lutukka KASVIHARRASTAJAN LEHTI • 36. VUOSIKERTA • 2/2020 Käsivarren suurtunturit osa 6 Malla

lutukka 36. vuosikerta • 2/2020 ISSN 2670-2843 (pdf, 2020– ISSN 0782–050X (painettu, 1985–2019) Julkaisija Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, Kasvitieteen yksikkö Toimitus Mikko Piirainen (päätoimittaja, puh. 02941 24438), Leena Helynranta (puh. 02941 24435), Pertti Uotila Toimituksen osoite PL 7, 00014 Helsingin yliopisto. Sähköpostiosoitteet ovat muotoa etunimi.sukunimi@helsinki.fi Taitto Leena Helynranta Lutukka on ilmestynyt painettuna 35 vuotta. Lehti muuttui vuodesta 2020 lähtien sähköiseksi ja on ilmainen. Voit tilata sähköpostimuistutuksen uuden numeron ilmestymisetstä. Ohje verkkosivulla www.luomus.fi/lutukka Lutukka is a floristic periodical published by the Botany Unit, Finnish Museum of Natural History, University of Helsinki. It contains short articles on Finnish flora, both flowering plants and cryptogams, floristics, important plant finds, floristic mapping, threatened plants, working techniques, news and book reviews. Lutukka is the Finnish name of Capsella bursa-pastoris (L.) Medik. Editors Mikko Piirainen (Editor-in-Chief), Leena Helynranta, Pertti Uotila Address Botany Unit, Finnish Museum of Natural History, P.O. Box 7, FI–00014 University of Helsinki © 2020 LUOMUS ja valokuvaajat Kansi Yöttömän yön näkymä Enontekiön Saanalta Mallan luonnonpuistoon. Valokuva 3.7.2019 © Suvi Mansikkasalo / Visit Finland. Mallan alueen kasveja esitellään s. 74–123. lutukka © Suvi Mansikkasalo / Visit Finland KASVIHARRASTAJAN LEHTI • 36. VUOSIKERTA • 2/2020 Käsivarren suurtunturit osa 6 Malla 53 57 NOORA METSÄRANTA & JUSSI LAMPINEN Vesisulka – uusi putkilokasvi Suomessa Hottonia palustris L. – a new vascular plant for Finland CARL-ADAM HÆGGSTRÖM Tulisuolaheinä Ahvenanmaalla Recent spreading of Rumex thyrsiflorus in the Åland Islands, southwestern Finland 62 PANU KUNTTU & TERHI RYTTÄRI 64 JUSSI LAMPINEN 74 HENRY VÄRE & HEIDI KAIPIAINEN-VÄRE Havaintoja kauriiden vaikutuksista luonnonkasveihin kaivataan Kevätsaran kuulumisia Recent findings concerning the ecology and conservation status of Carex caryophyllea in Finland Mallan alueen kasvit ja kasvillisuus The flora and vegetation of Malla area in Enontekiö, far northwest of Finnish Lapland Talvi tulee – tai sitten ei Talven tulo (tai tulemattomuus) on nykyisin suosittu keskustelun aihe. Talven tuloon liitetään useimmiten lumi ja pakkanen, jolloin lähestytään termisen talven käsitettä eli sitä jaksoa, jolloin vuorokauden keskilämpötila on pysyvästi pakkasella. ”Pysyvyys” on tosin suhteellista, ja raja-arvona on käytetty joko viiden tai kymmenen vuorokauden mittaista pakkasjaksoa. Viime aikojen leudot talvet ylös alas sahaavine lämpötiloineen ovat saaneet meteorologit muuttamaan talven määritelmää. Nykyisin termisen talven katsotaan alkavan, kun syyspuolella vuorokauden keskilämpötilojen summa saavuttaa suurimman arvonsa ja kääntyy laskuun. Tarkka päivämäärä selviää tosin vasta jälkikäteen tilastojen avulla. Terminen talvi alkaa Ylä-Lapissa tavallisesti lokakuun puolimaissa ja etelärannikolla marraskuun jälkipuoliskolla. Viime talvi 2019–2020 alkoi Käsivarren ylätuntureilla normaaliaikaan 8.10., mutta terminen kevät (vuorokauden keskilämpötila pysyvästi yli 0 °C) alkoi vasta 19.5., kolmisen viikkoa tavanomaista myöhemmin. Etelärannikolla talvi alkoi vasta 25.2. ja päättyi jo 1.3. Talven pituudeksi tuli etelässä siis vain viisi vuorokautta. Kasveille talven pituutta tärkeämpiä ovat kasvukauden (vuorokauden keskilämpötila pysyvästi yli +5 °C) pituus ja tehoisa lämpösumma (kasvukauden vuorokausikeskilämpötilojen summa +5 °C ylittäviltä osiltaan). Jos ilmastonmuutos etenee runsaiden päästöjen skenaa- rion mukaan, kasvukausi pitenee manner-Suomessa laskelmien mukaan noin kuukaudella kummastakin päästä. EteläSuomessa tämä tarkoittaisi, että kasvukausi alkaisi samoihin aikoihin kuin nykyään Keski-Euroopassa ja päättyisi vasta syksyn hämäriin, kun valon vähyys jo alkaa hidastaa kasvien yhteyttämistä. Vähäpäästöisenkin skenaarion mukaan kasvukausi tulee pitenemään yhteensä yli kuukaudella. Jos päästöt jatkavat kasvuaan nykytahdilla, kasvukauden lämpösumma Etelä-Suomessa vastaa vuosisadan lopulla tämän päivän tilannetta Ranskassa tai Ukrainassa, napapiirillä nykyistä Puolan ilmastoa ja Käsivarren Lapissa nykyistä etelähämäläistä ilmastoa. Jos päästöjen leikkaaminen onnistuu, Etelä-Suomeen saataisiin nykyisen Puolan oloja vastaava ilmasto, nykyistä eteläisintä Suomea vastaava ilmastovyöhyke siirtyisi EteläLapin tienoille ja nykyinen Keski-Lapin ilmasto Käsivarren tunturialueille. Miltä Malla näyttää vuosisadan lopulla? Muuttuvatko tunturikoivikot männiköiksi? Miten käy paljakalle tuulikankaineen ja lapinvuokkokankaineen tai tunturien ympäristötyypeistä uhanalaisimmille eli lumenviipymille? Toivottavasti jääleinikki ja lumileinikki, iturikko ja purorikko, kaljukissankäpälä, sopulinkallioinen ja tunturihilpi eivät kuitenkaan ole tuleville botanisteille pelkkiä nimiä menneisyydestä? Ehkä jaksamme vielä toivoa? — Mikko Piirainen

