkin kesää. Suoraa tekstiä Lappilainen sotainvalidi asteli vasta työnsä aloittaneen osaston­ sihteerin luo anoakseen lisätäy­ dennyskorkoa Tapaturmaviras­ tolta. Sihteeri täytti lomakkeen ja kysyi lisätäydennyskoron pe­ rusteita, jotka lomakkeessa tuli ilmoittaa. Sotainvalidi karjah­ ti: ”Pane siihen, että perse auki!” Juuri työnsä aloittanut osaston­ sihteeri ei uskaltanut moista syy­ tä viralliseen lomakkeeseen kir­ joittaa. Silloin sotainvalidi otti ja kirjoitti perustelunsa itse – tussilla. Ra­ hat tulivat alle viikossa. Jalka edellä Tosijuttu 1970-luvulta: isäni lähetti kor­ tin minulle, pojalleen, Helsinkiin. ”Tulen käymään luonasi ensi viikolla. Lähetin jo jalkani postissa.” Isäni oli 80 prosentin sotainvalidi, joka oli menettänyt vasem­ man jalkansa kokonaan. Ennakkosuosikki PiIkkikisat olivat tärkeitä sotainvalidiosas­ tojen välisiä tapahtumia, etenkin 1970-lu­ vulla. Petäjävedeltä olevalla sotainvali­ diaktiivilla oli tapana ennen kisoja kysyä: "Kukahan tullee toiseksi?" Kyllähän mies tiettävästi ainakin kerran voitti kisat. Isoin kala Pilkkikisoissa viljeltiin huumoriakin, ku­ ten kunnon kalamiesten kesken tapana on. Petäjävedellä eräs sotainvalidi kertoi Karikkojärven "kotikisojen" palkintojen­ jakotilaisuudessa, kuinka yksi kiiski ka­ laparvessa Karikkojärven pohjassa sanoi muille painavansa viisi kiloa. Toiset pyy­ sivät, että kiiski lakkaisi valehtelemas­ ta – samanlainen tirrihän se oli kuten muutkin. Vaan kiiski jatkoi inttämistään. 42  |  EDELLÄ KÄYDEN "Minulla on asiasta todisteita: kun otin Rahikaisen pilkkiin kiinni ja hellitin juu­ ri siinä jään reunan alla, niin kuulin sel­ västi kun mies harmissaan huusi lähellä pilkkineelle kaverille, että ainakin viisi­ kiloinen pääsi karkuun!" Kuvastus Sotainvalidi oli ostanut peilin. Tytär ih­ metteli, miksi peili oli ellipsin muotoi­ nen. Mies tuumasi ostaneensa pyöreän, jotta näkee molemmat posket yhtä aikaa. Asiointiapua Satukirjoista tuttu Sotainvalidi Aimo oli sairaalassa ja odot­ teli auttajaa vessakäynnille. Heitä tulikin oikein kaksin kappalein. Omaiset odot­ telivat, reissu kesti kovin kauan. Vaimo kysyi, mikä käynnillä kesti, johon Aimo vastasi: ”Koetettiin kuinka monta ihmis­ tä mahtuu vessaan yhtä aikaa.” Jatkoipa hän siihen vielä: ”Minä kun luulin oleva­ Sodassa toisen kätensä menettäneel­ lä miehellä oli proteesikädessään rauta­ koukku työn tekoa helpottamassa. Vas­ taan tuli pikkupoika äitinsä kanssa, ja sanoi: "Katso äiti, Kapteeni Koukku!" Sotasairaalan ruokalista Rintamalla haavoittunut sotilas joutui viettämään useita kuukausia sotasairaa­ lassa, jossa hoidettiin myös paikallisten asukkaiden leikkauksia. Nopeasti sairaa­ lan rutiinit ja tavat tulivat tutuiksi. Mies tiesi, minä päivänä tarjottiin mitäkin ruokaa. Niinpä hänen onnistui huijata uusia potilaita kertomalla heille, kuinka paikallisille tehtävät veriset struumaleik­ kaukset tietäisivät verilättyjä ruokalis­ talle. Ja kun potilaille todella tarjottiin parin päivän kuluttua verilättyjä, valah­ tivat uusien miesten kasvot valkoisiksi ja jekuttaja popsi lättyjä hyvällä ruoka­ halulla. ◊ Veikko Somerpuro O len kirjoitustöissäni toisinaan joutunut toteamaan, miten onnekkai­ ta me suurten ikäluokkien edustajat olemme olleet. Synnyimme sotienjäl­ keiseen Suomeen, rauhan ja jälleenra­ kennuksen lähtöpaikalle. Siitä pitäen jokainen vuosi oli aina edellistä parempi, jokai­ nen joulu lapsen elämässä edellistä yltäkylläisempi. Meiltä ei ole sodan takia viety nuoruusvuosia, ter­ veyttä tai henkeä, niin kuin vanhemmiltamme. Yleisissä saunoissa pikkupojat saattoivat tava­ ta sotainvalideja ja todeta omin silmin sodan arvet ja menetykset. Mutta sodan todellisiin tapahtumiin nähden minun sukupolveni, 1960-luvulla aikuistu­ neet suomalaiset, olivat historiattomia. Osaksi se johtui myös siitä, että vanhemmat eivät sotaa mie­ lellään muistelleet. On teidän – edellisen sukupolven – ansiota, että saimme