TOIVIAISET Sukutietoa & tarinoita 2018 DNA -sukututkimuksen pikku apulainen

Suomi on maailman onnellisin maa T änä vuonna kesä on ollut kaikilla yhtä kaunis ja aurinkoinen, niin pitkään kesäisiä päiviä ja helteitä riitti. Monet varmasti olivat jo tästä syystä onnellisia, ehkä onnellisempia kuin ”normaalikesänä”, kun lämpöä on nippanappa 20 astetta ja vettä vihmoo... Onnellisuus kumpuaa eri asioista tietysti, ja jokainen meistä kokee onnellisuuden omalla tavallaan; jokaisella on omat juttunsa, jotka antavat onnellisuuden tunteen: useimmiten sen takaavat työ, perhe, terveys, ystävät, harrastukset, ne tavalliset asiat. Tuulikki Toiviainen Ruokolahdelta kirjoitti keväällä 2018 mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin. Siinä hän kuvaa osuvasti monien sukupolvensa edustajien lapsuuden vaatimattomat lähtökohdat, vähään tyytymisen ja vähästäkin nauttimisen, ja kysyy lopuksi olennaisen kysymyksen: ”missä ovat iloiset, tyytyväiset ihmiset?”. Suomi on maailman onnellisin maa, kertoi YK:n onnellisuusraportti maaliskuussa. kansainvälinen The World Happiness Report -tutkimus listasi kaikkiaan 156 maata niiden onnellisuuden mukaan, perustuen muun muassa elinajanodotteeseen, sosiaaliseen tukeen ja korruptioon. Näitä tekijöitä ei kuitenkaan käytetty varsinaisesti onnellisuuden mittaamiseen, vaan tutkimuksen tulokset perustuvat yksilöiden omiin arvioihin omakohtaisesta hyvinvoinnista. Suomalaisten jälkeen onnellisuusraportissa sijoittuivat muun muassa norjalaiset, tanskalaiset, islantilaiset ja sveitsiläiset. Pohjoismaat ovat sijoittuneet onnellisuusraportissa kärkisijoille siitä lähtien, kun se julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 2012. Viime vuonna Suomi sijoittui YK:n vertailussa viidennelle sijalle, Norjan ollessa ensimmäinen. Näitä kysymyksiä jokainen meistä varmaankin on joskus itsekin pohdiskellut. Maailmassa on aina epävarmuutta, sotia ja epäoikeudenmukaisuutta, mutta omaan onnellisuuteensa voi itsekin vaikuttaa. Eikä kannata ottaa maailman murheita kannettavaksi. Itse olen pohtinut mm. sitä, miksi maailman tapahtumista uutisoitaessa valtaosa uutisista on negatiivisia; sotia, hätää, kurjuutta... Toki positiivisiakin pilkahduksia siellä välissä on, mutta enemmänkin voisi olla. Positiivisuus ruokkii tyytyväisyyttä, ja se tekee onnellisemmaksi. Näissä mietteissä tällä erää. Lehtemme tässä numerossa on aiheena mm. eri alojen tutkimustietoa: sukututkimuksen, nimistöntutkimuksen, aivotutkimuksen ja DNA-tutkimuksen näkökulmasta. Oikein hyvää syksyä ja vuoden loppua kaikille sukulaisille ja sukumielisille! Matti Toiviainen

Sisältö Netan 10v. laatima ”kokouspöytäkirja”. TOIVIAISET Sukutietoa & tarinoita 2018 Julkaisija: 2 Suomi on maailman onnellisin maa 4 Sukukokous syyskuussa 2017 Hämeen linnassa 8 Tutkittua tietoa: • Näkökohtia Toiviaisten nimen muodostuksesta, s. 10 • Hallituksen kommentti Ilmari Kososen nimitutkimukseen, s. 17 • Geenit kertovat, s. 20 • Ajatuksia maailmankaikkeudesta, s. 21 • Aivojen liikealueet aktivoituvat musiikin rytmistä, s. 22 24 DNA – sukututkimuksen pikku apulainen 28 Kahden Maurin muistelmat 34 In Memoriam: • Suvunvanhin Mauri Toiviainen, s. 34 • Eero Sakari Eeronpoika Toiviainen, s. 36 • Martti Rainer Toiviainen, s. 37 • Kaija Toiviaisen muistolle, s. 38 39 Musiikkinurkka 40 Sukuseura: • Hallitus 2017–2019, s. 40 • Jäsentietoa, s. 41 • Sukuseuran tuotteet, s. 42 Toiviaisten sukuseura Toiminnanjohtaja: Matti Toiviainen Metsolantie 32 A 04430 Järvenpää matti.toiviainen@kolumbus.fi p. 040 701 2603 Jäsenrekisterinhoitaja: Pirjo Tammi pitammi10@live.com p. 050 480 2232

Hämeen linna antoi kokoukselle historialliset, jyhkeät puitteet. 4

Sukukokous syyskuussa 2017 Hämeen linnassa Vuoden 2017 sukukokous pidettiin lauantaina 17. syyskuuta Hämeen linnassa. Tälläkin kertaa tilaisuus oli yksipäiväinen. Kokouksen osallistujamäärä oli viime vuosien mittapuulla kohtuullisen hyvä, noin viisikymmentä. Ehkäpä mahdollisuus samalla tutustua historialliseen Hämeen linnaan toimi hyvänä vetonaulana. 5

Ohjelmaan kuului mm. osallistujien esittäytymiset. Tultiin tutuiksi! Teksti: Sami Toiviainen S ukuseuran toiminnanjohtajan Matti Toiviaisen avaussanojen jälkeen pidettiin esittäytymiskierros, mikä olikin tarpeen, koska paikalla oli ilahduttavasti myös jonkin verran ensikertalaisia tai pitkän tauon jälkeen osallistuneita. Teimme asiantuntevan oppaan johdatuksella kierroksen linnassa ja kuulimme sen 1200-luvulta alkavasta mielenkiintoisesta historiasta. Linnantuvassa saimme nauttia erinomaisesta Linnanmenusta tunnelmallisessa ympäristössä. Sen aikana vilkas puheensorina täytti salin kun päivitettiin tuttujen kanssa edellisen sukukokouksen jälkeiset kuulumiset ja tutustuttiin aikaisemmin vieraammiksi jääneisiin suvun jäseniin. Virallisessa sukukokouksessa valittiin sukuseuran toiminnanjohtajana jatkamaan seuraa ansiokkaasti jo reilusti yli kaksikymmentä vuotta luotsannut Mat- 6 ti Toiviainen. Seuran hallituksen kokoonpanon päätettiin säilyvän ennallaan eli hallituksessa jatkavat Pirjo Tammi, Sami Toiviainen, Virpi Toiviainen, Marja-Leena Väisänen sekä Vesa Toiviainen. Hallituksen varsinaisten jäsenten lisäksi myös toiminnanjohtaja Matti sekä halutessaan suvun vanhin osallistuvat hallituksen kokouksiin. Edellisen kokouksen jälkeen edesmenneen Mauri Toiviaisen tilalle suvun vanhimmaksi valittiin VeliPekka Toiviainen. Veli-Pekka toimi seuran puheenjohtajana vuodesta 1977 ulkomaille muuttoonsa 1980-luvun puoliväliin saakka. Hän oli keskeinen toimija seuran toiminnan aktivoimisessa 1970-luvun alkuvuosien täydellisen hiljaiselon jälkeen. Puheessaan sukukokouksessa Veli-Pekalla oli paljon ajatuksia seuran toiminnan kehittämiseksi. Kokous päätti jäsenmaksun säilyvän ennallaan 20 eurossa. Kokouksessa keskusteltiin, voisiko ulkomailla asuville Toiviaisille markkinoida sukuseuran

Asiantuntevan oppaan johdatuksella saimme kierroksen historiallisen linnan mielenkiintoiseen menneisyyteen. ”Vilkas puheensorina täytti salin kun päivitettiin tuttujen kanssa edellisen sukukokouksen jälkeiset kuulumiset.” toimintaa enemmän. Asia siirrettiin hallituksen valmisteltavaksi. Samoin hallitus velvoitettiin miettimään, kuinka sukulehden tekoon saataisiin mukaan uusia tekijöitä ja kuinka sukukokouksille voitaisiin hankkia enemmän näkyvyyttä mediassa. Päivän aikana saimme kuulla Jimi Toiviaisen taidokkaan musiikkiesityksen kitaran säestyksellä. Sukutuotteita myytiin kokouksessa pitkästä aikaa jonkin verran. Takavuosikymmeninä sukutuotteiden myyntikatteella oli merkitystä seuran toiminnan rahoituslähteenä ja uusia tuotteita ideoitiin aktiivisesti, mutta nyt on pitkään keskitytty lähinnä vanhan varaston loppuunmyyntiin. Tällä hetkellä uusien tuotteiden ostaminen varastoon olisi seuralle liian suuri taloudellinen riski suhteessa vaatimattomiin myyntiodotuksiin. Kahvien jälkeen oli jäähyväisten aika. Seuraavan kokouksen järjestelyt jäivät hallituksen päätettäväksi, mutta tarkoitus olisi kokoontua jälleen syksyllä 2019. ■ 7

8

Tutkittua tietoa • Toiviainen-nimen alkuperä ja merkitys antaa uusimpien tutkimusten valossa edelleen ”aihetta aprikointiin”. • Geeniperimän tutkiminen voi tuoda historiaamme totuudenmukaisempaa tarinaa kuin kirjoitettu historia. • Suvunvanhimman pohdiskeluja maailmankaikkeudesta. • Miten rytmi vaikuttaa ihmisen aivoihin ja kehoon, jazzmuusikko ja musiikkitieteen professori Petri Toiviainen? 9

Näkökohtia Toiviai sukunimen muodo Toiviaisten sukuseuran nimikysymyksistä käytiin viime vuosituhannen loppukymmeninä vilkastakin keskustelua, joka päätyi sukukirjan ilmestyessä 1998 siihen sisältyvään Martti Toiviaisen kirjoitukseen Toiviainen-nimen alkuperä ja merkitys. Kirjoittaja päättää teorioiden esittelyn toteamukseen: ”Siinä nuo kaksi nimemme synnyn selitystä. Kolmatta tuskin kaipaamme. Onhan näissä kahdessakin aihetta aprikointiin, millainen oli mies, jonka jälkeläinen kantaa sukunimeä Toiviainen”. Teksti: Veli-Pekka Toiviainen T yöstäessäni neliosaiseksi muodostunutta Karjala-trilogiaani jouduin paneutumaan Karjalakirjallisuuteen melkoisen laajasti ja syvästi hyväksikäyttäen viimeisimpiin tutkimustuloksiin pohjautuvia teoksia. Se on pitänyt Martti Toiviaisen toivoman ”aprikoinnin” elossa. Mitään uutta yksiselitteistä asiakirjaa, joka avaisi sukunimemme synnyn, ei ole löydetty. Sen sijaan tulkintahorisontit ovat monipuolistuneet ja tarjoavat ”aprikointiin” uusia mahdollisuuksia. 10 Prof. Heikki Kirkinen toteaa kirjassaan Bysantin perinne ja Suomi Karjalan esihistorian ongelmista seuraavaa: ”Karjalan alkukehityksen ja karjalaisten alkuperän ongelmaa ei voida ratkaista minkään yhden tai edes kahden tieteen avulla, vaan se vaatii laaja-alaista monitieteistä synteesiä… ei edes arkeologisen aineiston analyysi riitä, vaan mukaan on otettava kielitieteelliset, antropologiset, kansatieteelliset, folkloristiset ja historialliset taustatiedot ja vertailut, jotta objektiivinen kokonaiskuva (allev. VPT) alkaisi hahmottua. Kyseessä on siis tuhansien vuosien taustatekijät”. Moninaiset tulkintahorisontit ovat siis käytettävissämme ja niiden valossa on mahdollista herättää uusiakin kysymyksiä, jotta ”aprikointi pysyisi elossa” myös ja ennen kaikkea sukumme piirissä. I. Kysymys sukunimen Toiviainen alkuperästä kaksi tähänastista vaihtoehtoa 1. ”Toivonpoikia” Lapista Laatokalle. Tämä teoria perustuu sukunimen juontumiseen muinaissuomalaiseen henkilönimeen Toivia, joka esiintyy myös muodossa Toivio. Suomalaisen nimikirjan tekijä maisteri Sirkka Paikkala painottaa tämän kielellisen – ei suvullisen – alkuperän esiintymislaajuutta Kemin Lapista Laatokalle liittyen A.V. Koskimiehen (ent. Forsman) väitöskirjan tuloksiin Toivia-nimiperheen vaihtelevista muodoista. Lappiin ei kuitenkaan syntynyt sukunimeä Toiviainen, toteaa Martti Toiviainen. Paikkalan kirjoitus on julkaistu Sukuviestissä 1985:2 s.14–16. Kuitenkin, tutkijatkaan eivät ole olleet yksimielisiä Toiva-sarjaan luettujen miehennimien yhteen niputtamisesta. Prof. Viljo Nissilä toteaa muinais-