Photo Christian Fischer, Ala-Saksi, Saksa,8.3.2014. CC-BY-SA-3.0 via wikimedia Commons NOORA METSÄRANTA & JUSSI LAMPINEN Vesisulka – uusi putkilokasvi Suomessa V esisulka (Hottonia palustris) on monivuotinen, tyypillisesti seisovissa tai hitaasti virtaavissa makeissa vesissä tavattava esikkokasvi (Primulaceae). Se kasvaa mielellään ihmisen luomissa ympäristöissä, kuten padotuissa mylly- ja tehdasaltaissa, ojissa, vesikuopissa ja satamissa. Vesisulka viihtyy erityisen hyvin runsasravinteisessa, neutraalissa tai jokseenkin emäksisessä vedessä, minkä vuoksi lajin katsotaan ilmentävän kasvupaikallaan pohjavesivaikutusta. Vesisulka esiintyy useimmiten vedenalaiskasvustona noin puolen met- rin syvyydessä, mutta sen voi tavata myös vedestä paljastuneilta kasvualustoilta. (Lagerberg 1940, Lindman 1974, Andersson 1981, Malmgren 1982, Brock ym. 1989, van Moorsel & Barendregt 1993, Klijn & Witte 1999, Minchin & Boelens 2005, Edqvist & Karlsson 2007, Tyler ym. 2007, Jonsell 2010, Löfgren 2013, 2011). Vesisulka lisääntyy sekä suvullisesti siemenistä että suvuttomasti versonkappaleista. Näiden lisäksi leviämisyksiköinä voivat toimia kelluvat kasvinalut tai aikuiset yksilöt. Leviämisen sanotaan olevan passiivista ja riippuvan veden virtauksesta. Otaksutaan lajin leviävän myös vesilintujen mukana, joskin todistusaineisto uupuu. (Brock ym. 1989, Kleyer ym. 2008, Minchin & Boelens 2011). Vesisulan levinneisyysalue ulottuu Brittein saarilta läntiselle Venäjälle ja eteläisestä Keski-Euroopasta Baltiaan ja Itämeren ympäristöön (GBIF 2019). Pohjoisessa se on yleinen (ja luontainen) Virossa, Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa mutta puuttuu Suomesta ja Norjasta (Lagerberg 1940, Lindman 1974). Malmgren (1982) esittää, että levinneisyyttä pohjoisemmaksi rajoittavat matalat lämpötilat ja makeiden vesien niukkaravinteisuus. Lutukka 36. 2020 53

Ensimmäinen havainto Suomessa Kesäkuussa 2019 vesisulka löytyi lammesta lähellä Turun ja Ruskon kunnanrajaa, Turun lentoasemasta luoteeseen (6721825:3238295; Lampinen & Metsäranta 2020). Kasvi havaittiin 54 Lutukka 36. 2020 Photo © Sonja Risti / Turun kaupunki paikalla jo Turun kaupungin pienvesikartoituksessa vuonna 2018, mutta jäi tuolloin tunnistamatta. Vuonna 2019 Turun kaupungin työntekijät paikansivat esiintymän uudelleen ja tunnistivat lajin Mossbergin ja Stenbergin (2003) avulla. Tunnistuksen aikaan vesi­sulka ei kukkinut, mutta vuonna 2018 pienvesikartoituksen yhteydessä otetut kuvat osoittavat esiintymän tuottaneen ainakin muutaman kukkavarren. Esiintymä on kooltaan noin 10 m2 ja sijaitsee noin kahdeksan aarin kokoisen keinotekoisen, kirkasvetisen, pohjavesivaikutteisen ja hiekkapohjaisen lammen itäreunalla. Lampi on muodostunut soranoton myötä, sillä se sijaitsee aikaisemmin maa-ainesten ottoon käytetyn harjun koillisosissa (Joronen 2009). Tietyt 1800-luvun kasvitieteelliset julkaisut mainitsevat vesisulan esiintyvän Suomessa, mutta valtaosa näistä katsotaan väärinmäärityksiksi (Hjelt 1891; ks. Väre & Ulvinen 2005). Ainoa mahdollisesti luotettava tieto lajista Suomessa on Hjeltin (1877) mainitsema havainto Ahvenanmaalta, josta ei kuitenkaan ole olemassa näytettä. Vesisulkaa ei mainita tuoreimmassa Suomen putkilokasvien luettelossa (Kurtto ym. 2019), eikä siitä löydy havaintoja tai kerättyjä näytteitä Suomen lajitietokeskuksen ylläpitämän Laji.fi- Vesisulka kukkii Turussa 2018 ympärillään lamparevesikuusi, Hippuris vulgaris, ja uistinvita, Potamogeton natans. portaalin kautta tarkasteltavista tietokannoista. Pidämmekin tätä ensimmäisenä havaintona puutarhojen ulkopuolella talvehtineesta ja kukkineesta vesisulasta Suomessa. Esiintymästä on otettu kaksi näytettä (J. Lampinen 1.7.2019, V.-P. Rautiainen 29.7.2019, TUR). Mahdolliset saapumistavat Vesisulan päätymiselle Turkuun on useita vaihtoehtoisia selityksiä. Olisiko mahdollista, että laji ei ole uusi tulokas Suomen kasvistossa vaan säilynyt täällä jäänteenä suotuisammalta ilmastokaudelta? Se olisi myös voinut ilmestyä siemenpankista jonkin häiriön

Esiintymä sijaitsee Turun lentoaseman luoteispuolella (ETRS-TM35FIN 6719004:238232), entisellä soranottoalueella. Pohjakartta: © Maanmittauslaitos, CC-BY-4.0. seurauksena. Vaihtoehtoisesti se on saattanut levitä alueelle joko passiivisesti virtaavan veden mukana tai jonkin vektorin, kuten vesilintujen tai ihmisen, avulla. Näistä vaihtoehdoista lajin säilyminen alueella jäänteenä vaikuttaa epätodennäköiseltä. Lampi, josta kasvi löydettiin, on keinotekoinen, enintään muutamien vuosikymmenten ikäinen ja sijaitsee aiemmin hiekan ja soran peittämällä alueella. Tämä saa ilmestymisen lepotilassa olleesta siemenpankista vaikuttamaan epätodennäköiseltä. Lajin siemenpankki on sitä paitsi lyhytikäinen, ja suurin osa sie- menistä itää pian kypsyttyään (Brock ym. 1989). Passiivinen leviäminen alueelle, ainakin kyseiseen lampeen, vaikuttaa yhtä epätodennäköiseltä, sillä virtavedet eivät yhdistä lampea muihin vesistöihin. Leviäminen vesilintujen avustuksella on mahdollista, mutta vaikea todentaa. Lisäksi, kuten edellä mainittiin, vesisulka leviää kirjallisuuden mukaan pääsääntöisesti veden, ei niinkään eläinten avulla. Ihmisen avustuksella tapahtuva leviäminen vaikuttaakin todennäköisimmältä vaihtoehdolta vesisulan päätymiselle Turkuun. Esiintymää ym- päröivä alue on yleinen, joskin epävirallinen virkistys- ja uimapaikka. On mahdollista, että vesisulka on päätynyt paikalle uimareiden mukana. Vesisulka soveltuu myös akvaariokasviksi, joten on mahdollista, että joku on yksinkertaisesti tyhjentänyt akvaarionsa lampeen. Ilman lisätutkimuksia esiintymän alkuperä jää kuitenkin epäselväksi. Turun esiintymän, Turkua maantieteellisesti lähimpien esiintymien ja akvaariokaupoissa myytävien yksilöiden geneettisen samankaltaisuuden vertailu voisi valaista löydöksen alkuperää ja samalla sen saapumisreittiä. Lutukka 36. 2020 55