nuorempina puhua mitä mieleen juolahti myös sodan ja rauhan asioista. Henrik Tikkasen sa­ noin: ”Radikaaleiksi kutsutaan niitä, jotka tahtovat muuttaa yhteiskuntajärjestystä niissä maissa, joissa se on sallittua.” Kiittämättömiä olemme olleet, niin kuin nuo­ riso on aina ollut vanhempiaan kohtaan. Siihen oli olemassa sekä yleisiä että erityisiä syitä. Toisen maailmansodan voittajavaltioissa veteraanien ar­ vostus oli itsestäänselvyys, siitä ei edes keskusteltu. Nimenomaan Venäjällä ”Suuren Isänmaallisen So­ dan” päättymisestä lähtien veteraanit ovat nautti­ neet sekä virallista että yleistä arvostusta. Moni suomalainen pääsi aikoinaan Neuvostolii­ ton-matkoillaan todistamaan, kuinka puna-armei­ jan eläkeläiset kulkivat arkenakin mitalit rinnassa ja tyynesti ohittivat minkä tahansa jonon. Samaa arvostusta ei sallittu suomalaisille veteraa­ neille. Uusi ulkopoliittinen suuntaus, joka sodan jäl­ keen nähtiin välttämättömäksi, tuotti lieveilmiöitä, joilla ei tavallisissa oloissa olisi ollut Suomessa elä­ misen mahdollisuuksia. Kansakunnan mielenliikkei­ tä paimennettiin poliittisin keinoin. Sodasta puhu­ minen, siitä kirjoittaminen ja veteraanien muistelot saatettiin leimata ”revansistiseksi” toiminnaksi. Tunnettua on, että virallinen Suomi ei antanut ve­ Kirjoittaja Lasse Lehtinen on Sotainvalidien Perinnejärjestön puheenjohtaja. teraanityölle eikä maanpuolustushengelle tunnus­ tusta enempää kuin muodollisuuksiin kuului. Valtio­ johto luotti diplomatian ja ulkopolitiikan keinoihin, viime kädessä itseensä. Suhdettamme Neuvostoliit­ toon leimasi varovaisuus ja siksi tuli myös tavaksi kirjoittaa historiaa uusiksi. Painotukset muuttuivat. Suomalaiset olivatkin itse syyllisiä sotiin. Oman ikäluokkani puolustukseksi voin sanoa vain sen, että olimme tuohon aikaan kovin yksipuo­ lisen informaation varassa. Valtiojohto ja muu vi­ rallinen Suomi, koululaitosta myöten, olivat uuden historiatulkinnan kannalla aina siihen saakka kun Neuvostoliitto hajosi. Näin jälkeenpäin voi arvioida, että muutama arvostava sana silloin tällöin ei ulko­ poliittista linjaamme olisi vaarantanut. Historioitsija Tacituksen mukaan historian pe­ rustehtävänä on estää oikeamielisten tekojen painu­ minen unohduksiin, ja toiseksi näyttää, kuinka pa­ hat puheet ja teot säilyvät häpeällisessä maineessa. Aika usein korjaa asiat ja niiden mittasuhteet koh­ dalleen. Nuorempi sukupolvi on saanut lähihistorias­ tamme jo tasapainoista tietoa. Veteraanien kunnia ei Suomen kansan enemmistön mielissä ole milloinkaan ollutkaan hukassa, mutta viime vuosina se on palau­ tettu täysimääräisenä, korkeinta valtiojohtoa myöten. Olen kuullut useamman kuin yhden sodassa ol­ leen kiittävän sitä, että he ovat saaneet elää vielä tä­ mänkin ajan, ilman vähäisintäkään syyllistämistä. ◊ EDELLÄ KÄYDEN | 43 

Juhlavuoden julkaisut myytävänä kirjakaupoissa Sotainvalidien Veljesliiton historia Sota ihmisessä Jyväskylässä perustettiin elokuun 18. päivänä 1940 sodassa vammautuneiden oma järjestö, Sotainvalidien Veljesliitto. Talvi- ja jatkosodan seurauksena liitosta kasvoi massajärjestö, johon kuului enimmillään yli 50 000 henkeä. Sotavammaisia oli kaikkialla – eduskunnassakin oli parhaimmillaan yli 20 sotainvalidikansanedustajaa. Sotainvalidit ja heidän liittonsa on antanut merkittävän panoksen suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseen. Tuore tutkimus käy vuoropuhelua kahden asiakokonaisuuden välillä: ihminen sodassa ja sota ihmisessä. Ongelmaa lähestytään käytettävissä olevan aikaisemman tutkimustiedon, sotakirjallisuuden, lehdistön ja veteraanien omien kertomusten kautta. Keskeisenä käsitteenä on posttraumaattinen stressihäiriö. Sillä tarkoitetaan tilaa, jossa sisäisten ja ulkoisten ärsykkeiden määrä on ylittänyt ihmisen sietokyvyn. Sotainvalidit edellä käyden – vammoista huolimatta. ISBN: 978-952-67237-7-8 Sota ihmisessä – totta, tarua ja unta. ISBN: 978-952-67237-6-1