isten ostuksesta suomalaiseen henkilönimistöön kuuluvista eri nimiryppäistä, kuten Toiva, Toivia, Toivo, että ”niiden kaikkien merkitys ja looginen yhteys nimenkantajaan eivät ole lähimainkaan selviä. Karjalan vanhassa tai nykyisessä nimistössä ryhmään ovat luettavissa seuraavat: ...sn Toivanen, Toiviainen, Toivonen...Toiffuo...Toiwoin...Toiwahain...” (Suomen Karjalan nimistö s. 124–125). Kielellisestä alkuperästä ja sen merkityksestä ei siis löydy yksimielisyyttä, saati että se olisi suvullisen yhtenäisyyden lähtökohta. 2. ”Luostarinkävijöitä”. Veljekset Jaakko S. Tuomaanpoika Toiviainen (sukutaulu Pyhäjärvi 64) ja Martti M. Tuomaanpoika Toiviainen (sukutaulu Pyhäjärvi 63) ovat päätyneet täysin toisenlaiseen tulokseen sukunimemme synnystä. Ensin mainittu kertoo tutkimuksessaan Toiviaisten sukujuuret suomenkielen opettajansa kertoneen hänelle, että ”sukunimi Toiviainen merkitsee miestä, joka on käynyt toiviaisissa eli pyhiinvaelluksella eli toivioretkellä”. Liittymisen pohjana nimeen Toivia – Toiviainen on sama kuin Nousia – Nousiainen, minkä merkitys on ”nouseminen” eli pääsiäisen ylösnousemus. Kristillisiä sisältöjä merkitseviä nimiä suosittiin, sillä laatokankarjalaisten kreikanuskoisten seurakuntien pääosin karjalaissyntyinen papisto taisteli pakanuuden ja taikauskon jäänteitä vastaan. Vastaavia tehtäväpohjaisia nimiä on useita: Kolokaisten suvun päämies on toiminut kirkon kellonsoittajana (kolokol = kello), Laulajaisten suvun puolestaan esilaulajana. Meskasten sukunimi perustuu niinikään laulamiseen (messa-messu, demestikkirkkolaulaja). Kurkijoen Lapinlahdella ovat vierekkäin muinaisen kreikkalaiskatolisen kirkon Kirkkomäki ja Meskasenmäki. Toiviaisten suvusta mentiin toiviaisiin laatokanveneillä, kuljetettiin väkeä ja verosatoa kymmeniltä maatiloilta Valamon, Heinsimän ja Konevitsan luostareihin suurilla, Laatokan olosuhteisiin kehitetyillä kaksilla purjeilla ja neljällä airoparilla varustetuilla veneillä. Muutakin kuljetettavaa oli, sillä kauppa kävi vilkkaana Laatokan etelärannoille Laatokanlinnaan ja Pähkinälinnaan. Runsas kaupankäynti sävytti erityisesti vv. 1150-1300, josta myöhemmin lisää. Siten Jaakko Toiviainen esittää, että ”koska Toiviaisten alkukoti on ollut Hiitolan rannikolla Tiuralan kylissä, päättelen heidän kantaisänsä olleen 1300-luvulla Tiuralassa elänyt laatokanpurjehtija, joka seurakunnallisena tehtävänä tai muista syistä kuljetti pyhiinvaeltajia Valamon luostariin toiviaisiin ja sai siitä syystä sukunimen Toiviainen”. Tässä lyhyesti esitettynä kaksi tämänhetkistä vaihtoehtoa sukunimi Toiviainen synnystä. Tähän Martti Toiviainen lisää Vatjan viidenneksen verokirjan vuodelta 1500 maininnan Valamon luostarin omistamasta majatalosta Kilpolan saaren etelärannalla Tiuralassa eli Hiitolassa Mitä näistä vaihtoehdoista on sanottava? Onko kenties muitakin vaihtoehtoja pääteltävissä? Rajoittuen olennaisimpaan selvitettävät kysymykset voisi pelkistää seuraavasti: 1) Miten ja mistä käsin Laatokan luoteis- ja pohjoisrannan varhaisasutus syntyi? 2) Onko mahdollista, että suvun läsnäolo alueella olisi ajoittunut vasta alueen ruotsalaistumiseen 1600-luvun alkupuolella? 3) Perustuuko sukunimi Toiviainen ensimmäisen vaihtoehdon mukaisesti Toivia-nimeen ilman sukulaisuusliitäntää vai suvulle jo varhaisessa vaiheessa myönnettyyn logistiseen kuljetus- ja majoitustehtävään? 4) Kumpaa vaihto- 11

ehtoa tukee monipuolinen tiedostettu todellisuuskuva? 5) Voisiko kysymykseen tulla myös molempiin, nimeen ja tehtävään, perustuva uusi nimi? II. Laatokan luoteis- ja pohjoisrannan asutuksen muodostuminen Ensimmäinen suuri muuttoaaltovaihe mainitulle alueelle ajoittuu n. vv. 1150–1300, jolloin Karjala nousi taloudelliseen kukoistukseen turkiskaupan myötä. Oli alueella asuttu aikaisemminkin. Mannerjään sulettua alueelta, ensimmäiset asutuksen jäljet tunnetaan esinelöytöjen peusteella ns. Aunuksen viherliuskeesta työstetyistä taltoista. Kyseinen materiaali on ollut laajemminkin Koillis-Euroopassa käyttöesineiden raaka-aineena, ajoitus vie kivikaudelle, joka täällä ajoittui n. 1500 eKr. Laatokan pohjoisranta-alue tunnetaan nimellä Lapinmaa, mikä kertoo saamelaisväestön elintilan ulottuneen etelässä tänne asti. Itse asiassa juuri uusi väestö, karjalaiset ja lännestä Kannakselta ja kauempaakin tulleet työnsivät heitä edellään pohjoista kohti. Aikanäkökulman avaruutta voimme aavistaa muistaessamme, että kovin kaukana ei ole Antrean Korpilahti, josta v. 1913 löydettiin n. 27 metriä pitkän verkon jäännöksiä, joiden iäksi saatiin radiohiilimittauksilla n. 10 000 vuotta. Mistä karjalaiseksi kutsuttu väestö tuli alueelle? Laatokan eteläpuolelta: karjalaiset asuttivat lähinnä etelä- ja lounaispuolta keskuksena Laatokanlinna, Staraja Ladoga. Vepsäläiset, joita venäläiset kutsuivat tsuudeiksi, (Heikki Kirkinen puolestaan kutsuu tsuudeja virolaisiksi) asuttivat järven kaakkoisosaa ja inkeriläiset niinikään eteläpuolta. Koko tälle alueelle asutusta oli tullut itä-Baltian suunnalta sekä 12 suurten jokien tuomina idästä ja kaakosta. Viikinkiaika oli keskeinen tekijä tässäkin suhteessa, sen huippu osui 800-luvulta 1000-luvulle. Ns. eräasutus toimi kärkenä, varjagit eli viikingit yhdessä vepsäläisten kanssa sekoittuivat varjagivepsiksi ja etenivät Laatokan itäistä puolta Ääniselle, Vienaan ja Lappiin. Osa tutkijoista, lähinnä venäläiset, pitävät varjagivepsiä karjalaisina tai vähintään esikarjalaisina ja Laatokanlinnaa sen ensimmäisenä keskuksena. Karjalaisiksi kutsutun väestön pääosa liikkui puolestaan maitse ja vesitse viikingeiltä oppimilla veneenveistotaidoillaan Laatokan läntistä puolta kohti Karjalan meren luoteis- ja pohjoispäätä. Sisämaahankin suunnattiin ja Mikkelin Savilahteen päädyttiin jo 1000-luvulla. Jaakko Toiviainen toteaa erittäin yksityiskohtaisessa ja ansiokkaassa tutkimuksessaan Toiviaisten sukujuuret s. 46 tuloksena: ”Karjalainen heimo on syntynyt laatokanvepsäläisten suuren kulttuurimurroksen kautta karjalaiseksi – lievempiä ilmaisumuotoja suosivat sanokoot heitä vaikka esikarjalaisiksi – väestöksi kehittyneen aineksen yhtenäistävästä ja samaistavasta vaikutuksesta alkuaan hajallisten laatokansuomalaisten heimokuntien keskuudessa”. Heikki Kirkinen painottaa myös Aunuksen ja Syvärin suunnalta sekä järven yli tulleita asuttajia. Tätä tukee erityisesti kulttuurin yhtenäisyys hautaustavoissa, samoin välimatkojen lyhyys. Asutus keskittyi Suvannon ja Sortavalan väliselle alueelle. Kirkinen toteaa: ”Laatokan Karjala oli karjalaisen heimon syntyaluetta. Venäläinen siirtolaisuus ei ulottunut sinne keskiajalla eikä siellä ollut venäläisiä miehitysjoukkoja, paitsi ehkä pieni varuskunta Käkisalmessa”. Mistä siis Laatokan luoteis- ja pohjoisrantojen väestö tuli? Lännestä, etelästä, kaakosta ja järven

”Karjalaisten kaupallinen liikkuvuus oli jatkoa heidän eränkäyntikulttuurinsa liikkuvuudelle.” (Karjalan meren) yli. Liike yhtenäisti ja muotoutti sen kulttuuri- ja heimoyhteyttä johtavaksi karjalaiseksi väestöksi, johon ns. vähemmistöyksilöiden oli helppo sulautua. Tämä asutuksen leviäminen tuotti novgorodilaisten v. 1143 kronikkaansa kirjoittaman nimityksen Korelan (Käkisalmi) asukkaista. Tähän katsotaan nimityksen karjalaiset perustuvan. Skandinaavisissa saagoissa tunnetaan Kirjalabotn ja Kirjalaland jo aikaisemmin. Lännen kirkon asema vahvistui 1293 perustetun Viipurin linnan myötä. Muuttoliikettä, uusasuttamista po. alueelle on tapahtunut jo 800-900-luvuilta lähtien ja sen ensimmäinen huippukausi osui 1150-1300-luvuille. Syy tähän oli kauppa. Viikingit aukaisivat ns. idäntien eli suurten jokien (Dnjepr, Volga) kautta silkkitielle ja Välimerelle ulottuvan kauppa-alueen, jossa Laatokan alueelle kohdistui erityisesti turkiskauppa. Syntyi erityinen erätaloushankintaketju: karjalainen suurperhe Laatokan ranta-alueelta Tiuralasta eli Hiitolasta Kurkijoelle ja Sortavalaan ulottuvalla alueella hankki turkiksia saamelaisilta tai oman suvun jäseniltä pohjoisessa aina Lappiin ulottuvista erämaista, kuljetti tai kuljetutti turkikset laatokanveneillä etelään Laatokanlinnaan, Pihkovaan ja Pähkinälinnaan, möi ne Novgorodin kauppialle, jotka välittivät ne edelleen etelän (Bysantin ja Välimeren alueen) ostajille. Viikinkien kanssa tuli kiistaa, joka johti kuuluisaan hävitysretkeen Ruotsin Sigtunaan v. 1187, jolloin tunkeutujat surmasivat Upsalan arkkipiispan. Kuljetusliikenne Laatokalla oli vilkasta, viikinkien veneenrakennuksen karjalaiset olivat oppineet ja omaksuneet ja kehittivät edelleen erityisesti Laatokan olosuhteet 10-metrisine aaltoineen huomioon ottaneiksi aluksiksi. Sukumme esi-isä saattoi hyvinkin olla yksi heistä. Joka tapauksessa tämän turkis- ten erähankintaketjun varrelta löytyvät asiakirjojen maininnat ”Karjalan lasten viidestä sukukunnasta”: kurolaisten, viimolaisten, raukkolaisten, valtolaisten ja tiurolaisten suvuista. Suvuilla tarkoitettaneen näistä kylistä tulleita uudisasukkaita, erähankkijoita ja välittäjiä. Toiviaisväkeä asusti Tiurolassa ja Valtolassa. Yksi erähankintaketjun etappihenkilöitä saattoi olla Ivan Toivin, joka lahjoitti Karjalanrannan luostarille Vienanjoen suussa maatiloja. Kauppa laajeni Saksalaisen Ritarikunnan myötä myös länteen Gotlantiin sekä pohjoiseen Pohjanlahden rannoille ja Lappiin. Karjalaiset olivat kauppakansaa. Kilpolaan syntyi Kauppiaanranta ja Korela (Käkisalmi) kauppapaikkana veti entistä enemmän tavaraa ja liikennettä. Laatokan veneille riitti kuljetuskysyntää. Karjalaisten kaupallinen liikkuvuus oli jatkoa heidän eränkäyntikulttuurinsa liikkuvuudelle. Se myös yhdisti karjalaiset Euroopan itäiseen ja läntiseen kulttuuripiiriin tavalla, joka ulottuu nykypäiviin asti. Tiuralan ja Kilpolansaaren satamista lähtivät Laatokan vesiväylät, jotka merkitsivät asukkaille sitä, että veneet olivat kaikki kaikessa. Lisäkohteita toivat myös saarille nousseet luostarit, joiden elämä ja toiminta avasivat aivan uudet kuljetustarpeet. Kristinusko levisi kohti Laatokkaa idästä ja lännestä. Itäinen reitti kuljetti Bysantin (Konstantinopolin) uskoa Kiovan, Novgorodin ja Laatokanlinnan kautta. Ne olivat suuria lähetyskeskuksia, Novgorodiin perustettiin piispanistuin v. 990 tienoilla vielä jakamattoman kirkon aikana. 1100-luvulta kronikat mainitsevat yli 60 kirkkoa, vähän myöhemmältä ajalta siellä oli karjalaisten katukin. Länsi, Rooman kirkko, lähestyi Turun piispan Tuomaan johdolla, Aleksanteri (Nevski) voitti tämän 13

koitoksen v. 1240. Piispa Tuomaan lähetysretken katsotaan (Erkki Kansanaho) olleen vastareaktio Novgorodin ruhtinaan Jaroslavin v. 1227 toimeenpanemaan joukkokasteeseen, kun hän ”lähetti kastamaan suuren määrän karjalaisia, lähes kaikki ihmiset...” Hiitolan Kilpolanmäestä löydettiin itäistä tyyppiä edustava ristikoristeluaiheinen riipus, joka ajoittuu 1000–200-luvuille ja kertoo kristinuskon varhaisimmasta vaiheesta alueella. 14 Novgorodin ja Laatokanlinnan lähetystyö pohjoiseen suuntautuneena sai uuden tukikohdan Valamon luostarista 1100-luvulta lähtien, ts. samoihin aikoihin, jolloin läntinen kirkko suuntautui Upsalasta käsin Varsinais-Suomeen. Syntyi luostarien skiittoja ja kappeleita sekä seurakuntia eli pogostoja, kirkkopitäjiä. Karjalaa jaettaessa Pähkinäsaaren rauhansopimuksella 1323 Novgorod luovutti Ruotsille kolme pogostaa, Äyräpään, Jääsken ja Savilahden. Novgorodille eli idän kirkolle jäi Sakkolan, Raudun,