Mahdolliset riskit Mitä vesisulan mahdollinen leviäminen Lounais-Suomen vesistöissä saisi aikaan? Esimerkiksi Irlannissa lajin laajat, tiiviit kasvustot ovat aiheuttaneet ongelmia vesiväylille ja johtaneet kilpailuun luontaisen vesikasvilajiston kanssa (Minchin 2007). Se on luokiteltu maassa haitalliseksi vieraslajiksi (Minchin & Boelens 2005; 2011), mistä voisi päätellä, että kasvi on voimakas kilpailija. Kirjallisuudessa esiintyy kuitenkin eriäviä mielipiteitä vesisulan kyvyistä kilpailla muiden vesikasvilajien kanssa. Ominaisuuksia, jotka voivat tuoda kilpailuetua, ovat mm. kyky pysyä vihantana ympäri vuoden, sietää varjostusta ja lisääntyä nopeasti ja tehokkaasti. Yksi neliömetri vesisulkakasvustoa kun voi tuottaa jopa 60 000 siementä, ja lisääntyminen on tehokasta jopa erittäin pienissä populaatioissa. Esiintymien nopeaa kasvua avittaa myös se, että irronneet versonpalat voivat kehittyä uusiksi yksilöiksi (Brock ym. 1989, Klijn & Witte 1999, Vermeersch & Triest 2006, Minchin & Boelens 2011). Vesisulan leviämisen mahdolliset riskit kohdistuisivat Lounais-Suomessa luontotyyppeihin, joihin laji on sopeutunut. Tällaisia ovat, ihmistoiminnan luomien vesiympäristöjen lisäksi, runsasravinteiset järvet ja lammet, lähdelammet ja lähteiköt (Lammi ym. 2018). Lounais-Suomessa maa- ja metsätalous on vähentänyt kirkasvetisten pienvesien määrää, minkä vuoksi vesisulalle suotuisat elinympäristöt ovat todennäköisesti harvassa nykyistä esiintymää ym56 Lutukka 36. 2020 päröivällä seudulla. Poikkeuksen tekevät harju- ja moreenialueilla yleiset lähdelammet. Näiden lajisto voisi kärsiä vesisulasta, sillä lähteisyys liitetään usein harvalukuisiin putkilokasvi- ja sammallajeihin, jotka eivät kykene asuttamaan muunlaisia elinympäristöjä. Andersson, P.A. 1981: Flora över Dal. Kärlväxternas utbredning i Dalsland. 358 s. Naturvetenskapliga forskningsrådet. Tukholma. Brock, T.C.M., Mielo, H. & Oostermeijer, G. 1989: On the life cycle and germination of Hottonia palustris L. in a wetland forest. Aquatic Botany 35: 153– 166. Edqvist, M. & Karlsson, T. (toim.) 2007: Smålands flora. 880 s. SBF-förlaget. Uppsala. GBIF 2019: Hottonia palustris L. in GBIF Secretariat, GBIF Backbone Taxonomy. Checklist dataset doi.org/10.15468/39omei. Pääsy GBIF.org:n kautta. Luettu 4.3.2020. Hjelt, Hj. 1877: Desiderat-katalog till universitetets finska samling af fanerogamer och ormbunkar. 4 s. Åbo Boktryckeri Aktiebolag. Åbo. Hjelt, Hj. 1891: Kännedomen om växternas utbredning I Finland med särskildt afseende af fanerogamer och ormbunkar. Acta Societatis pro Fauna et Flora Fennica 5: 1–152. Jonsell, L. 2010: Upplands flora. 895 s. SBF-förlaget. Uppsala. Joronen, J. 2009: Turun, Kaarinan ja Ruskon pohjavesialueiden suojelusuunnitelma. 125 s. Painatuspalvelukeskus. Turun kaupunki, Kaarinan kaupunki, Ruskon kunta ja Varsinais-Suomen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus. Kleyer, M., Beker, R.M., Knevel, I.C., Bakker, J.P, Thompson, K., Sonnenschein, M., Poschlod, P., Van Groenendael, J.M., Klimes, L., Klimesvá, J., Klotz, S., Rusch, G.M., Hermy, M., Adriaens, D., Boedeltje, G., Bossuyt, B., Dannemann, A., Endels, P., Götzenberger, L., Hodgson, J.G., Jackel, A-K., Kühn, I., Kunzmann, D., Ozinga, W.A., Römermann, C., Stadler, M., Schlegelmilch, J., Steendam, H.J., Tackenberg, O., Wilmann, B., Cornelissen, J.H.C., Eriksson, O., Garnier, E. & Peco, B. 2008: The LEDA Traitbase: A database of life-history traits of Northwest European flora. Journal of Ecology 96: 1266–1274. Klijn, F. & Witte, J.P.M. 1999: Eco-hydrology: Groundwater flow and site factors in plant ecology. Hydrogeology Journal 7: 65–77. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M. & Uotila, P. 2019: Suomen putkilokasvien luettelo. Norrlinia 34: 1–206. Lagerberg, T., Linkola, K. & Väänänen, H. 1940: Pohjolan luonnonkasvit. 1558 s. WSOY. Porvoo. Lammi, A., Kokko, A., Kuoppila, M., Aroviita, J., Ilmonen, J., Jormola, J., Karonen, M., Kotanen, J., Luotonen, H., Muotka, T., Mykrä, H., Rintanen, T., Sojakka, P., Teeriaho, J., Teppo, A., Toivonen, H., Urho, L. & Vuori, K.M. 2018: Sisävedet ja rannat. Teoksessa: Kontula, T. & Raunio, A. 2018: Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja – Osa 2: luontotyyppien kuvaukset s. 187–320. Suomen ympäristö 5/2018. Suomen ympäristökeskus & Ympäristöministeriö. Helsinki. Lampinen, J. & Metsäranta, N. 2020: Hottonia palustris L. (Primulaceae) – a new vascular plant for Finland found in Turku. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 96: 32–37. journal.fi/ msff/article/view/98602 Lindman, C.A.M. 1974: Nordens Flora. 692 s. Wahlström & Widstrand. Tukholma. Löfgren, L. 2013: Närkes flora. 744 s. Örebro Läns Botaniska Sällskap ja SBF-förlaget. Uppsala. Malmgren, U. 1982: Västmanlands flora. 670 s. Naturvetenskapliga forskningsrådet. Tukholma. Minchin, D. & Boelens, R. 2005: Hottonia palustris L. (water violet) established in Lough Derg, N. Tipperary (H10). Irish Naturalists’ Journal 28: 136– 137. Minchin, D. & Boelens, R. 2011: The distribution and expansion of ornamental plants of the Shannon Navigation. Biology and Environment: Proceedings of the Royal Irish Academy 111B: 1–9. Minchin, D. 2007: A checklist of alien and cryptogenic aquatic species in Ireland. Aquatic Invasions 2: 341–366. van Moorsel, R.C.M.J. & Barendregt, H.E. 1993: Caltha palustris and Hottonia palustris in the Netherlands. Gorteria 19: 33–44. Mossberg, B. & Stenberg, L. 2003: Suuri Pohjolan Kasvio. 928 s. Tammi. Helsinki. Tyler, T., Olsson, K.A., Johansson, H. & Sonesson, M. 2007: Floran i Skåne. Arterna och deras utbredning. 779 s. Lunds Botaniska Föreningen. Lund. Vermeersch, S. & Triest, L. 2006: Distylic Hottonia palustris shows high reproductive success in small populations despite low genetic variability. Aquatic Botany 84: 354–358. Väre, H & Ulvinen, T. 2005: Unpublished notes on plants by J. Julin, K.H. Eberhardt and H.S. Zidbäck from 19th century mainly of Oulu and other areas in northern Finland. Norrlinia 12: 1–58. Hottonia palustris L. – a new vascular plant for Finland Hottonia palustris (Primulaceae) is a perennial hydrophyte that prefers eutrophic, still or slowly flowing freshwater habitats with groundwater discharge. The species has a Eurasian distribution with the closest native populations to Finland found in southern Sweden and Estonia. In June 2019, the species was found at Turku, south-western Finland, growing in a small pond created by sand and gravel extraction. We consider this the first record of Hottonia palustris in Finland known to have overwintered and flowered outside private or public gardens. The origin of this introduction remains unclear, but it appears probable that human assistance is at least partly involved. Potentially proliferation of the species could cause harm to navigation in waterways and to native species. Suitable habitats for Hottonia palustris in south-western Finland are, however, scarce and likely limited to spring-fed ponds found in esker and moraine regions. Noora Metsäranta, Biologian laitos, 20014, Turun yliopisto. Jussi Lampinen, Biodiversiteettiyksikkö, 20014 Turun yliopisto. jilamp@utu.fi

Photo © Carl-Adam Hæggström CARL-ADAM HÆGGSTRÖM Tulisuolaheinä Ahvenanmaalla T ulisuolaheinä (Rumex thyrsiflorus) on Euroopassa pääosin itäinen laji. Levinneisyysalueen länsiraja kulkee Norjan ja Tanskan kautta Alankomaihin, Saksaan ja Itävaltaan ja sieltä edelleen Balkanin suuntaan. Lisäksi laji esiintyy tulokkaana LänsiEuroopassa (Rechinger 1964, Jalas 1965, Hultén & Fries 1986). Tulisuolaheinä kasvaa kaikissa kolmessa Skandinavian maassa sekä Suomessa. Se on melko yleinen suurimmassa osassa Tanskaa ja Ruotsin eteläisimmissä maakunnissa (Skoone, Halland, eteläinen Blekinge, Öölanti). Ruotsissa on pohjoisempana hajanaisia havaintoja aina Sundsvallin tienoolle saakka (n. 62°30’N). Etelä-Norjasta on melko runsaasti ja muualta hajanaisia havaintoja. Pohjoisimmat Norjan havainnot ovat lähinnä sotaajan saksalaistulokkaita. (Hultén 1971, Weimarck & Weimarck 1985, Sterner & Lundqvist 1986, Georgsson ym. 1997, Piirainen ym. 1998, Jonsell 2000, Fröberg 2006, Fredriksen ym. 2012, Artsdatabanken 2020). Tulisuolaheinä on melko yleinen alkuperäislaji Venäjän Karjalassa, esim. Vienanmeren rannoilla ja Kuolan niemimaan eteläosissa. Lisäksi se esiintyy apofyyttinä kedoilla ja tuoreilla niityillä ja ruderaattina viljely- ja joutomailla, esim. ratapenkereillä, tienvarsilla ja hiekkaisilla paikoilla (Fager- Tulisuolaheinä, Rumex t­hyrsiflorus, kasvaa tiheänä reunuksena Aspbackavägenin itäosan molemmilla puolilla Hammarlandin Lillbolstadin kylässä. 25.7.2015. Kuvat: C.-A. Hæggström. ström 1945, Fagerström & Luther 1945, 1946, Piirainen ym. 1998, Kravchenko 2007). Suomen tulisuolaheinähavainnot keskittyvät Ahvenanmaalle ja etelärannikon läheiselle alueelle. Lisäksi on hajanaisia havaintoja Keski-Suomesta ja jokunen Pohjois-Suomesta (Eklund 1927b, Jalas 1965, Hultén 1971, Lampinen & Lahti 2020). Pohjoisin havainto ja keräys on Inarin Lapin Virtaniemestä (H; Piirainen 2001). Useimmat Lutukka 36. 2020 57

1858 1933-1935 1983 2004-2019 ▲Tulisuolaheinän, Rumex thyrsiflorus, havainnot Ahvenanmaalla. havainnot lounaan saaristoalueilla vaikuttavat olevan alkuperäisesiintymistä, kun taas suurin osa mantereen löydöistä on tulokasluonteisia. Muutamat ovat sotatulokkaita eli polemokoreja. Osa niistä tuli toisen maailmansodan aikana venäläisen sotaväen mukana, esim. Uudellemaalle Hankoon ja Kirkkonummelle ja Kainuun Kuhmoon. Kristiinankaupungin esiintymä taas on peräisin saksalaisten sota-aikaisista kuljetuksista. (Fagerström 1944, 58 Lutukka 36. 2020 1957, 1958, Luther 1948, Valovirta 1949, Niemi 1969). Tulisuolaheinä on Suomen Punaisen kirjan mukaan silmälläpidettävä laji (NT; Ryttäri ym. 2019). Havainnot Ahvenanmaalla 1858 ja 1930-luvulla Kaikki Ahvenanmaan tulisuolaheinäkeräykset ja havainnot on lueteltu löytöpaikkojen osalta täydennetyssä ja kommentoidussa taulukossa englanninkielisessä julkaisussa (Hæggström 2020). Tulisuolaheinä löydettiin ensimmäisen kerran Ahvenan- maalta Getan Bolstaholmin kartanon mailta (6713–6715:3106– 3108). P. Molander keräsi yhden yksilön heinäkuussa 1858 (H). Valitettavasti muita tietoja, esim. kasvupaikasta, ei ole merkitty näytteen etikettiin. Ole Eklund tutki Turunmaan ja itäisen Ahvenanmaan saaristojen kasveja ja kasvillisuuta, varsinkin 1920- ja 1930-luvuilla ja löysi tulisuolaheinää lukuisista paikoista. Ensimmäinen löytö oli Korppoon Utössä (kuuluu nykyisin Paraisten kaupunkiin) kesäkuun 14. päivänä 1924. Tulisuolaheinää kasvoi hajallaan