Räisälän, Käkisalmen, Kurkijoen ja Sortavalan pogostat (kts. karttaliite). Valamon luostari saavutti 1400-luvulla laajan varallisuuden. Sille kuului n. 40 saarta sekä maatiluksia ja veroläänityksiä mantereella, myös Kurkijoella. Veroläänityksiin kuului 153 taloa, joissa asui 5 % Karjalan asutuksesta. Näiden sadosta luostari sai kolmanneksen. Sato, verot, oli kuljetettava pääluostariin. Konevitsan luostari (1393) avasi vastaavat mahdollisuudet ja tehtävät. Suuriruhtinas antoi v.1492 Valamon luostarille lahjakirjan, joka vahvisti uudet laajat omistukset. Vuonna 1500 omistukset käsittivät 151 taloa ja 229 veroa maksavaa henkilöä Sakkolan, Kurkijoen ja Sortavalan pogostoissa. Täyden itsehallinnon Valamo sai v. 1578 ja vapautettiin kaikki luostarin talonpojat, kalastajat, suolankeittäjät ja kuljetusväki kaikista veroista sekä muista yhteisistä rasituksista. Olivatko Toiviaiset ”kuljetusväkeä”? (Huom. monikkomuoto). Iivana Julman aloittama ns. 25-vuotinen sota, Pitkä viha (1570-1595), aiheutti pahan taantuman. Luostarit ryöstettiin, Kurkijoen-Sortavalan seutu lähes autioitui, niin myös Tiurula. Vuonna 1597 tsaari lähetti Korelaan (Käkisalmeen) piispa Silvesterin, josta tuli ensimmäinen Karjalan piispa. Hänen johdollaan monet Karjalan kirkot ja kappelit rakennettiin uudelleen. Tiurulan pogostaan (=Hiitola) liitettiin Veijalan kappeli (=Ilmee). Rauhan aika ei kestänyt kauan Moskovan tsaarikysymyksen vuoksi. Vale-Dimitrit sekoittivat pakan. Stolbovassa v. 1617 solmittu rauha vahvisti rajan sinne, missä se oli aina vuoteen 1940 asti. Samalla se merkitsi ortodoksien joutumista vähemmistöön ja luterilaisen hallitsijan vallan alaisuuteen. Ne ortodoksiset aateliset, porvarit ja munkit, jotka eivät halunneet jäädä Ruotsin vallan alaisuu- teen, saattoivat muuttaa Venäjälle. Talonpoikien ja papiston oli jäätävä. Sopimus takasi vapaan uskonharjoituksen, joka oli kuitenkin hyvin suhteellinen asia. Käkisalmen läänissä oli keskiajalla 14 luostaria, vanhin niistä oli Valamo. Kurkijoella oli Heinsimän Kolminaisuuden luostari Laatokalla ja Kannansaaressa Kilpolan saaren vieressä Jumalansynnyttäjän syntymän luostari. Lisäksi Valamolla oli skiitta Pyhäsaaressa ja luostari Sortavalan Vainilassa. Majataloja (kuljetusvastuulla?) oli eri puolilla, mm. Kilpolassa. Kun Karjala joutui Ruotsin vallan alaiseksi, ryhdyttiin välittömästi valmistelemaan vero- ja manttaaliluetteloita. Täydellisin luettelo on vuodelta 1589, manttaaliluettelo ja autiotalojen luettelo. 15

”Tuotteet oli rahdattava luostariin, samoin ihmiset. Kuljetusväellä oli kysyntää, Toiviaisillakin?” Hävitys on ollut melkoinen. Ote Kurkijoen autiotaloluettelosta kertoo paljon: Kriaschoin eli Kurkijoen pitäjä kappeleineen: Diuralan (=Tiurala): 7 savua ja 127 autiotaloa. Valdolassa, joka kuului Tiuralan kappeliin, oli vain 10 autiotaloa. Autiotilat oli täytettävä. Muualta, Länsi-Karjalasta, Savosta, Pohjanmaaltakin muutti alueelle luterilaista väestöä. Käkisalmen läänin eteläiseen osaan perustettiin vuoteen 1630 mennessä kuusi luterilaista seurakuntaa: Pyhäjärvi, Sakkola, Rautu, Tiurala (=Hiitola), Joukio (=Parikkala) ja Kurkijoki. Seuraavalla vuosikymmenellä lisäksi Jaakkima, Uukuniemi, Sortavala, Pälkjärvi, Kitee, Liperi ja Pielisjärvi. Puolen vuosisadan kuluttua käsillä oli uusi hävityksen ja tuhon vaihe, joka tunnetaan ruptuurisotana eli rauhanrikkomisen sotana (1656-1658). Käkisalmen lääni miltei autioitui, yli 30.000 ortodoksia pakeni, enemmistö Tverin alueelle. Ruptuurisota oli Ruotsin rajojen sisällä ensimmäinen ja ainoa uskonsota ristiretkien jälkeen. III. Johtopäätöksiä 1. Laatokan luoteis- ja pohjoisrannan karjalaisten alkuperä. Palatkaamme alussa esittämiimme kysymyksiin. Miten ja mistä käsin varhaisasutus syntyi? Asutusliikkeen lähtökohta on Laatokan väestöryhmät 800–1000 eKr, joista syntyi esikarjalainen heimo. Etelästä siihen kohdistuva venäläinen asutustarve loi painetta suuntautua kohti pohjoisen erämaita Laatokan molempia rantoja ja viikinkien veneenrakennustaidon edesauttamana vesitse. Yhteinen matka on tiivistänyt heimosuhteita, kieltä, kulttuuria, kalevalainen ja kristillinen kulttuuriperinne on ruokkinut sitä. Asutus keskittyi 16 Suvannon (Taipale) ja Sortavalan väliselle alueelle. Luonnollisesti pienemmässä mittakaavassa väestöä tuli myös lännestä Kannakselta ja luoteesta pohjoisesta, mutta ehdoton pääosa oli eteläistä asutusvirtaa. Kirkinen tiivistää: ”Laatokan Karjala oli karjalaisen heimon syntyaluetta. Venäläinen siirtolaisuus ei ulottunut sinne keskiajalla eikä siellä ollut venäläisiä miehitysjoukkoja, paitsi ehkä pieni varuskunta Käkisalmessa”. Itäisen reitin kulkijoista puhuu reitin varrelle taltioituneet nimet, jotka ovat yhdistettävissä suvun nimeen. Sellainen on mm. Ivan Toivin, joka lahjoitti Vienanjoen suulle 1300-luvulla syntyneelle Karjalanrannan luostarille maita. Samaa sukua tavataan (H. Kirkisen mukaan) Uikujoelta. Myös ”Karjalan lasten viiden sukukunnan” luettelo kurolaisten (Kurola), viimolaisten (Viimola), raukkolaisten (Raukkola), valtolaisten (Valtola) ja tiurolaisten (Tiurola) suvuista viittaa samaan suuntaan, Toiviaisia asui mm. Valtolassa. Mainittu luettelohan löydettiin Solovetskin luostarista ja käsitteli erälahjoituksia 1400-luvun alkupuolelta. Että Laatokalla oli kuljetustarpeita käy ilmi Valamon luostarille v. 1578 myönnetystä verovapaudesta, jossa mainitaan mm. kuljetusväki (huom. monikkomuoto). Luostarilla oli omien maatilojen lisäksi verotusoikeus kymmeniin alueen tiloihin, kolmannes sadosta. Tuotteet oli rahdattava luostariin, samoin ihmiset. Kuljetusväellä oli kysyntää, Toiviaisillakin? Vielä voisimme kuriositeetin vuoksi viitata Viipurin Toiviaisiin Ruotsin hallitsemalla alueella. Siellähän vaikutti 1540-luvulla porvari ja raatimies Antti Toiviainen, jonka on täytynyt olla vähintään toisen polven asukas päästäkseen raatimieheksi. Myös Jus-

Kommentti Teksti: Suvunvanhin Veli-Pekka Toiviainen Metsänhoitaja Ilmari Kososen tekstitiivistelmästä Sukunimien Toivanen, Toiviainen, Toija jne selitys. Suvunvanhimpana vastaanotin viime syksynä enonkoskelaiselta Ilmari Kososelta yllä mainitun sukunimiselityksen. Siinä hän kertoo, että ”Toiv- ja Toij-alkuisille maastopaikkojen nimille ja niistä tulleille liika- eli sit- si Toiviainen tunnetaan samalta vuosikymmeneltä, viipurilainen porvari hänkin. Yleensä porvarit olivat joko kauppiaita tai yrittäjiä. He olivat Jaakko Toiviaisen tutkimusten mukaan tulleet todennäköisimmin Ruokolahdelta, joka oli saanut uudisasukkaansa Laatokalta. Kauppiastaidot olivat karjalaisen heimon piirissä kypsyneet vuosisatojen ajan, kuten edellä olemme nähneet. Mikään esille tullut seikka ei puolla myöhäisempään ruotsalaiseen aikaan (Stolbovan rauha 1617) sijoittuvaan Toiviaisten tuloon. Mauri Toiviainen (sukutaulu Pyhäjärvi 80) on koonnut tietoja Käkisalmen läänin maakirjasta v. 1593 tutkien alueen Toiviaiset Kurkijoen hallintopitäjän eri puolilta. Ne varmentavat käsityksen suvun laatokankarjalaisesta alkuperästä oikeaksi. Jaakko Toiviainen päättelee: ”Vaikka ruotsinvallan viranomaiset koettivatkin Käkisalmen linnan 1580 valloitettuaan houkutella Viipurin Karjalan ja Savon väestöä sekä Käkisalmen linnan sotamiehiä asettumaan Käkisalmen Karjalaan autiotilojen uudisviljelijöiksi – vain vähän onnistuen – ei ole mitenkään mahdollista, että yhden vuosikymmenen kuluessa olisi kokonainen sukukunta Toiviaisia muuttanut lännempää Kurkijoen kihlakunnan kaikille kulmille”. Yksi vankimpia perusteita onkin kysymys suvun laajentumista osoittavasta nimipesästä. ten sukunimille on… aivan tarkka ja varma selitys vanhasta suomenkielestä, sen maasto/luontosanastoista”. Tällainen muinaissuomen luontosana on järveä merkitsevä balttikielistä lainattu sana tó, toh. Tuo alku on Ilmari Kososen mukaan KAIKKIEN TOIV- JA TOIJ-ALKUISTEN NIMIEN KANTASANA tarkoittaen ”järvitaloa”, ”rantataloa” ja siirtyen siitä sukujen nimiksi. Mitä tästä on ajateltava? Suvunvanhimmasta tuntuu erittäin oudolta se yksipuolinen varmuus, jolla metsänhoitaja Kosonen julistautuu omasta ammattialastaan käsin ”AIVAN TARKAKSI JA VARMAKSI” nimistön avaajaksi vastoin ”urbanisoituja kielentutkijoita”, ts. vastoin parin vuosisadan ammattimaista nimitutkimusta. Nimien selvittäminen ei ole helppo laji, sen edessä ei ainakaan kannattaisi heittäytyä ylimieliseksi. Vanhan kielenaineksen esille perkaaminen on varmasti monitahoinen urakka. Karjalan kulttuurin ja historian tutkija ja tuntija, edesmennyt prof. Heikki Kirkinen toteaa pitkän tutkimusuransa lopulla jopa seuraavaa: ”Karjalan alkukehityksen ja karjalaisten alkuperän ongelmaa ei voida ratkaista minkään yhden tai edes kahden tieteen avulla, vaan se vaatii laaja-alaista monitieteistä synteesiä… ei edes arkeologisen aineiston analyysi riitä, vaan mukaan on otettava kielitieteelliset, antropologiset, kansatieteelliset, folkloristiset ja historialliset tauastatiedot ja vertailut, jotta objektiivinen kokonaiskuva alkaisi hahmottua. Kyseessä on siis 2. Nimipesä. Toiviais-suvun nimipesäksi paljastuu Jaakko Toiviaisen tutkimusten mukaan Hiitola / Tiurala. Nimipesä paljastuu vasta 1600-luvun asiakirjoista, kuten kaikkien Käkisalmen läänin Karjalan sukujen kohdalla on laita. Suppealla alueella Tiuralan (=Hiitola) pogostassa, kirkkopitäjässä, Asilan, Valtolan, Hiitolankylän ja Veijalan kylissä asui Toiviai- tuhansien vuosien taustatekijät”. Tämä koskee myös nimistöä suvunvanhimman mielestä. Siksi voisimme myös kysyä, eroavatko kaksi tähänastista sukunimemme selitystä, Toivia / Toivio ja toiviaisissa eli toiviomatkoilla käyneet / luostarikävijät, toisistaan kovinkaan paljon. Löytyyhän molempien kantailmaisuksi sana toivo. Nimemme kantajina edustamme toivoa. Se on iso juttu, eikö! 17

sia. Sieltä suku on levinnyt Kurkijoelle, Jaakkimaan, Ruokolahdelle, Pyhäjärvelle, Parikkalaan, Uukuniemelle, Jääsken seudulle, Kivennavalle, Terijoelle ja pienemmässä määrin muuallekin. Nimipesän sijainti Hiitolanjoen eli Kokkolanjoen suulla on ollut ihanteellinen uusille alueille siirtymistä ajatellen. Varsin vankat perusteet osoittavat Toiviaissuvun asettuneen po. alueelle jo ortodoksisena aikana joskus 1200–1400-luvuilla ja on suku siten karjalaisia kantasukuja. 3. ”Toivonpoikia” vaiko ”luostarinkävijöitä”? ”Toivonpoikien” esittely tämän kirjoituksen alussa on perustunut Sirkka Paikkalan kirjoitukseen Sukuviestissä 1985:2, s. 14-16. Paikkalan mielestä ”luostarinkävijöiden” nimitys on ”kiehtova ja vastannee monen nimestään kyselemään toivomuksia… kannattanee nimeä silti tarkastella hiukan laajemmasta kulmasta”. - ”Laajempi” osoittautuu kuitenkin huomattavan kapeaksi ja yksipuolisesti nimiaspektiin keskittyväksi. Tässä annettu selvitys osoittaa, että Paikkalan / Suomalainen nimikirja näkemys ”Toivonpojista” on paitsi kapea-alainen myös vääristelevä, sanoohan hän, että ”Sukunimeen Toiviainen on yleensä katsottu sisältyvän muinaissuomalaisen miehen nimi Toivia”. Viitteenä on Viljo Nissilä 1975, Suomen Karjalan nimistö. Paikkalan ”laajempi näköala” viittaa edelleen A.W.Forsmanin väitöskirjaan vuodelta 1891 Pakanuudenaikainen nimistö, missä Forsman nostaa esiin Toivia-nimen sekä samantapaisina vaihteluina Toivio, Utrio, Päiviö jne. Paikkala jatkaa: ”Luon- 18 ”Taustatiedot tukevat yksiselitteisesti luostarinkävijöitä nimenmuodostuksen lähtökohtana.”