tai melko harvakseltaan saaren etelärannalla hiekkaisella maalla lohkareiden lomassa (6642:3184, H; Eklund 1927a, 1927b, 1958). Myöhemmin 1920-luvulla ja 1930-luvulla Eklund (1958) löysi tulisuolaheinää useasta muusta Turunmaan saaresta. Eklund tutki Ahvenanmaan neljän itäisimmän saaristokunnan eli Brändön, Kökarin, Kumlingen ja Sottungan kasvillisuutta vuosina 1933– 1935. Hän löysi tulisuolaheinää yli 40 paikasta (Eklund 1934, 1935, 1936, 1958; yhteenveto Hæggström 2020). Useimmat löytö- paikat sijaitsivat asumattomissa saarissa. Eklundin (1958) mukaan tulisuolaheinä on mah- Havainnot Ahvenanmaalla 1980-luvulta nykypäivään Seuraavat havainnot tulisuolaheinästä ovat vuodelta 1983, kun laji löytyi kahdesta Manner-Ahvenanmaan paikasta, toinen Saltvikin Antbölen kylästä, toinen Sundin kunnasta Kastelholman keskiaikaisen linnanraunion liepeillä olevasta Stenhagenista. Valitettavasti havaintojen yhteydessä ei ole mainintaa kasvupaikoista. Vuodesta 2004 eteenpäin tulisuolaheinää on havaittu yli kymmenen kertaa Ahvenanmaan pääsaaressa (Hægg- ström & Hæggström 2010; yhteenveto Hæggström 2020). Kaikki nä- mä havainnot olivat ruderaattiluontoisia ja koskivat pääasiassa maantienvarsien kasveja. Näyttävimmät kasvustot kasvoivat pitkin Aspbackavägeniä Hammarlandin Bredbolstadin ja Lillbolstadin kylissä. Tiheitä kasvustoja oli satojen metrien matkalla, samaan tapaan kuin olen nähnyt tulisuolaheinää kasvavan EteläRuotsissa. Laji on myös levinnyt läheiselle peltolaitumelle. Kauniita yksilöitä näkyi myös nurmikolla Maarianhaminassa vuonna 2018. Pohdintaa Ahvenanmaan tulisuolaheinähavainnot ajoittuvat karkeasti kahteen kauteen, itäsaariston havaintoihin 1930-luvulla Photo © Carl-Adam Hæggström ▼ Tulisuolaheinän kasvusto Aspbackavägenin varrella Hammarlandin Lillbolstadissa. 25.7.2015. dollisesti kalkinsuosija ja todennäköisesti hänen tutkimusalueellaan hemeradiafori, eli se ei liene mainittavammin hyötynyt tai kärsinyt ihmisen toimista. Lutukka 36. 2020 59

Photo © Carl-Adam Hæggström ja Manner-Ahvenanmaan havaintoihin vuodesta 2004 alkaen. Itäsaaristosta on vain yksi havainto viime ajoilta, nimittäin Eklundin kohde nro 1546, Kumlinge, Borgskär [Abbor­ skär] (von Numers 2017). Kolmesta muusta Eklundin kohteesta, nro 1329, Brändö [Kumlinge, Björkö], Varpskär, nro 1331, Brändö, [Fiskö], Högskär ja nro 1903, Kökar, [Österbygge], Kanskär [Kannskär] von Numers ei löytänyt tulisuolaheinää (Mikael von Numers, sähköposti 26.11.2019). Syy siihen, miksi tulisuolaheinää ei ole löytynyt Ahvenanmaan itäsaaristossa 1930-luvun jälkeen voi olla se, että pienet yksilöt muistuttavat ahosuolaheinää (Rumex aceto60 Lutukka 36. 2020 sa) ja ovat näin ollen jääneet tunnistamatta. Kahdesta havainnosta vuodelta 1983 tiedot kasvupaikoista puuttuvat. Kaikki löydöt 2000-luvulla ovat lähinnä joutomailta. Monessa paikassa tulisuolaheinää kasvaa tienvarsilla, ja laji onkin oletettavasti tullut Ahvenanmaalle teiden parannustöiden yhteydessä. Ruotsista tuotua siemenseosta, jossa oli nurmirölliä (Agrostis capillaris), punanataa (Festuca rubra) ja niittynurmikkaa (Poa pratensis), kylvettiin uusille tienpientareille (Orre & Santamala 2003). Siemenseoksen mukana kulkeutui myös harvinaisia tulokkaita. Tulisuolaheinän siemeniä on sisältynyt seok­ ▲Yksi yhdeksästä monivartisesta tulisuolaheinästä matalalla kumpareella Maarianhaminassa. Taustalla Stefan Lindforsin taideteos nimeltään Radar II. Nurmikon kasvillisuus on niukkaa johtuen ankarasta kuivuudesta. 18.8.2018. siin, joita on käytetty EteläRuotsissa tienvarsilla ja -pientareilla. Etelä-Ruotsin vanhemmat tulisuolahavainnot vaikuttavat alkuperäisiltä, kun taas uudemmat ovat löytyneet pääosin tienvarsilta, rautatiepenkereiltä ja muilta joutomailta (Sterner & Lundqvist 1986, Georgsson ym. 1997, Rydberg & Wanntorp 2001, Bertilsson ym. 2002, Edqvist & Karlsson 2007, Jonsell 2010). Eräät kas- vit, joista ei ollut havaintoja ol-

lenkaan tai jotka olivat hyvin harvinaisia Ahvenanmaalla, ovat ilmestyneet vasta rakennetuille tienvarsille viimeisten kahden vuosikymmenen aikana (Hæggström 2005a, 2005b, Hæggström & Hæggström 2008, 2015). Tulisuolaheinä on ilmeisesti yksi näistä viime aikoina levinneistä tulokkaista ja lienee edelleen yleistymässä lähinnä tienvarsilla. Kiitokset Sampsa Lommille kartan toteuttamisesta. Artsdatabanken 2020: Storsyre Rumex thyrsiflorus Fingerh. Artsdatabanken. Trondheim. www.artsdatabanken.no/taxon/Rumex%20thyrsiflorus/102990 (haku 18.11.2020) Bertilsson, A., Aronsson, L.-E., Bohlin, A., Börjeson, G., Geijer, M., Ivarsson, R., Janson, O. & Sahlin, E. 2002: Västergötlands flora. 743 s. SBFförlaget. Lund. Edqvist, M. & Karlsson, T. (toim.) 2007: Smålands flora, bd. 2. 880 s. SBF-förlaget, Uppsala. Eklund, O. 1927a: Botaniskt från Ab Korpo 1924. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 1: 13–16. Eklund, O. 1927b: Über Rumex thyrsiflorus Fingerh. im ostfennoscandischen Florengebiet. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 1: 20–29. Eklund, O. 1934: Viktigare växtfynd i SW-Finland 1933. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 10: 31–35. Eklund, O. 1935: Wichtigere Gefässpflanzenfunde aus SW-Finnland 1934. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 11: 4–8. Eklund, O. 1936: Botaniskt från SW-Finland 1935. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 12: 24–25. Eklund, O. 1958: Die Gefässpflanzenflora beiderseits Skiftet im Schärenarchipel Südwestfinnlands. Kirchspiele Korpo, Houtskär, Nagu, Iniö, Brändö, Kumlinge, Sottunga und Kökar. Bidrag till Kännedom af Finlands Natur och Folk 101: 1–327, 85 karttaa. Fagerström, L. 1944: Floristiskt från Hangö-området. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 19: 36–42. Fagerström, L. 1945: Växtgeografiska anteckningar från en färd i Fjärr-Karelen sensommaren 1942. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 20: 107–142. Fagerström, L. 1957: Anteckningar om floran i några vinterkrigstida mottiområden i Ok Kuhmo, sommaren 1954. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 32: 112–119. Fagerström, L. 1958: Floristiska anteckningar i Ok 1954–1955. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 33: 37–55. Fagerström, L. & Luther, H. 1945: Ett bidrag till kännedomen om floran i Vieljärviområdet i Karelia olonetsensis. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 21: 18–45. Fagerström, L. & Luther, H. 1946: En botanisk resa till Schungu-halvön i Karelia onegensis somma- ren 1943. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 22: 84–105. Frederiksen, S., Rasmussen, F. & Seberg, O. (toim.) 2012: Dansk flora. 2. udgave. 702 s. Gyldendal A/S. København. Fröberg, L. 2006: Blekinges flora. 856 s. SBF-förlaget. Uppsala. Georgsson, K., Johansson, B., Johansson, Y., Kuylenstierna, J., Lenfors, I. & Nilsson, N.-G. 1997: Hallands flora. 798 s. SBF-förlaget. Lund. Hæggström, C.-A. 2005a: Landsvägskanterna – tillflyktsplatser för ängsfloran. Nordenskiöld-samfundets tidskrift 64: 55–78. Hæggström, C.-A. 2005b: På landsvägskanterna lever ängsväxterna kvar. Finlands Natur 64(4): 22–25. Hæggström, C.-A. 2020: Rumex thyrsiflorus in the Åland Islands, SW Finland. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 96: 48–56. journal. fi/msff/article/view/100031 Hæggström, C.-A. & Hæggström, E. 2008: Verbascum speciosum introduced in the Åland Islands, SW Finland. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 84: 49–51. Hæggström, C.-A. & Hæggström, E. 2010: Ålands Flora. 2:a omarb. uppl. 528 s. Ekenäs Tryckeri. Ekenäs. Hæggström, C.-A. & Hæggström, E. 2015: Echium vulgare (Boraginaceae) in the Åland Islands. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 91: 1–8. Hultén, E. 1971: Atlas över växternas utbredning i Norden. Fanerogamer och ormbunksväxter. 2 uppl. 56 + 531 s. Generalstabens Litografiska Anstalts Förlag. Stockholm. Hultén, E. & Fries, M. 1986: Atlas of north European vascular plants north of the tropic of Cancer. I. Introduction. Taxonomic index to the maps 1–996. Maps 1–996, s. I–XVIII + 1–498. III. Commentary to the maps. Total index, s. 969–1172. Koeltz Scientific Books. Königstein. Jalas, J. 1965: Rumex thyrsiflorus Fingerh. – Idän niittysuolaheinä. Teoksessa: Jalas, J. (toim.), Suuri Kasvikirja II, 144–146. Otava. Helsinki. Jonsell, B. (toim.) 2000: Flora Nordica 1. Lycopodiaceae – Polygonaceae. 344 s. The Bergius Foundation, The Royal Academy of Sciences. Stockholm. Jonsell. L. (toim.) 2010: Upplands flora. 895 s. SBF-förlaget. Uppsala. Kravchenko, A. 2007: A compendium of Karelian flora. 402 s. Russian Academy of Sciences, Karelian Research Centre, Forest Research Institute. Petrozavodsk. Lampinen, R. & Lahti, T. 2020: Kasviatlas 2019. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo. Helsinki. http://kasviatlas.fi Luther, H. 1948: Krigets spår i Finlands flora. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 24: 138–160. Niemi, Å. 1969: Influence of the Soviet tenancy on the flora of the Porkala area. Acta Botanica Fennica 84: 1–52. von Numers, M. 2017: Distribution patterns and long-term changes in vascular plants of non-littoral areas in the SW Archipelago of Finland. Part II. Pinaceae, Cupressaceae, Nymphaeaceae, Ranunculaceae, Papaveraceae, Ulmaceae, Cannabaceae, Urticaceae, Fagaceae, Betulaceae, Myricaceae, Caryophyllaceae, Chenopodiaceae, Polygonaceae. Annales Botanici Fennici 54: 317–344. Orre, A. & Santamala, E. 2003: Ögonfröjd vid vägkanten. Fröblandning från Sverige innehöll rara örter. Nya Åland, 18.7.2003, s. 2. Piirainen, M. 2001: Tulisuolaheinä uutena Inarin Lapille (InL). Lutukka 17: 79. Piirainen, M., Alm, T. & Often, A. 1998: Storsyre Rumex thyrsiflorus – ny for Finnmark, med noen kommentarer til ”kolastrosyre”, ssp. haematinus. Blyttia 56: 166–173. Rechinger, K.H. 1964: Rumex L. Teoksessa: Tutin, T. G., Heywood, V. H., Burges, N. A., Valentine, D. H., Walters, S. M. & Webb, D. A. (toim.), Flora Europaea I, 82–89. Cambridge University Press. Cambridge. Rydberg, H. & Wanntorp, H.-E. 2001: Sörmlands flora. 776 s. Botaniska Sällskapet i Stockholm. Stockholm. Ryttäri, T., Reinikainen, M., Hæggström, C.-A., Hakalisto, S., Hallman, J., Kanerva, T., Kulmala, P., Lampinen, J., Piirainen, M., Rautiainen, V.-P., Rintanen, T. & Vainio, O. 2019: Putkilokasvit. Teoksessa: Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U.-M. (toim.), Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019, s. 182– 202. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Sterner, R. & Lundqvist, Å. 1986: Ölands kärlväxtflora. 400 s. Svensk Botanisk Tidskrift. Stockholm. Valovirta, E.J. 1949: Keskieurooppalaista kasvilajistoa Kristiinankaupungin satamassa. Archivum Societatis zoologicae botanicae Fennicae Vanamo 4: 53–60. Weimarck, H. & Weimarck, G. 1985: Atlas över Skånes flora. 640 s. Förlagstjänsten. Stockholm. Recent spreading of Rumex thyrsiflorus in the Åland Islands, southwestern Finland Rumex thyrsiflorus (Polygonaceae) has principally an eastern distribution in Europe. The western border of its main distribution area runs from Norway and Denmark to the Netherlands and Germany, Austria and further south towards the Balkans. The species has spread as an alien further into western Europe. The majority of the observations in Finland are from the Åland Islands and the southern coastal areas with scattered observations in mid-Finland and very few in the northern part. Whereas most of the observations in the southwestern archipelago areas seem to be of indigenous nature, the bulk of those in the mainland areas are of more or less ruderal character. Several observations are of polemochorous character and Rumex thyrsiflorus has been regarded as a polemochorous species introduced both by Russian and German troops during the Second World War. The finds of Rumex thyrsiflorus in the Åland Islands are concentrated in roughly two phases, in the eastern archipelago during the 1930s and in the mainland area of Åland from 2004 onwards. All the finds from the 2000s are from more or less ruderal habitats. As several of them are on roadsides, Rumex thyrsiflorus has most probably been introduced in Åland, presumably from Sweden, in connection with the improvement of roads.. Carl-Adam Hæggström, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvitieteen yksikkö, PL 7, 00014 Helsingin yliopisto. aba.haeggstrom@gmail.com Lutukka 36. 2020 61

PANU KUNTTU & TERHI RYTTÄRI Havaintoja kauriiden vaikutuksista luonnonkasveihin kaivataan Photo PD Pixabay 62 Lutukka 36. 2020