nollisesti muunnokset ovat isän tai isännän nimen välityksellä siirtyneet sukunimistöömme”, esimerkkeinä mm. Toivanen, Toivonen, Toiviainen jne”. Kun Paikkala viittaa Viljo Nissilään, todettakoon, että tämä itse ilmaisee asian huomattavasti varovaisemmin, jopa torjuvasti, mainitussa viittauskohdassa s. 124: ”Muinaissuomalaiseen henkilönimistöön kuuluvat myös monet erijohtimiset nimirypäät, joihin sisältyvien nimien yhteenkuuluvuudesta ei jokaisessa tapauksessa voi olla varma.” Aiheellisesti Martti Toiviainen huomauttaakin, ettei Lappiin syntynyt sukunimeä Toiviainen, joka olisi sitten valunut asukasvirtoja vastaan pohjoisesta etelään Laatokan rannoille. Karjalaisille oli ominaista pysyä suvun yhteydessä, suunta oli etelästä pohjoiseen. Vuosisataisen vaelluksenkin aikana tiedettiin, mitä heimoa ja sukupiiriä oltiin, keihin kuuluttiin. Taustatiedot (edellä II ja III) tukevat yksiselitteisesti ”luostarinkävijöitä” nimenmuodostuksen lähtökohtana. ”Käydä toiviaisissa” pyhiinvaelluksen kuvaajana on suomalaista kansantietoutta, joka usein kantaa monenkin sukupolven yli. Kuljetusten sisältö on saattanut olla kuitenkin huomattavasti monipuolisempaa, sillä logistiset tarpeet olivat suuret ja alue laaja. Vielä kysyimme, voisiko kysymykseen tulla molempien vaihtoehtojen yhdistelmä, siis Toivia-niminen suvun kantajäsen, josta olisi muotoutunut kuljetusten myötä Toiviainen? Periaatteessa, miksei? Todellisuudessa, tuskin!! Toivo-nimisetkin ovat suvussa harvassa. Sukukirjassa (s. 464-) on 3221 nimenkantajaa Toiviainen, heistä 0,6 % on Toivoja. Lopuksi ”Aprikointi” on näin edelleen vahvistanut sukunimen Toiviainen syntyä sanonnan ”käydä toiviaisissa” pohjalta luostariliikenteen parissa. Ortodoksisten ”virkanimikkeiden” joukkoon se sijoittuu luontevasti. Samoin nykypäiviin: olemme logistiikkoja. ■ Lähdeaineisto: Isä Ambrosius: Luostarilaitos Karjalassa / Karjala I Erkki Kansanaho: Kirkko Karjalassa, 1985 Erkki Kuujo: Kurkijoen kihlakunnan historia, 1958 Hiitolan historia, 1958 Hiitolan pitäjän kotisivut Heikki Kirkinen: Bysantin perinne ja Suomi, Heikki Kirkinen: Kannaksen & Laatokan Karjalan asuttami- sesta / Karjalan kansan historia Heikki Kirkinen: Karjala idän ja lännen välissä / Karjala II Heikki Kirkinen: Ortodoksisen kirkon varhaisvaihe Suo- messa / Ortodoksinen kirkko Suomessa, 1982 Heikki Kirkinen: Mitä on Karjala / Karjala I , portti itään ja länteen, 1981 Heikki Kirkinen – Railas: Ortodoksisen kirkon historia, 1982 Jaakko Toiviainen: Toiviaisten sukujuuret, 1979 Pentti Laasonen: Luterilaisuus Suomen Karjalassa / Karjala I, 1981 Veli Kristoforos (toim.) : Valamon juhlakirja, 800 vuotta luostariperinnettä Karjalassa, 1977 Viipurin läänin historia III Suomenlahdelta Laatokalle V. Salminen: Jaakkiman pitäjän historia, 1923 19

Geenit kertovat MURTEET ■ Lounais ■ Hämäläis ■ Eteläpohjalaiset ■ Keski- ja pohjoispohjalaiset ■ Peräpohjalaiset ■ Kaakkois ■ Savolais ■ Ruotsi Tutkijat jakoivat suomalaiset geenien perusteella tarkemmin kuin koskaan aiemmin – ”geenit kertovat historiastamme totuudenmukaisempaa tarinaa kuin kirjoitettu historia” Syksyllä 2017 julkaistussa Helsingin yliopiston tutkimuksessa suomalaiset jaettiin geneettisiin ryhmiin tarkemmin kuin koskaan ennen. Geeniperimän samankaltaisuuteen perustuva ryhmittely noudattaa yllättävän tarkasti Suomen murrealueiden rajoja. Lisäksi tutkimus vahvisti aiemmin raportoidun suomalaisten itä-länsi-kahtiajaon ja osoitti sen noudattavan keskiaikaista Pähkinäsaaren rauhan rajalinjaa. Tutkijat hyödynsivät työssään genomitutkimuksen ja tilastotieteen menetelmiä ja ryhmittelivät yli tuhat eri puolelta Suomea kerättyä DNA-näytettä geeniperimältään mahdollisimman samankaltaisiin ryhmiin erotuskykyä vähitellen lisäten. Ryhmittelyssä hyödynnettiin tietoa yli 230 000 geenimerkistä. Tutkimuksen tavoitteena oli ymmärtää Suomen geneettistä rakennetta ennen 1900-luvun jälkipuoliskon muuttoliikkeitä. Siksi mukaan valittiin ennen 1970-lukua syntyneitä suomalaisia, joiden vanhem- 20 pien synnyinpaikat sijaitsivat korkeintaan 80 kilometrin etäisyydellä toisistaan. ”Aiemmissa tutkimuksissa on tarkoituksella tutkittu maantieteellisesti mahdollisimman etäällä toisistaan asuvia henkilöitä. Ääripäiden sijaan halusimme tässä työssä tarkastella koko Suomen väestöä niin laajasti ja tasaisesti kuin mahdollista”, toteaa Suomen molekyylilääketieteen instituutissa (FIMM) väitöskirjaa valmisteleva Sini Kerminen tiedotteessa. Geneettisen ryhmittelyn jälkeen yksilöt sijoitettiin Suomen kartalle vanhempiensa synnyinpaikkojen keskipisteeseen. Ryhmittelyn yksityiskohtaisuudesta riippumatta geneettisesti samankaltaiset yksilöt muodostivat kartalla yllättävän selkeitä keskittymiä. Karkeimmalla ryhmittelytasolla esille nousivat itäsuomalaisten ja länsisuomalaisten ryhmät, joiden välisen rajan huomattiin noudattavan erittäin tarkasti Pähkinäsaaren rauhan rajaa vuodelta 1323. Tutkittavista suurin osa pystyttiin määrittelemään yli 80 % todennäköisyydellä joko itä- tai länsisuomalaiseksi. Seuraavaksi omiksi ryhmikseen erosivat Kainuun ja Pohjanmaan alueet. Alaryhmittelyä jatkettiin niin kauan kuin se oli tilastollisesti järkevää. Tarkimmalla tarkkuudella otoksen suomalaiset jakautuivat 52 alaryhmään.

Kymi–Keski-Suomi Hajaantunut itä Länsi-Savo Savo–Karjala Pohjois–Karjala Pohjois-Savo Kuusamo-Pudasjärvi Pohjois-Pohjanmaa 1 Kainuu 2 Kainuu 1 Keski-Pohjanmaa Etelä-Pohjanmaa Pirkanmaa Varsinais-Suomi Uusimaa–Häme Lappi Pohjois-Pohjanmaa 2 ● ● ● ● ● ● ● ● ● ● ● ● ● ● ● ● ● Ajatuksia maailmankaikkeudesta Teksti: Suvunvanhin Veli-Pekka Toiviainen Flunssa-aikaan ehtii lueskella kaikenlaista, sellaistakin erinomaista tuotetta kuin Tieteen Kuvalehteä. Se pitää ainakin ajatukset virkeinä ja sehän on kaiken terveyden lähde. Vai mitä arvoisa Lukija tuumii seuraavasta. Maailmankaikkeuden arvoitus alkuräjähdyksineen ja mustine aukkoineen on jatkuva pohdintojen aihe. Käteen niistä on yhä useammin jäänyt näkemys ”ehkä”. Tieteen Kuvalehdessä tilannetta on kuvattu inflaatioteorian mukaan tähän tapaan: ”Ikuisessa tyhjyydessä syntyy koko ajan uusia universumeja, jotka laajenevat...” Toisen, syklisen teorian mukaan sykliset universumit ”syntyvät, tuhoutuvat ja syntyvät jälleen”. Huomionarvoista on se, että ”teoriat sisältävät ehdotuksen ”Erityisen mielenkiintoisen tuloksistamme teki se, että tuottamamme ryhmittely noudatti varsin tarkasti suomen vanhoja murrealueita. Pystyimme lukemaan geeneistä merkkejä myös muista Suomen lähihistorian merkittävistä tapahtumista, esimerkiksi luovutetun Karjalan alueelta muualle Suomeen levinneestä muuttoliikkeestä, jolla lienee yhteys myös karjalaisten evakkojen reitteihin”, kertoo tutkimusta johtanut akatemiatutkija Matti Pirinen Helsingin yliopistosta. ”Esi-isämme elävät edelleen geeneissämme. Joissain asioissa voimme jopa odottaa, että geenit kertovat historiastamme totuudenmukaisempaa tarinaa kuin kirjoitettu historia. Yksityiskohtainen väestön geneettisen hienorakenteen ymmärtäminen on tärkeää myös lääketieteellisen tutkimuksen kannalta, jotta sairastuneita yksilöitä osataan verrata terveisiin yksilöihin, joilla on juuri sama geneettinen tausta.” Tutkimus perustuu Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen keräämän FINRISKI-aineiston näytteisiin. Valittu 1042 henkilön otos edustaa 1900-luvun alkupuolen Suomen geenistöä. Kaikki tutkimuksen tulokset ja niihin löytyvät karttakuvat löytyvät FIMMin verkkosivuilta. Siellä olevien interaktiivisten karttojen avulla kuka tahansa pääsee tutustumaan projektin tuloksiin. ■ siitä, mitä oli ennen alkuräjähdystä, mutta sitä vastoin ne eivät ratkaise luomisen perusmysteeriä, miksi on olemassa jotakin sen sijaan, että ei ole mitään”. Tämän luettuani mieleeni palautui Viron edesmenneen presidentin, monipuolisen kulttuuripersoonan, suomensukuisten kansojen ja menneiden kulttuureiden tutkijan Lennart Meren loistava kirja Hopeanvalkea. Mainiossa kirjassaan Meri kuvaa pohjoisten suomensukuisten tundraheimojen käsityksiä maailmankaikkeudesta: ”...pitkä, suora pylväs, toisesta päästään maassa, toisesta pimeässä savuaukossa, josta se hävisi silmistä ja ilmestyi uudelleen näkyviin Pohjantähden kirkkaana pisteenä, tai oikeammin reikänä, jonka se oli taivaankanteen kuluttanut... pylväs on ollut paljon enemmän kuin maailman akseli, jonka ympärillä elämä kiersi. Pylväs oli yhdistävä side. Pylväs yhdisti katoavan pienen nykyisyyden hetken pohjattomaan menneisyyteen ja suunnattomaan tulevaisuuteen.” Siinä maailmankaikkeuden akseli vuosituhanten takaa, kodan keskipylväs, jonka ympärillä pyöri arkinen elo ja melskeinen maailma, kahden maailman yhdysside. Se löytyy myös kansalliseepoksestamme Kalevalasta kotakuusena, jonka oksilla Otava lepää ja Kuu sen kultaisessa latvassa (10: 113-120, 145-150). Aina on ihminen pohtinut paikkaansa suuressa kokonaisuudessa, maailmankaikkeudessa, ikuisuudessa. Tulokset julkaistiin G3: Genes, Genomes, Genetics -lehdessä. Varmaan myös Toiviaisten sukuseuran jäsenet. 21