V Esimerkiksi Saaristomerellä uhanalaisten perhosten toukkien käyttämistä ravintokasveista isomaksaruoho (Hylotelephium telephium) ja pystykiurunkannus (Corydalis solida) sekä perhosten mesikasvit ovat vähentyneet. Valkohäntäkauriit ovat paikoin syöneet uhanalaisen seljakämmekänkin (Dac­­tylo­rhiza sambucina) vähiin. Tammisaaren saaristossa tiheä valkohäntäkauriskanta on yhdistetty kymmenien luonnonkasvien vähentymiseen. Kauriiden paikallinen vaikutus kasvillisuuteen voi olla suuri, mutta ilmiö on kuitenkin tarkemmin dokumentoimaton. Tämän johdosta keräämme nyt kasviharrastajien havaintoja kauriiden aiheutta- mista vaikutuksia luonnonkasveihin. Minkälaisia havaintoja sinä olet tehnyt? Mihin kasveihin laidunnus kohdistuu, mitkä kasvit ovat vähentyneet tai minkälaisia vaikutuksia kasvillisuuteen laajemmin olet havainnut? Olemme kiitollisia kaikista havainnoista eri puolilta Suomea. Näitä havaintoja tullaan hyödyntämään kasvilajien ja rannikkoluontotyyppien tilan arvioinnissa, sekä suojelun ja hoidon suunnittelussa. Yhteystiedot: vanhempi tutkija Terhi Ryttäri Suomen ympäristökeskus terhi.ryttari@syke.fi Latokartanonkaari 11 00790 Helsinki Dactylorhiza sambucina, 23.5.2015 © Mikael von Numers alkohäntäkauris (aiemmin valkohäntäpeura) ja metsäkauris ovat voimakkaasti runsastuneet Suomessa viime vuosikymmenien aikana. Runsastumiseen on monia syitä, kuten ilmastonmuutos, talviruokinta, siirtoistutukset ja suurpetojen vähyys. Molemmat kaurislajit elävät saaristoalueita myöten monenlaisissa ympäristöissä, kuten metsissä ja maatalous­ ympäristöissä. Lajien esiintyminen keskittyy Etelä- ja Länsi-Suomeen. Valkohäntäkauris on pohjoisamerikkalainen laji, joka levisi tarhasta Suomen luontoon vuonna 1938. Täällä laji on luokiteltu tarkkailtavaksi tai paikallisesti haitalliseksi vieraslajiksi. 1960-luvun alussa valkohäntäkauriita arvioitiin elävän Suomessa noin 1 000 yksilöä, mutta uusimman arvion mukaan jo noin 109 000 yksilöä. Kanta on tihein Hämeessä, Lounais-Suomessa ja etelärannikolla. Tiheimmillään kanta on jopa yli 90 yksilöä tuhannella hehtaarilla. Eurooppalainen metsäkauris kuului Suomen eläimistöön jo muinoin, mutta hävisi täältä satoja vuosia sitten. Laji palasi sekä luontaisesti että istutettuna 1950-luvulla ja nyt määräksi arvioidaan noin 35 000 yksilöä, josta vajaa puolet elää Ahvenanmaalla. Muutoinkin kanta on tihein lounaisessa osassa Suomea. Kauriiden on havaittu aiheuttavan merkittäviä haittoja viljelyksillä, pihoissa ja puutarhoissa syöden istutettuja kasveja. Viime vuosina on havaittu myös kielteisiä vaikutuksia luonnonkasveihin. Lutukka 36. 2020 63

JUSSI LAMPINEN K evätsara (Carex caryophyllea) on erilaistähkäinen, harsuja versolaikkuja muodostava ja aikaisin keväällä kukkiva vaarantunut saralaji, jota kasvaa erityisesti erilaisilla kedoilla ja muilla perinnebiotoopeilla (Hämet-Ahti ym. 1998, Rautiainen 2012, Hyvärinen ym. 2019). Lajin levin- neisyys Suomessa painottuu maan lounaisosiin, erityisesti Ahvenanmaalle ja toisaalta kapealle, Mietoisista Salon Pertteliin yltävälle rannikkokaistaleelle. Tässä kirjoituksessa tarkastelen kevätsaran esiintymien tilaa Varsinais-Suomen mannerosissa, kuvaan muutamia uusia esiintymiä ja pohdin lajin tulevaisuutta alueella. 64 Lutukka 36. 2020 Kevätsaran ekologiaa Saroja arvostamaton luontoharrastaja voi kokea kevätsaran ulkonäön perin vaatimattomaksi moneen muuhun ketokasviin verrattuna. Välillä kevätsara vaikuttaa suorastaan kaihtavan kasvistajan katsetta. Huhti-toukokuisen kukinnan aikaan, kärsivällisen tarkkailun myötä, ainakin kasvin sympaattiset kukinnot ovat kuitenkin helposti löydettävissä muun ketolajiston lomasta. Eikä kevätsaran vaatimaton ulkonäkö vastaa sen ekologisia mieltymyksiä: laji on Suomessa, levinneisyytensä pohjoisrajalla, varsin nirso elinympäristöjensä suhteen. Se suosii pitkän, perinteiseen maatalou­ ▲ Kevätsara,Carex caryophyllea, Paimion Kerkolassa vuosikymmeniä laidunnetulla kivisellä kumpareella, 18.5.2020. Valokuvat J. Lampinen. teen ja ihmisasutukseen liittyvän historian muokkaamia maisemia, ravinteista tai keskiravinteista kallioperää ja aivan erityisesti auringon lämmittämiä rinneketoja. Luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa käytetyistä luontotyypeistä lajin tapaa useimmin mäkikaurakedoilta (CR) tai karuilta pienruohokedoilta (CR), Ahvenanmaalla myös kangaskedoilta (CR). Kevätsaran mainitaan viihtyvän erityisen usein ahdekaurion (Helictochloa pra- Photo © Jussi Lampinen Kevätsaran kuulumisia