Aivojen liikealueet musiikin rytmistä Musiikkitieteen professori Petri Toiviainen tietää, mitä kehossamme tapahtuu kun rytmi vaikuttaa aivojen toimintaan O letko koskaan miettinyt, miksi ihminen liikuttaa jalkaa musiikin tahdissa tai miksi kaikilla ei ole rytmitajua? Näihin kysymyksiin tietää vastauksen Petri Toiviainen –  jazz-muusikko ja musiikkitieteen professori Jyväskylän yliopistosta. Hän on myös yksi Tampere Chamber Music -festivaalin luennoitsijoista. Toiviaisen luennon aiheena on, miten rytmi vaikuttaa ihmisen aivoihin ja kehoon. Rytmi on ollut Toiviaiselle aina tärkeä elementti musiikissa. Hän huomasi soittaessaan pysyvänsä paremmin rytmissä liikkuessaan musiikin tahdissa. “Suurin osa musiikin kuulijoista raportoi liikkuvansa musiikin tahdissa, usein tahtomattaan ja huomaamattaan. Kuulijat heiluttavat vartaloaan, nyökyttävän päätään tai polkevat jalkaansa tahdin mukana”, Toiviainen kertoo. Rytmi saa meidät liikkumaan, joskus ihan huomaamatta. Olet ehkä joskus huomannut vispaavasi jalkaa tai liikkuvasi musiikin tahdissa ilman tietoista päätöstä. Toiviainen selittää ilmiötä näin: “Aivojen liikealueet aktivoituvat musiikin rytmistä”. Musiikki saa meidät esimerkiksi kävelemään nopeammin ja parantamaan urheilusuorituksia. Ilmiötä on käytetty hyödyksi myös terveydenhoidossa. “Parkinson-potilailla on havaittu, että säännöllisen pulssin sisältävän musiikin kuuntelu auttaa liikuttamaan raajoja säännöllisesti ja parantamaan 22 kävelyä. Aivohalvauspotilailla on puolestaan havaittu erilaisten rytmisten harjoitusten nopeuttavan toipumista”, Toiviainen kertoo. Rytmin ja kehon välinen vuorovaikutus ei ole kuitenkaan täysin nollasummapeliä. Vuorovaikutukseen vaikuttaa moni muuttuja. Musiikin nopeus, taajuus ja rakenne voivat esimerkiksi vaikuttaa siihen, miten herkästi ihminen alkaa liikkumaan musiikin tahdissa. Toiviaisen mukaan: “Voimakkain vaikutus on silloin kun rytminen rakenne on sopivan haastava. Rakenne ei saa olla liian yksinkertainen eikä liian monimutkainen. Matalat taajuudet, kuten basso, vaikuttavat eniten musiikillisen liikkeen syntymiseen.” Liikkuminen musiikin tahdissa on niin iso osa ihmisenä olemista, että jopa vauvat liikkuvat kuullessaan musiikkia. “Liikkeet ovat tahdistuneita musiikin pulssiin kuitenkin vasta 6-8 vuoden iässä”, Toiviainen täsmentää. Iän myötä musiikin aiheuttama liike hidastuu. Pienet lapset liikkuvat musiikin tahdissa nopeiten. Toiviaista ovat kiinnostaneet rytmin vaikutuksen lisäksi ne ihmiset, jotka eivät synkronoidu kuulemaansa musiikkiin. Ilmiöstä käytetään termiä rytmikuurous. Aihetta on tutkittu aivokuvantamalla, eli mittaamalla aivojen eri osien aktiivisuutta musiikkia kuunnellessa sekä sitä, miten aktivaatio vaihtelee. Rytmikuuroja ihmisiä tutkimalla “voidaan ehkä oppia ymmärtämään lisää musiikin ja liikkeen välisestä yhteydestä”. Motoriikan ja kehon rooli ei ole ollut aina musiikin kognition tutkijoiden kiinnostuksen kohteena. Toiviainen näkee motoriikan ja kehon kuitenkin oleellisena osana tutkimuskenttää sillä “musiikki ja tanssi ovat monissa musiikkikulttuureissa erottamattomia”. Toiviaisen pyrkimyksenä on oppia ymmärtämään,

aktivoituvat mikä on liikkeen rooli musiikin havaitsemisessa ja miten musiikillinen liike riippuu musiikin rakenteesta ja kuulijan ominaispiirteistä. “Ihmisen persoonallisuudella ja mielentilalla on myös vaikutusta siihen, minkälaista liikettä musiikki synnyttää”, Toiviainen sanoo. Tämä selittää, miksi iloinen ekstrovertti vanhus tanssii musiikin tahdissa eri lailla kuin apaattinen introvertti teini. Tutkimuksen tukena käytetään liikekaappausteknologiaa, jonka avulla voidaan tarkasti mitata ja analysoida kehon eri osien liikeratoja. Musiikin ja liikkeen välistä suhdetta pyritään analysoimaan monesta eri näkökulmasta. Toiviaisen mukaan “liikekaappausteknologian lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään aivokuvantamista, erilaisia persoonallisuustestejä sekä kyselyitä”. Vielä on kysymyksiä, joihin musiikintutkijat kaipaavat vastausta. “Yksi kysymys, jota ei vielä ole onnistuttu selvittämään on se, onko ihmisen motorisella systeemillä kausaalinen rooli musiikin havaitsemisessa. Vielä ei tiedetä, osallistuuko motorinen systeemi aktiivisesti musiikin ajallisen rakenteen hahmottamiseen, vai onko liikealueiden aktivaatio vain pelkkä reaktio musiikin kuunteluun”. Toiviaista henkilökohtaisesti kiinnostaa se, mitä tapahtuu kuulijoiden kehojen välillä kun he kuuntelevat musiikkia. Mitä esimerkiksi tapahtuu klubiympäristössä, jossa tanssijat vuorovaikuttavat toistensa kanssa liikkeen avulla? Mitä mieltä olet? Tanssitko paremmin ystävien seurassa vai yksin eteisen peilin edessä? ■ Artikkeli on julkaistu Tampere Chamber Musictapahtuman internetsivuilla. Tapahtuma järjestetään Tampereella 24.–27.1.2019. 23

DNA – sukututkimuksen pikku apulainen Yhä useampi suvustaan ja sukututkimuksesta kiinnostunut suomalainen henkilö ja sukuseurat ovat nykyään innostuneet myös DNA-testien hyödyntämisestä sukututkimuksen tietojen täydentäjänä. Mistä siis on oikein kysymys? 24

Teksti: Matti Toiviainen Kuva: Pekka Aho D NA-testejä hyödyntävää sukututkimusta kutsutaan geneettiseksi sukututkimukseksi. Testeillä voidaan vahvistaa – tai joissakin tapauksissa myös osoittaa mitättömiksi – asiakirjoista löytyneitä sukulaisuussuhteita. Asiakirjathan ovat sukututkimuksen pääasiallinen lähdeaineisto: rippikirjat, henkikirjat, syntyneiden, muuttaneiden ja kuolleiden luettelot ovat se pohja, jolle sukujen tutkiminen perustuu. Näitä lähteitä käyttämällä päästään ihannetapauksessa yhtäjaksoista linjaa hyvinkin 1700-luvulle saakka, jopa 1700-luvun alkuun. Mutta esimerkiksi juuri laatokan-karjalaiset pitäjät ovat siitä hankalasti tutkittavia alueita, että jokaisessa pitäjässä kirkollinen lähdetieto joko puuttuu kokonaan tai on vähintäänkin puutteellista aina 1700-luvun loppuun saakka. Lahjoitusmaa-aikojen ja sotaisan historian vuoksi myös läänin- ja voudintilien sekä oikeuden pöytäkirjojen kanssa on sama ongelma; tiedot ovat hajanaisia ja puutteellisia. Eli juuri siltä ajalta, jolloin suuri osa sukuhaaroista on paikoillensa asettunut, tieto on kateissa. Tähän DNA- tutkimus tarjoaa käyttökelpoisen työkalun ja sukututkimuksen täydentäjän. Mitä se DNA taas olikaan? Lähdetään siis perusteista. DNA on ketjumainen molekyyli, johon kätkeytyy koko perimämme. DNA sisältää ihmisen perimän, geenit, jotka lapsi saa biologisilta vanhemmiltaan. DNA-rihmasto löytyy punasoluja lukuun ottamatta jokaisesta solustamme, joten sitä voidaan tutkia vaikka sylkinäytteestä. DNA-perimämme on valtava, ja testeissä siitä tarkastellaan vain valikoituja osia eli markkereita. Niiden avulla voidaan selvittää sukulaisuutta. Jos esimerkiksi kahta henkilöä yhdistää katkeamaton isälinja, heillä on samanlainen Y-kromosomi. Millaisia testejä voi tehdä ja miten ne tehdään? DNA-sukututkimus on jokaisen henkilön ulottuvilla, kotoa käsin, kohtuuhinnalla. Sukututkimuksessa käytettävät DNA-testit ovat kaupallisia tuotteita. Yritykset ovat pääosin amerikkalaisia, ja testit tilataan niiden verkkokaupoista luottokorttiostoksena. Testipaketti tulee postissa. Testi tehdään niin, että testipakettiin sisältyvällä vanupuikolla otetaan näyte posken sisäpinnalta, puikko pakataan mukana tulleeseen putkiloon ja näyte lähetetään paluupostina takaisin testausfirmalle. Sitten odotetaan tuloksia. Tuloksia pääsee tarkasteleman henkilökohtaisessa, salasanan taakse suojatussa palvelussa. Testituloksiin sisältyy myös kartta siitä, miten esi-isät ovat vuosituhansien takaa päätyneet suvun asuinpaikoille. Sähköpostilla tulee myös aina ilmoitus asiakkaalle, kun uusia tuloksia on internetissä nähtävissä, mutta tulokset ovat vain internetin tulossivulla. Kun tulossivuilla kerrotaan esim. ne henkilöt, joiden kanssa testi on löytänyt sukulaisuuden ja ennustaa 25

sukulaisuuden läheisyyden, heihin saa sähköpostiyhteyden klikkaamalla ”osumaa” kuvaruudulla.    Testit näyttävät vähän eri asioita, joten aluksi pitää tietää, mitä haluaa tietää. Autosomalitesti on ensisijainen, jos haluaa tehdä yleistestin, neuvoo Suomen sukututkimusseuran geneettisen sukututkimuksen työryhmän puheenjohtaja Riikka Piironen. Suomessa yleisin käytetty palvelu on Family Tree DNA. Isälinjatestillä (Y-DNA) voi jäljittää isäketjun aina ihmiskunnan kantaisään saakka. Isälinjan testissä tutkitaan suoraa isälinjaa: mies (poika) - isä -isä -isä -isä, aina Aatamiin saakka, ei yhtään naista välissä. Sukututkimuksessa testin avulla voidaan selvittää muun muassa sitä, onko kahdella suvulla sama kantaisä. Isälinjatesteissä suositellaan testattavaksi kahta saman suvun isä-poika-linjassa polveutuvaa henkilöä, koska sukulinjassa voi olla tilanteita, että isäksi luultu henkilö ei olekaan biologinen isä. Jos kaksi saman suvun testiä osoittavat samaa, silloin tulosta voidaan pitää luotettavana. Lisäksi on vastaava äitilinjan testi (mtDNA) sekä eräänlaisena perustestinä pidetty autosomaalitesti (kokonaisperimän testi, Family Finder), jota myös pikkuserkkutestiksi kutsutaan. Mitä hyötyä DNA-tutkimuksesta yleensä on? DNAsukututkimus antaa vastauksia periaatteessa kahteen kysymykseen: 1) Tutkimus kertoo henkilön esihistoriasta. Se kertoo, mihin ihmiskunnan alkuhämärässä syntyneeseen ”klaaniin” ja sen sukuhaaroihin henkilön suora isälinja ja suora äitilinja kuuluvat. Tutkimuksen myötä selviää, minkälaisen vaelluksen esivanhemmat ovat maapallolla tehneet, ennen kuin on päädytty nykyisille asuinsijoille. 2) Tutkimus löytää geenisukulaisia, kun DNA-näytettä verrataan muiden testin tehneiden näytteisiin, jotka ovat tutkimuslaitoksen tietokannassa. Samalla tutkimus antaa ennusteen siitä, kuinka läheistä sukua kukin vertailussa löytynyt DNA-sukulainen on. Ennuste kertoo, kuinka monta sukupolvea sitten henkilön ja kunkin ”osuman” viimeinen yhteinen esivanhempi on elänyt tai kuinka ”mones” serkku on FamilyFinder-testin löytämä etäserkku.    26 DNA-sukututkimus voi rikastaa perinteistä sukututkimusta. Se tuo esille samoista esivanhemmista polveutuvia sukulaissukuja ja antaa vinkkejä perinteiselle sukututkimukselle. Se löytää etäisiä, ennen tuntemattomia sukulaisia. Sukulaisuuden alkuperää voi sitten yhdessä tämän ”osuman” kanssa selvittää perinteisen sukututkimuksen keinoin, mikäli yhteinen esivanhempi on ”kirkonkirjahistorian” kattamalla ajalla.   DNA-sukututkimus voi vahvistaa perinteisen sukututkimuksen epävarmoja sukulaisuustietoja. Se voi myös kumota tietoja tai vankkoja uskomuksia, joiden varaan perinteistä sukututkimusta on  rakennettu. Jokainen kiinnostunut voi tietenkin tehdä DNAtestauksen itsestään ihan mielenkiinnosta. Jos ei halua tai kykene asiaan perehtymään, mutta kuitenkin haluaa DNA-testillä juuriaan selvittää, silloin voi konsulttiapu olla paikallaan. Mediassa on ollut esillä esimerkkejä siitä, miten ”kadoksissa” olleita sukulaisia on testauksella saatu selvitettyä. MTV3-nettilehdessä saimme lukea huhtikuussa konkreettisen esimerkin: ”43-vuotias Tomi ei ollut koskaan nähnyt isäänsä, eikä tiennyt tästä muuta kuin nimen. Siitä syystä lapsenlapsillakaan ei ole ollut isoisää; isän isää – ei ennen kuin nyt, kun äidin puolen mummi päätti selvittää sukupuun puuttuvan palasen. Koska perinteiset keinot eivät tuottaneet tulosta, Annikka-mummi otti käyttöön DNA-testauksen. Kävi hyvä tuuri, sillä Annikan lapsenlapselle tulleen DNA-osuman ja perinteisen sukututkimuksen yhdistelmällä löytyi johtolanka, jota kautta saatiin selville, kuka isoisä todennäköisesti olisi.” DNA-tutkimus ja sen tulos ei ole vain kertaluontoinen ilo. Harrastus jatkuu vuosikausia, sillä DNAnäytteen tiedot säilytetään tutkimuslaitoksen tietokannassa (FTDNA:n ilmoituksen mukaan 25 vuotta). Uusia tuloksia kerrotaan aina, kun oman testin jälkeenkin tehdyistä testeistä löytyy uusia geenisukulaisia (tämä kannattaa huomioida, kun arvioi testin ja harrastuksen hintaa!).  DNA-testeillä saatavat tulokset perustuvatkin aina vertailuun. Family Tree DNA- testin käyttäjät ovat muodostaneet erilaisia projekteja tutkimiensa su-

kujen ympärille, ja vaihtavat niihin liittyviä tietoja, joilla pääsee eteenpäin oman sukunsa tutkimuksessa. Ilmaiseen Suomi DNA -projektiin kuuluu 11 000 testin tehnyttä jäsentä. Toiminta on täysin vapaaehtoisuuteen perustuvaa ja ilmaista. Esimerkiksi Karjala DNA-projektissa on mukana tällä hetkellä 1200 jäsentä, ja se on tarkoitettu niille, joiden isä- tai äitilinja johtaa luovutettuun Karjalaan. Tätä projektia vetää Ahti Kurri, joka on DNA-tutkimuksen uranuurtajia ja ”guruja” Suomessa. Ahti Kurrin DNAkotisivuilla (www.kurrinsuku.net) on käyty 270 000 kertaa, mikä kertoo mielenkiinnon laajuudesta tällä hetkellä. Noilta sivuilta saa tietoa geneettisen sukututkimuksen perusteista ja käytännöstä. Miten tämä voisi hyödyttää Toiviaisia? Sukuseuran hallituksessa tätä teemaa on myös pohdittu. Toiviaiset ovat mm. Facebookissa keskustelleet mm. Ahti Kurrin ja muiden asiaan perehtyneiden tutkijoiden kanssa siitä, mitä mahdollisuuksia ja toisaalta reunaehtoja tähän liittyy. Toiviaisten suvun ja sen eri sukuhaarojen perusta, runko, on hyvin tutkittu ja tiedossa. Jos sukuseura haluaisi perehtyä ja tutkia DNA-tutkimuksen tarjoaman lisäavun mahdollisuuksia perinteisen sukututkimuksen täydentäjänä, sen pitäisi ottaa huomioon ainakin seuraavat seikat. Perusideologia samannimisiä sukuja sisältävässä seurassa on, että eri sukujen, esimerkiksi eri Karjalan pitäjistä olevien Toiviaisten suoria isälinjoja edustavista miehistä tehdään isälinjan DNA-testi. Testilaboratorio vertaa tuloksia keskenään ja kertoo tuloksista kunkin testin tehneen tulossivustoilla. On oleellista tiedostaa, että ei ole olemassa mitään erillistä sukuseurojen DNA-testiä erikseen tilattavana tai myytävänä tuotteena. Sukuseuroissa tehtävät testit ovat joukko yksittäisiä isälinjan YDNA-testejä: jokainen testin tehnyt ja hänen oma sukunsa saa testistä kaiken sen tiedon, jonka jo miljoonat harrastajat maailmassa yksilöinä ovat tästä harrastuksesta halunneet ja saaneet. Sukuseuran tarpeeseen testinsä tehnyt voi harrastaa ja tehdä sitten tehdä omasta näytteestään uusia erilaisia testejä, kuten äitilinjan testin ja serkkutestin, joka löytää serkkuja sekä isän että äidin suvun puolelta. Testituloksia hän saa seuraavat 25 vuotta. Jos Toiviaisten sukuseura päättäisi lähteä DNAtutkimukseen, toteutus ja tulosten analysointi koko sukuseuraa hyödyntävänä ja sen vaiheita valaisevana tutkimuksena, eivät tietenkään syntyisi ihan itsestään. Seuralla pitäisi olla asiaan perehtynyt ”koordinaattori” testien tulkintaan, ja tulosten kertomiseen jäsenistölle. Ennen kuin sukuseuran tasolla edes harkitaan laajempaan kartoitukseen lähtemistä, voidaan ensin kartoittaa kiinnostus yksilötasolla. On kokonaisedullista, jos testihenkilöiksi valitaan henkilöitä, jotka itse (tai esim. joiden jälkeläiset) ovat kiinnostuneita DNA-testien tuloksista ja sukututkimuksesta myös henkilöinä. Entä käytännössä? Isälinjaa testattaessa tarvittaisiin kunkin Toiviais-suvun suoran isälinjan edustaja tähän tarkoitukseen. Jos naishenkilö haluaa tutkia isälinjaansa, tarvitaan isän, veljen, veljenpojan, miespuolisen isänpuoleisen serkun tms. testi. Lähtökohtana ja ennakkoedellytyksenä tarvitaan vain yksi näyte per sukuhaara. Jos innokkuutta on, niin miksi ei mahdollisimman monta. Veljesten ei kannata testejä tehdä. Allekirjoittanut on itse kiinnostunut selvittämään oman DNA:nsa. Kiinnostuitko sinä? ■ Lähteet: Ahti Kurrin DNA-kotisivut: www.kurrinsuku.net Karjala Dna -projekti: www.familytreedna.com Karjala DNA- Facebook-keskusteluryhmän sivut: www.facebook.com/groups/289343341255121/ ”Geenitesti antaa johtolankoja, jos sukututkimuksessa on aukko”. Aamuleh ti 18.4.2018 (Tiia Haapalangas) ”Annikka löysi lapsenlapsilleen isoisän DNA-testin avulla – Kädet täristen esitin asiani puhelimessa” www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/annikka-loysilapsenlapsilleen-isoisan-dna-testin-avulla-kadet-taristenesitin-asiani-puhelimessa/6864338#gs.k8VVCas Ahti Kurri, Harri Kekki, Ahti Laukkanen, Helena Toiviainen, Jari Ruotsalainen (FB-keskustelu) 27

Neljä polvea 1924. Vasemmalta Mauno Toiviainen (1847-1927), Jaakko Maunonpoika Toiviainen (1871-1952), Viljam Jaakonpoika Toiviainen (1894-1954) ja Mauri Pertti Viljaminpoika Toiviainen (1922-2017). (Toiviaisten sukuseuran arkisto) 28

Kahden Maurin muistelmat Mauri Pertti Toiviaisella (1922–2017) ja Mauri Matti Toiviaisella (1923–2015) oli kummallakin yhteinen nimittäjä elämälleen, nimittäin Kostermaan kylä Viipurin läänin Pyhäjärvellä eteläisimmällä rannalla. 29

Teksti: Matti Toiviainen M auri Matti syntyi Kostermaassa, ja Mauri Pertillä oli sinne kiinteät sukulaisuussuhteet, vaikka ”sattuikin” syntymään muualla. Kun Mauri Pertti haastatteli Mauri Mattia suvun asioista vuonna 1990, Mauri Matti totesi heidän kahden välisistä sukulaisuussuhteistaan: ”No siis tää meijän sukulaisuus, niin se on aika pitkiss kantimiss. Sie oot miun niin kun pikkuserkun poika. Mutta sitten nää meijän isät, niin nää on aikonaan asuneet sammaa talloo, yhtä samaa perettä. Ja sillon Toiviaisten perheessä oli kakskytyks henkee.” Molemmat saivat elää pitkän ja vaiherikkaan elämän. Kumpikin kirjoitti ja julkaisi perhepiirissään omia muistikuviaan lapsuudestaan, nuoruudestaan ja elämästään sekä vaiheistaan sodassa ja rauhan töissä. Seuraavassa on heidän muistelmiaan elämänsä varhaisimmista vaiheista 1920-luvulla. Mauri Pertin muistelmat perustuvat hänen kirjoittamaansa omakustanteeseen 22 vuotta. Toiviaisten perheen elämää I osa: 1922 – Talvisodan loppuun (1996), ja Mauri Matin muistelmat hänen julkaisuunsa vuodelta 2004, jonka hänen poikansa Martti Toiviainen Hyvinkäältä on hyväntahtoisesti luovuttanut tämän kirjoittajan käyttöön. Syntymä ja varhaisimmat vuodet. Mauri Pertti Toiviainen: ”Näin päivänvalon Kurkijoen pitäjän Elisenvaarassa, eräässä Kamalahko-nimisen kulmakunnan saunassa toukokuun toisena päivänä 1922. Papereihin minut on merkitty syntyneeksi Kannaksen Pyhäjärvellä, koska isä (Viljam Toiviainen 1894–1954) oli vielä siellä kirjoilla. Se oli kevättä. Siitä kai johtuu, että kevät on aina ollut mielestäni vuodenajoista paras. [...] Asuimme siinä vaiheessa kun synnyin noin kilometrin päässä asemalta. Asuimme vanhassa puutalossa, jossa oli kaksi asuntoa. Meidän 30 käytössämme oli huoneisto, jossa oli pieni keittiö, makuuhuone, olohuone ja isän työhuone. [...] Minun kastamiseeni liittyy sellainen tarina, että kun Kurkijoen kirkolta saakka oli saatu pappi paikalle, tuli myös aivan oma-aloitteisesti ja kutsumatta erään naapuritorpan emäntä kastattamaan poikaansa meille kotiin. Poika oli Erkki Muona ja me kävimme sitten Erkin kanssa kansakoulua yhdessä, me samalla vedellä kastetut. Toisessa päässä taloa asuivat silloin Suuroset, joilla oli kaksi tytärtä, Martta ja Anni. Leikin heidän kanssaan pihalla. Välillä aukesi tuvan ulko-ovi ja Suurosen emäntä huussi että Markko ja Ansko, tuokaa aluksii, vällei. Tämä tarkoitti, että oli tuotava polttopuita ja nopeasti. [...] Saunan, jossa lienen syntynyt, muistan vielä aika hyvin. Siinä oli kylmä, huonolattiainen eteinen, jossa oli muuripata. [...] Sellainenkin keskustelun pätkä on jäänyt tästä saunasta mieleeni, kun isä pesi hiuksiani ja saippuaa meni silmiin. Isä imi suullaan sen saippuan pois. Minä pelkäsin, että jos silmä irtoaa siinä toimituksessa. Isä sanoi työntävänsä sen kielellä takaisin. Äitini (Eeva Toiviainen, os. Saikkonen 1897– 1980) on kertonut, että olin kerran tullut sisälle ja viskannut pienen puun käkkyräisen kannon lattialle ja kysynyt: – Ostaaks rouva lihaa? – Mitäs lihaa teillä on myytävänä? – Tapoin hillerin. – Kukas työ olette? kysyi äiti. – Eräs Miikkulainen. Nämä Miikkulaiset ja muut kulkivat taloissa kauppaamassa lihaa suoraan reestä, kun lihakauppoja ei vielä ollut. Hillerin olin oppinut eläintieteellisestä kirjasta, jota ahkerasti tukin.” Mauri Matti Toiviainen: ”Kesäkuun 6. päivänä v. 1923 oli ollut lämmin ja aurinkoinen. Maalaistalossa tuona vuodenaikana vallitsi jonkinlainen tauko. Kevätkylvöt oli suoritettu ja heinänteko todennä-

Kostermaan poikia vuonna 1927. Vasemmalla Reino Juhonpoika ja oikealla Mauri Vilhonpoika Toiviainen, molemmat kuvassa nelivuotiaita. (Toiviaisten sukuseuran arkisto) ”Molemmat saivat elää pitkän ja vaiherikkaan elämän.” köisesti aloitettiin vasta kesäkuun loppupäivinä tai heinäkuun alussa. Lehmät olivat päiväsajan laitumella ja yöt sitä varten rakennetussa aitauksessa eli tarhassa Solaharjun ja Lötjösen koppolin (pieni tilus) välimailla. Näin ollen minulla oli tilaisuus syntyä vähemmän kiireelliseen maailmaan. Isäni (Vilho s.11.11.1891) ei ollut tuolloin kotona. Lienee ollut kunnantalolla jossakin kokouksessa. Kätilöä tarvittiin ja setäni oli käynyt hakemassa tämän ammattilaisen eli Liisa Karvisen Yläjärveltä. [...] Synnytystapahtumasta ei myöhemminkään paljon kerrottu, joten se lienee ollut kutakuinkin normaali. Olen kuitenkin muistavinani, että joku jossakin tilanteessa mainitsi minulla olleen napanuorvaikeuksia. Ehkä se oli kaulan ympärillä, koska suutahtaminen pienissä asioissa on monesti yllättänyt itsenikin. 31

Siihen aikaan laiva kulki Pyhäjärvessä ja isä oli illansuussa tullut laivalla kotiin. (Kotiutuminen saattoi tapahtua muutakin kautta). Laituri eli rykki oli Paavolan nimen takana. [...] Jossakin rantapolun keskivaiheilla, ehkä riihen luona isääni vastaan tuli hänen setänsä Mauno T. (30.10.1847–18.12.1927) eli vanha äijä, joksi kaikki isääni nuoremmat sukupolvet Toiviaisista häntä kutsuivat. Minäkin muistan tämän vanhan ukkelin köpötelleen tuvan lattialla ja yrittäneen leikkiä lasten kanssa. Kun isäni tiedusteli mahdollista tilannetta, vastasi Mauno: ”Matti tuli”. Siitä tuo toinen nimeni sitten tulikin. Olihan se Maunon veljen eli äijäni nimi. Mattina minä sitten kuljinkin aina seminaariaikoihin asti. [...] Mainittu vanha äijä oli jo halvautunut eikä puhe oikein kunnolla sujunut, mutta nimeni oli lausunut erittäin selvästi. Lennekö ukko nauttinut siitäkin, että pääsi ensimmäisenä kertomaan isälle, että poika oli syntynyt.” Pikkupoikana, ennen kouluikää. Mauri Matti Toiviainen: ”Elämäni ensimmäisten ikävuosieni aikana Kostermaan kodissa lienee ollut samanlaista kuin kenen hyvänsä vanhempiensa hoivaa tarvitsevan lapsen. [...] Talomme oli rakennettu 1800-luvun loppupuolella ja huoneratkaisut olivat ajalle tyypilliset. Pytinkiin kuului kaksi kamaria ja iso tupa sekä eteinen eli porstuva. Talon oli rakentanut tilan silloinen omistaja Mauno Toiviainen eli Ranta-Mauno. Ison tuvan lattialla oli mukava ajella polkuhevosella. Ensimmäinen hevoseni oli oikean hevosen muotoinen. Sen vartalo oli pyöreä, joten selässä oli hyvä istua. Sen häntä ja harja olivat oikein aitoa jouhta. Väriltään hevonen oli harmahtava ja sen jouhet hyvin tummat. Sain tämän ajokin serkultani Kekin Jussilta. [...] Hevosen nimi oli Maiju, mummolan yhden hevosen nimen mukaan. Heppa oli muhkea, mutta siitä johtuen erittäin raskas polkea. Kun se joskus kaatui, eivät voimani riittäneet sen nostamiseen ylös. [...] Mummolassa käynnit olivatkin suurta juhlaa tuossa ikävaiheessa. Vaikka serkku-Jussi oli 32 Pyhäjärven Kostermaa. (Kansallisarkiston Digitaaliarkisto) viisi vuotta minua vanhempi, viihdyimme hyvin keskenämme. Parhaimpiin leikkeihin kuului paperipääskysten teko ja niiden lennättäminen vaateaittojen takana olevan suuren kiven päältä. Jussi oli niin ylettömän herkkä, että hän saattoi piiloutua esim. vaatekasan alle, ettei tarvinnut kokea hyvästelyn haikeutta, kun renkipoika lähti saattamaan meitä Myllypellon asemalle.” Pyhäjärvi ja Kosterimaa. Mauri Pertti Toiviainen: ”Kannaksen Pyhäjärvi, suvun vuosisatainen asuinpaikka oli lapselle ystävällinen. En muista siellä selkääni polttaneeni eikä vesi ollut liian kylmää tai syvää. Varhaisemmilta käynneiltä muistan kuinka ajoimme Pyhäkylästä laivalla Autiorantaan. Se taisi olla ensimmäinen laivamatkani. Tökkäsin sormellani laivan savupiippua, joka oli tulikuuma. Toista kertaa en kokeillut. Laivalaituri oli Paavolan rannassa ja kun laivan tai veneen reunan yli katsoi, näki tavattoman syvälle. Oikein jännitti. Autiorannan kalakentällä oli verkkojen kuivaustelineet, joihin par’aikaa levitettiin verkkoja. Kaloja päästelemässä oli useita ihmisiä. Muistan, että naisväellä oli mielestäni kamalan pitkät hameet. Saattaa olla, että tämä muistikuva on eräs varhaisimmista, ehkä vuodelta 1925 tai niiltä main. Jaakko-äijä ja Katri-mamma olivat lapselle oikeat toiveisovanhemmat. Heillä oli itsellään 10 lasta ja kylähän vanhimman pojan poika oli suosiossa. Van-

Perhekuva vuodelta 1924. Vasemmalta: Mauri Matti Vilhonpoika Toiviainen s. 1923, Adolf Vilho Matinpoika Toiviainen s. 1891, Impi Matintytär Toiviainen myöh. Puusniekka s. 1899, Katri o.s. Kekki s. 1894, Anni Adolfintytär Toiviainen myöh. Rajakallio s. 1917, Onni Aukusti Matinpoika Toiviainen s. 1900 ja Anni Toiviainen o.s. Hatakka s. 1866. (Toiviaisten sukuseuran arkisto) han hierarkian mukaan, jota suvussa noudatettiin, minä olisin ollut tilan perijä isäni jälkeen. Edellyttäen tietysti, että isä olisi ensin ottanut haltuunsa tilan isännyyden. [...] Pyhäjärvellä asui siihen aikaan samassa talossa myös isoisovanhempani Maunu-äijä ja Varpu-mamma. Maunu-äijä oli kylläkin sairas ja vuoteenomana. Meitä pieniä hän joskus erehtyi luulemaan kanoiksi ja hätisteli pois. Hän kuoli joulun alla 1927 ja oin isä kanssa hautajaisissa. [...] Muistan kun minut vietiin aittaan, jossa äijä makasi ruumislaudalla. Sittemmin hänet vietiin hevossaattueessa Pyhäjärven kirkolle. Hän oli eläessään lyönyt hyvän kaverinsa kanttori Mansneruksen kanssa vetoa siitä kumpi eläisi kauemmin. Kun arkku tuotiin kirkolle, kopautti Mansnerus arkun kanteen ja sanoi: ”Kuis käi!” Ja pillahti itkuun.” ■ 33

IN MEMORIAM Suvunvanhin Mauri Pertti Toiviainen (2.5.1922 – 9.3.2017) Suvun vanhin Mauri Pertti Toiviainen, pyhäjärveläistä Kostermaan Söyringin sukuhaaraa, nukkui pois 9.3.2017 Asikkalassa. Elämän kaari ylti paria kuukautta vaille 95 ikävuoteen saakka. Mauri syntyi 2.5.1922 Kurkijoen pitäjän Elisenvaarassa, suojeluskunnan paikallispäällikkö Viljam Toiviaisen ja Eeva Toiviaisen, os. Saikkonen esikoisena. Perheeseen syntyivät lisäksi sisaret Kirsti 1926 ja Paula 1928, ja kuopuksena Jaakko 1936. Vuoden 1933 alkupuolella perhe muutti Uukuniemelle, josta Viljam Toiviainen oli saanut suojeluskunnan aluepäällikön paikan. Koulunsa Mauri kävi Helsingissä, Norssissa, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi 1941. Näistä lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheista, mm. koulunkäynnistään 1930-luvun Helsingissä, Mauri kirjoitti värikkäät muistelukset ( joista enemmän tässä lehdessä toisaalla). Heti ylioppilaaksi päästyään hän meni suorittamaan asevelvollisuuttaan, mutta jatkosodan alkaessa asevelvollisuus vaihtui rintamapalvelukseen ja kesti kaikkiaan 3,5 vuotta. Saksankielentaitoisena hän toimi mm. saksalaisten joukkojen tulkkina Rovaniemellä, ja sen jälkeen joukkueenjohtajana Uhtuan suunnalla ja Karjalankannaksella – Kuuterselässä, Vuosalmella ja Ihantalassa. Sodasta Mauri kotiutettiin vänrikkinä. Sodan päätyttyä Mauri aloitti lakitieteen opinnot Helsingin yliopistossa, suoritti tuomarin tutkinnon, 34

ja sai varatuomarin arvon 1957. Avioliiton hän solmi 1949 Irja Tapanaisen kanssa, ja perheeseen syntyi kaikkiaan viisi lasta (Timo, Marja, Tuomo, Eeva ja Matti). Työuransa Mauri teki virkamiehenä niin kaupunkien (Mikkeli ja Lahti) kuin valtion ja kirkonkin palveluksessa eri hallintoviroissa. Mikkelissä hän toimi myös kunnallispolitiikassa ja Lahdessa asuessa seurakuntien luottamustehtävissä, ja harjoitti myös asianajajan tehtäviä aina eläkkeelle jäämiseensä 1985 saakka. Irjan menehdyttyä vuonna 1968 perhe muutti Lahteen. Mauri oli viimeinen sukuseuran perustajajäsenistä. Hän on muistellut sukukirjassamme (s. 428): ”Uukuniemeltä lähtenyt Eino Toiviainen, raittiusohjaajan tehtäviin paneutunut aatteen mies saapui kerran, ehkä vuoden 1962 kevättalvella, työpaikalleni Mikkelissä ja vähitellen juttu kääntyi siihen, että eikös meidän Toiviaisten pitäisi saada aikaan oma sukuseura”. Niin seuraa alettiin puuhata ja toiminta lähti käyntiin. Sukuseurassa hän toimi puheenjohtajana vuosina 1985–1993, ja vuodesta 2005 kuolemaansa saakka pidettynä ja arvostettuna suvunvanhimpana. Eläkepäivillään Mauri pääsi vaimonsa Helmin kanssa harrastamaan rakastamiaan asioita, luonnosta nauttimista, valokuvausta, öljyvärimaalausta ja matkustelua. Maurilla oli erityisenä kiinnostuksen kohteena suku-, antiikin ja sotahistoria sekä kirjoittaminen. Maurin kynästä lähtivät monet meille jälkipolville arvokkaat ja taitavasti kirjoitetut muistelmat, jotka kaikki julkaistiin omakustanteina: lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheista julkaisut ”22 vuotta – Toiviaisen perheen elämää I-III (vuosil- ta 1922–1944), sotavaiheistaan ”Vänrikki Toiviaisen tarinat”, isänsä Viljamin vuoden 1918 vaiheista ”Kalenterikertomuksia”, sekä vanhempiensa talvisodan aikaisen kirjeenvaihdon ”Kenttäpostia Kollaalle 1939–1940”. Maurin 1950-luvulla ottamista, palkituistakin Mikkelin aikaisista valokuvista julkaistiin 2011 hieno kuvateos ”Kahden kaupungin väkeä”. Maurin harrastuneisuus suku- ja sotahistoriaan ilmeni paitsi em. julkaisuina, myös osallistumisena erilaisille teemamatkoille entiseen Karjalaan. Yksi mieleenpainuvimmista matkoista oli Lahdenpohjaan, Jaakkimaan ja Valamoon suuntautunut matka yhdessä ensimmäisen vaimon sukulaisten kanssa. Maalauksissaan Mauri hyödynsi mm. lukuisten Lapin-vaellusretkiensä vaikutelmia ja luontoelämyksiä, eläkepäiviensä Vääksyn ja Päijänteen maisemia ja veneretkillä koettuja hetkiä, sekä lapsuutensa Karjalankannaksen, Pyhäjärven kokemuksia. Ulkomaan matkat heillä suuntautuivat lukuisiin Keski-Euroopan kohteisiin, joista antiikin Rooman ja Kreikan kohteet olivat varmasti mieluisimmat, mutta myös USA:ssa sukulaisten luona, Englannissa sekä Pekingissä. Maurin elämästä jäi pysyvä jälki: Maurin kokemat elämykset välittyvät hienosti hänen kirjoistaan, maalauksistaan ja valokuvistaan kaikille meille. Maurin puoliso Helmi (os. Sirviö) poistui keskuudestamme 22.5.2018, 90 vuoden iässä. Matti Toiviainen Maurin nuorin poika 35

IN MEMORIAM Eero Sakari Eeronpoika Toiviainen 1.2.1934 – 4.10.2016 Opettaja Sakari Toiviainen syntyi Hiitolassa Eero ja Kerttu Toiviaisen esikoisena. Hän valmistui opettajaksi Savonlinnan seminaarista 1955 ja avioitui samana vuonna Sirkka Kurosen kanssa. Avioliitosta syntyi kolme poikaa. Sakari toimi opettajana ja koulunjohtajana Ristiinassa, Lemillä ja Lappeenrannassa yhteensä 38 vuotta. Suomen Ev.Lut.Kansanlähetys, jonka hallituksessa samoin kuin Etelä-Saimaan Ev.lut.Kansanlähetyksen puheenjohtajana hän toimi, oli Sakarille varsinaisen opettajanviran hoidon ohella keskeinen harrastuskenttä. Sakarin syntymäperhe, opettajaperhe, käsitti viisi poikaa, joista vanhimpana hänen roolinsa muotoutui keskeiseksi. Hän oli suvun juuriin perehdyttäjä. Kun kesällä 1999 kävimme koko veljessarjalla Hiitolassa tutustumassa sukumme syntysijoihin Kilpolansaaressa, Siisiönmäellä ja moniin muihin paikkoihin, Sakari junaili homman. Helatorstaina 2009 olimme noskualaisten kanssa kyläjuhlilla Noskuan koulun pihalla, missä Sakari tiivisti omat tuntonsa näin: ”Olen syntynyt ja asunut kansakoululla, valmistunut kansakoulun opettajaksi, asunut kansantalossa (Polartalo), ajanut kansanautolla ja antanut parhaat voimani koulun ohella Kansanlähetyksen työyhteydessä”. Hän taisi viestittää halua olla ei vain ”kansankynttilä”, vaan myös kansan mies. 36 Sakari oli myös isoveli, joka tunsi vastuunsa nuorempia veljiään kohtaan. Meille nuorempiin päin se merkitsi mm. kerhotoimintaan opastamista varhaisnuoruudessa, samoin partiotoimintaan osallistumista sisältäen myös valtakunnan tason SM-partiotaitokilpailut. Toiviaisten sukuseuran toiminta oli hänelle erittäin tärkeää ja hän toi siihen oman erityisesti Hiitolan sukuhaaraa koskevan tietämyksensä. Veljessarjan keskimmäisenä saatoin myös tarkistaa häneltä monia yksityiskohtia kirjoittaessani Karjala-trilogiaa. Sakarin suuri harrastuskenttä oli purjehdus lähinnä Saimaan vesistössä. Hän selvitti aina huolellisesti purjehdusreitit etukäteen. Savonlinnan oopperajuhlien aikaan laituripaikka kesäisenä tukikohtana löytyi yleensä Linnankadun rannasta. Samoin hän halusi selvittää myös ”uskon tietä”. Yhteiset purjehduspäivät ja yöt olivat niitä hetkiä, joissa saimme käsitellä elämän suuria kysymyksiä. Sakarin poismeno oli kolmen veljeksen14 kuukauden sisällä tapahtuneen kuolemanryppään viimeisin (Ismo 10.8.2015, Pertti 3.12.2015, Sakari 4.10.2016). Purjeveneen talvitelakalle ajo Lappeenrannan satamassa muodostui Sakarin viimeiseksi purjehdukseksi tässä ajassa. Myös aviopuoliso Sirkka ehti siirtyä ajasta ikuisuuteen 17.7.2018 ennen lehtemme ilmestymistä. Veli-Pekka Toiviainen Sakarin nuorempi veli

Martti Rainer Toiviainen 30.2.1929 – 24.1.2017 Maanviljelijä, kunnallisneuvos Martti Toiviainen teki merkittävän päivätyön Ruokolahden kunnan eri luottamustehtävissä päätyen kunnanhallituksen pitkäaikaiseksi puheenjohtajaksi yli kahdenkymmenen vuoden ajaksi. Hallitusvastuun lisäksi hän toimi vuosien 1969– 1996 aikana monen lautakunnan, kunnan yhtiöiden, kymmenien toimikuntien ja työryhmien jäsenenä tai vetäjänä. Myös maakunnan suurten kuntayhtymien luottamustehtävissä hän oli näkyvästi esillä. Ansioluettelo kertoo kunnallisista tehtävistä kertyneen noin 150 miestyövuotta. Tasavallan presidentti myönsi Martti Toiviaiselle kunnallisneuvoksen nimen ja arvon vuonna 1990. Ruokolahden entiset työtoverit kirjoittivat omassa muistiokirjoituksessaan: ”Martti oli ruokolahtelainen viimeiseen asti. Hänelle kotikunta, emäpitäjä, oli ehdoton. Lähes aina ongelmat löysivät rakentavan ratkaisun Martin panoksella. Martti tunsi kaikki, kaikki tunsivat Martin ja Martin upeasta muistista oli monesti apua. Martti oli kävelevä tietopankki ja paikallishistorian osaaja.--- Martin elämässä perhe oli tärkeällä sijalla. Perheestä hän ammensi voimaa ja siihen hän panosti paljon. Lämmin ystävyys korostui eritoten Käringin Sikasenmäellä.” Martille oli läheistä ahertaa ja vaeltaa metsissä. Hän teki kotitilansa metsissä hoitotöitä lähes viime aikoihin asti. Metsä oli Martille henkinen ja fyysinen tyyssija. Kotiseututyö oli hänelle läheistä, ja hän toimi myös Ruokolahti- seurassa aktiivisesti yli 40 vuotta. Suku on asunut vuosisatoja Ruokolahden Käringinnimellä Toivialan tilalla. Isäntien vaiheet tunnetaan aina vuodesta 1721, ja Martti oli isäntänä vuodesta 1951 alkaen. Suvun asiat olivat hänelle läheisiä, ja Martti toimi myös Toiviaisten sukuseuran sukuneuvoston jäsenenä. Vuoden 2007 sukukokousta on jälkeenpäin muisteltu erittäin hyvänä kokouksena, ja Martti oli yhtenä sen aikaansaajista ja toteuttajista. Ruokolahden sukukokouksessa Martille ojennettiin Toiviaisten sukuseuran ansiomitali. Martti oli suvun piirissä ja sukuseurassa yksi sen voimahahmoista. Martin sukulaispoika Pekka Kaljunen on kirjoittanut: ”Vaatimattomista ja rankoista lähtökohdistaan huolimatta Martin muistellessa noita aikoja (lapsuuttaan), hänen sanoistaan ei koskaan kuultu katkeruutta, vaan hän pikemminkin piti vahvuuksina vaikeiden aikojen läpi selviämistään: ’Kyl mie oon oppint marjan maasta poimimaan’.” Marttia jäivät kaipaamaan puoliso Tuulikki, kolme täysi-ikäistä lasta ja lastenlapset. Matti Toiviainen 37

IN MEMORIAM Kaija Toiviaisen muistolle Äitini Kaija Toiviainen kuoli 86-vuotiaana Lehmustokodissa Järvenpäässä 11.3.2018. Hän oli syntynyt Iisalmessa 20.8.1931 opettajien Aaro ja Lempi Pekkarisen tyttäreksi Maalaiskunnan koululle. Äiti oli pienestä pitäen kiinnostunut pianonsoitosta ja otti pianotunteja opettaja Aili Sihvoselta. Äidin isä Aaro Pekkarinen oli perustanut Iisalmen maalaiskunnan amatööriorkesterin ja valitessaan uutta opettajaa koululle hän oli laittanut ehdoksi, että valittava henkilö osaa soittaa viulua. Isäni Mauri Toiviainen, joka oli soittanut viulua Kajaanin opettajaseminaarin orkesterissa, täytti tämän ehdon ja sai ensimmäisen opettajan työpaikkansa ja asunnon Iisalmen maalaiskunnan koululta ja pääsi myös soittamaan ukin johtamaan amatööriorkesteriin. Hänet myös kutsuttiin usein vierailemaan Pekkaristen kotiin, jossa hän pääsi helposti tutustumaan tulevaan vaimoonsa. Musiikki oli jo näin suhteen alkuvaiheessa vahva yhdistävä tekijä heidän välillään. Häät pidettiin Iisalmen maalaiskunnan kirkossa 26.7.1950. Näin äidistä tuli Katri ja Vilho Toiviaisen miniä Kostermaan Toiviaisten sukuhaaraan. Häiden jälkeen aviopari muutti Jyväskylään ja perheeseen syntyi kolme lasta. Jyväskylässä äiti suoritti ylioppilastutkinnon ja valmistui sen jälkeen luokanopettajaksi Kasvatusopil- 38 lisesta korkeakoulusta. Hän jatkoi piano-opintojaan musiikkiopistossa ja soitti siellä pisimmälle edenneenä oppilaana näytteissä mm. konserton orkesterin solistina. Opettajana oli professori Timo Mäkinen. Alakoulun opettajana äiti toimi Jyväskylässä valmistumisestaan vuodesta 1957 vuoteen 1991, jolloin hän jäi eläkkeelle. Opettajantyössä alakoulussa ei tuohon aikaan ollut varmaan liiemmälti kurinpitoongelmia. Kotona me lapset emme ainakaan kuulleet tästä. Äiti erotti hyvin työn ja ajan perheen parissa. Koulujen juhlissa säestäminen kuului itsestään selvänä äidin tehtäviin. Musiikillinen osaaminen oli hyvä lisä opettajan työssä. Äiti toimi myös muutaman vuoden Kypärämäen srk:n sivutoimisena kanttorina ja myöhemmin valittuna säestäjänä isäni johtamissa Jyväskylän Sekakuorossa ja Jyväskylän Karjalakuorossa. Myös perhe-trio Toiviaiset esiintyi monissa eri tilaisuuksissa, äiti Kaija soitti pianoa, tyttäret Liisa ja Kati huilua ja selloa. Äiti kävi myös usein säestämässä laulajia ja antoi pianotunteja kotona. Äiti oli monella tapaa kätevä käsistään: hän ompeli, virkkasi, kutoi. Myös ruoanlaitto ja puutarhanhoito kiinnostivat häntä. Häntä voi luonnehtia päämäärätietoiseksi, aikaansaavaksi ja sovinnolliseksi ihmiseksi. Saamme olla hänelle paljosta kiitollisia. Martti Toiviainen Kaija Toiviaisen poika

MUSIIKKINURKKA Matti Toiviainen Rockabilly ja vanha amerikkalainen blues kuuluvat Vesa Toiviaisen suosikkigenreihin. Musiikkitentin ”uhriksi” joutuu tällä kertaa sukuseuran hallituksen jäsen Vesa Toiviainen, aktiivinen musiikkimies itsekin vanhaa amerikkalaista Bluesia, Rhythm’n’bluesia, Countryä ja erityisesti Jazzia. Ja ehdottomasti kaikki rockabilly-idolini matkan varrelta. Miten kaikki alkoi? – Ensimmäisiä musiikkikokemuksia aiheutti Boney M., ABBA ja Baccara. Sitten löysi faijan C-kasetin täynnä Elvistä – se oli menoa. Samaan aikaan 70-luvun lopussa Punk-musiikki ja Rockabilly nousivat pinnalle. Itse kuuluin tuohon rasvaletti-osastoon; Gene Vincent, Eddie Cochran, Buddy Holly, Stray Cats, Crazy Cavan ja Matchbox olivat sankareita. Sittemmin 80-luvun kuluessa Rockabilly painui maan alle ja teki muutosta, jonka tyylilajeiksi kutsuttiin Neo-billy/Pshyco-billy; mm. Englannista tuli loistavia uudemman tyylin bändejä kuten Restless, Frenzy, Meteors, G-Men. Musiikki määritteli tuolloinkin identiteettiä. Miten kuuntelet musiikkia? – Kuuntelemalla kuunteleminen on oikea tapa kuunnella musiikkia eli laitetaan soitin päälle, istutaan alas ja kuunnellaan biisi. Tämä tarkoittaa sitä, että keskitytään vain ja ainoastaan musiikkikappaleen soitinten nyansseihin, harmoniaan, sanoihin, kitarasooloon, bassolinjoihin, rumpufilliin tms. Kun kappale on oikea, kuuntelukokemuksesta tulee meditatiivinen. Valitettavasti nämä kuunteluhetket ovat nykyään harvassa. Musiikki taustasoittona ilman keskittyvää kuuntelua on höttöä. Hiljaisuus on parempi vaihtoehto. Millaista musiikkia kuuntelet nykyään? – Musiikkimaku on aika lavea eikä ole sidoksissa aina tyylilajeihin. Mutta voin kyllä sanoa, että minua miellyttäviä kappaleita ei löydy radiosoittona tai soittolistoilta (poikkeuksena J. Karjalainen!). Liikun mielelläni seuraavissa tyylilajeissa: klassista, chansonia, Miksi juuri niitä? – Ööö, en pysty selittämään järkisyillä. Miten musiikki vaikuttaa sinuun, esim. mielialaasi? – Ehdottomasti vaikuttaa mielialaan! Musiikilla on terapeuttinen vaikutus. Musiikin kuuntelulla voidaan muuttaa mielialaa. Voisitko suositella jotain tiettyä artistia tai ”bändiä”? – The Restless ja heidän Beat My Drum LP-levy (1988). ■ 39

A SU KU SE UR Hallitus Pirjo Tammi Vesa Toiviainen Matti Toiviainen Sami Toiviainen Toiminnanjohtaja Veli-Pekka Toiviainen, Virpi Toiviainen Suvunvanhin Suvunvanhin voi halutessaan Marja-Leena Väisänen 40 osallistua hallituksen kokouksiin.

Jäsentietoa SUKUHAARA JÄSENMÄÄRÄ Hiitola 18 Jaakkima 6 Jääski 3 Kivennapa 1 Kurkijoki 21 Parikkala 3 Pyhäjärvi 37 Ruokolahti 5 Terijoki 1 Uukuniemi 21 116 Sukuseurassa on varsinaisia jäseniä 116 henkilöä, ja perhejäseniä 32, yhteensä 148. Jäsenistö jakaantuu eri sukuhaaroihin taulukon 1. mukaisesti. Jäsenten asuinpaikat jakaantuvat taulukon 2. mukaisille paikkakunnille. Lisäksi 2 jäsentä asuu ulkomailla. Perhejäseniä 32 Tiedot kokosi Pirjo Tammi ja YHTEENSÄ 148 Matti Toiviainen. Angelniemi Juva Martinniemi Porvoo Simo Askola Jyväskylä Merimasku Renko Suomenniemi Elimäki Järvenpää Mänttä Riihimäki Taipalsaari Espoo Jääli Nieminen Ristijärvi Tampere Heinola Kausala Niukkala Ritvala Tervakoski Helsinki Kerava Orimattila Roismala Ulvila Huuvari Kotka Oulu Ruokolahti Vaasa Hyvinkää Kuopio Pieksämäki Saari kk Vantaa Hämeenlinna Kurikka Pietarsaari Salo Vilppula Imatra Lahti Piikkiö Savonlinna Virmutjoki Jaala Lappeenranta Pori Seinäjoki Vääksy Jumesniemi Loimaa Pornainen Siikainen 41

A SU KU SE UR Sukuseuran tuotteet 4 2 6 7 1 3 5 1) Sukuviiri Pituus 4,5 metriä (sopiva 9 metrin lippu- 6) Sukutunnustarra Kirjeensulkijaksi, ex librikseksi, tankoon) Karjalan värit, sukutunnus hopeanvärinen. nimikkoesineisiin, lahjaksi! 1 arkki 3 €, 2 arkkia 5 € Hinta 50,50 €. (1 arkki= 15 kpl) 2) Adressi Koko A5. Erkki Toiviaisen työ ”Kyntäjät”. 7) Pinssi Ø 14 mm (puna/teräs), hinta 1 €. Hinta 5 €. T- paita valkoinen, rinnassa sukutunnus. Vain hajakokoja 3) Merkkipäiväkortti Postikortti koko A6. Korttien aiheina jäljellä. Aikuisten koot 10 €, lasten koot 8,5 €. Erkki I. Toiviaisen työt ”Saappaat Karjalan mullassa”, ”Kyntäjät” ja ”Täyttä laukkaa”. 10 kpl pakkaus 5 €, Hintoihin lisätään pakkaus- ja postituskulut. Arvoltaan 20 kpl pakkaus 9 €. yli 80 € toimitukset pääsääntöisesti postiennakolla. 4) Helena Karppinen: Toiviais-miehet Suomen vanhassa Tiedustelut ja tilaukset: sotaväessä 1881–1901 ISBN 952-5398-07-2, Hinta 15 €. Matti Toiviainen, matti.toiviainen@kolumbus.fi 5) Juliste Koko 50 cm x 70 cm. Erkki Toiviaisen työ 040 7012603, Metsolantie 32 A, 04430 Järvenpää ”Saappaat Karjalan mullassa”. Hinta 8 €. 42

Toiviaisten sukuseura