(Valta & Luoto 1991, Valta 1996, Rautiainen 2012, Lampinen 2017, Lehtomaa ym. 2018). Kevätsaran vaateliaisuus tekee lajin suojelusta toisaalta mielenkiintoista, toisaalta haastavaa. Vaikka kasvin elinympäristövaatimukset tunnetaan melko tarkkaan, vaatii esimerkiksi ennallistamisen ja sen tavoitteiden suunnittelu tarkkaa tietoa lajille oleellisimmista ympäristötekijöistä. Vaatiiko kevätsara elinympäristöltään valoisuutta, lämpöä, häiriöitä, peitteisyyttä, ja minkälaisissa kombinaatioissa? Tarkastelipa sitten kasvustolaikkujen kokoa, kukintojen määrää, versojen tiheyttä tai yksilöiden kokoa, on mahdollista päätyä hieman erilaisiin lopputuloksiin siitä, mitkä ovat lajin populaatioille oleellisia ympäristötekijöitä. Kenttäkerroksen tallautuneisuus, pensaskerroksen peittävyys, kasvupaikan valoisuus, tuottavuus ja lämpötila ovat nimittäin kaikki yhteydessä tiettyihin kevätsaran menestymistä kuvaaviin muuttujiin. Esimerkiksi kukintojen lukumäärä esiintymässä korreloi kasvupaikan kasvavan valoisuuden ja ympäröivän kedon lajimäärän kanssa ja pensaiden kasvava peittävyys korreloi negatiivisesti kypsien emitähkien pituuden kanssa (Lampinen 2019a). Mitatuista ympäristötekijöistä erityisesti ympäröivän kedon koko, sen rinteen viettosuunnan eteläisyys, pensaiden peittävyys ja kenttäkerroksen tallautuneisuus selittävät kevätsaran esiintymien ja yksilöiden menestymistä kuitenkin parhaiten (Lampinen 2019a). Mitä suurempi keto, mitä eteläisempi sen rinteen viettosuunta ja mitä vähemmän pensaita kedolla kasvaa, sitä parempi kevätsaralle. Kedon kenttäkerroksen hienovarainen tallaus näyttää vaikuttavan lajiin myös positiivisesti. Näistä tekijöistä ensimmäisen tärkeys on helppo ymmärtää, sillä suuret kedot pystyvät ylläpitämään suurikokoisia esiintymiä, joihin mahtuu enemmän perinnöllistä vaihtelua ja joiden alttius satunnaisvaihteluille on pienempi kuin pienillä kedoilla sijaitsevien esiintymien. Rinteen viettosuunnan merkitys korostuu ketolajeilla usein niiden levinneisyyden pohjoisilla äärirajoilla, joissa ilmaston ankaruus pakottaa ne lämpimille kaakkoon, etelään tai lounaaseen aukeaville rin- Photo © Jussi Lampinen tensis), ketopiipon (Luzula campestris) ja sikoangervon (Filipendula vulgaris) seurassa (Valta & Luoto 1991, Valta 1996). Yleisimpiin seuralaislajeihin mahtuvat näiden lisäksi myös melko tavanomaiset keltamatara (Galium verum VU), siankärsämö (Achillea millefolium), hoikkanurmikka (Poa angustifolia), metsäapila (Trifolium medium), mäkikaura (Avenula pubescens), nurmirölli (Agrostis capillaris) ja ahopukinjuuri (Pimpinella saxifraga). Kevätsaran kasvupaikkoja luonnehtivat toisaalta myös huomattavasti vaateliaammat ja harvinaisemmat lajit, kuten niittylaukkaneilikka (Armeria maritima subsp. elongata EN) Mietoisissa, käärmeenpistonyrtti (Vincetoxicum hirundinaria) ja hirvenputki (Seseli libanotis) Turussa sekä harjuajuruoho (Thymus serpyllum subsp. serpyllum NT) ja mäkimeirami (Origanum vulgare) Paimiossa. ▲ Pieni ja vaatimattoman näköinen kevätsara voi jäädä kasvistajalta huomaamatta. Sitä kannattaa etsiä kukinta-aikaan, kun keltaisina loistavat heteet helpottavat asiaa. Salo, Kirjolanmäki, 11.5.2015. teille (Pykälä ym. 2005). Kevätsaran mieltymys lämpimiin rinnekasvupaikkoihin on todettu aiemminkin (Kalliola 1973, Valta & Luoto 1991, Rautiainen 2012), ja sama on huomattavissa yksinkertaisten kuvaajien avulla: kuten oheisesta kuvasta käy ilmi, kevätsaraesiintymien kasvustolaikkujen lukumäärä ja keskimääräinen pinta-ala ovat huipussaan kasvupaikoilla, joiden rinteen viettosuunta ei poikkea kovin paljoa etelästä. Lutukka 36. 2020 65

Ympäröivän kedon lajimäärä, pensaiden peittävyys ja kenttäkerroksen tallautuneisuus puolestaan liittyvät kaikki perinnebiotoopeilla oleelliseen häiriödynamiikkaan. Häiriöt, kuten karjan laidunnus, tallaus ja heinänteko ylläpitävät monilajisia, avoimia ja runsaasti paljasta maata sisältäviä elinympäristöjä. Perinnebiotooppien lajit ovat sopeutuneet erinomaisesti näihin oloihin, myös kevätsara. Se ei siedä kasvupaikkansa sulkeutumista (Grime ym. 1988) mutta kestää tallauksen kaltaisia lieviä häiriöitä. Kevätsara reagoi tallaukseen esimerkiksi polkujen varsilla tuottamalla lyhyempiä kukintovarsia, mutta ylipäätään hieman tallatut esiintymät tuottavat enemmän kukkia kuin tallaamattomat (Lampinen 2019a). Ketolajien sopeutuminen jokseenkin samankaltaisiin ympäristötekijöihin näkyy siinä, kuinka ympäröivän kedon lajimäärä ja kevätsaraesiintymän tuottamien kukintojen lukumäärä kasvavat jokseenkin samassa tahdissa. Kasvupaikoilla, joilla kevätsara voi hyvin, esiintyy myös runsaasti muita lajeja. Mitä nämä tulokset tarkoittavat? Kevätsaraesiintymien suojelu tulisi keskittää suurikokoisilla, etelään viettävillä ketorinteillä sijaitseviin avoimiin ja laidunnettuihin tai muulla tavoin hoidettuihin esiintymiin. Ennallistamistoimet taas pitäisi keskittää sinne, missä näiden olosuhteiden saavuttaminen esimerkiksi perinnebiotooppien peruskunnostuksella ja hoitoon ottamisella olisi mahdollista. Yhtä hyvin olisi mahdollista levit66 Lutukka 36. 2020 Kasvustolaikkujen lukumäärä Kasvustolaikkujen keskimääräinen pinta-ala (m2) a b Rinteen viettosuunnan poikkeama etelästä (180°) ▲Kevätsaraesiintymien kasvustolaikkujen lukumäärä (a) ja keskimääräinen pinta-ala (b) esiintymää kohden saavuttavat huippunsa kasvupaikoilla, joiden rinteen viettosuunta ei poikkea kovinkaan paljoa etelästä. Kukintojen lukumäärä keskimäärin per m2 ►Kevätsaran kukintojen lukumäärä 25 m2:n tutkimusaloilla keskimäärin neliömetriä kohden korreloi tutkimusalan kokonaislajimäärän kanssa. tää lajia hoidon piirissä oleville perinnebiotoopeille, jotka vastaavat sille otollisia olosuhteita mutta joilla se ei toistaiseksi esiinny. Tällä tavoin olisi mahdollista kasvattaa esiintymien lukumäärää eikä ainoastaan ehkäistä nykyisten esiintymien katoamista. Nykyesiintymien tilanne ja uhkat Harvinaistumisensa vuoksi kevätsara on luokiteltu kiireellisesti suojeltavaksi, ja ensisijainen keino suojelun toteutukseksi on tiedon lisääminen esiintymien nykytilasta (Kemppainen 2013). Tietoa onkin viime vuosina karttunut, sillä yhteensä 57 kevätsaraesiintymää Varsinais-Suomen rannikolla tarkistettiin vuosina 2015– 2016 (Lampinen 2017). Tarkistuskäynnit ovat kohdistuneet tämän jälkeen vielä viiteen esiintymään ja kolme uutta esiinty- Tutkimusalan lajjimäärä mää on löytynyt Turusta. Eri vuosina tarkastetuista esiintymistä yhteensä 44 on ollut mahdollista paikantaa maastossa. Osa paikantamatta jääneistä esiintymistä on selvästi kadonnut umpeenkasvun tai rakentamistoiminnan vuoksi, osan löytymistä ovat vaikeuttaneet epätarkasti ilmoitetut kasvupaikkakoordinaatit. Paikannetuista esiintymistä hieman alle puolet on suojeltu erilaisilla keinoilla, mutta alle neljäsosa niistä on hoidon piirissä (Lampinen 2017). Laidunnetut tai niitetyt esiintymät, kuten Paimion Alhaisissa ja As-

► Ketoa ja kallioketoa Pukkilan kaakelitehtaan entisen tehdas­ alueen rinteessä. Kevätsaran lisäksi paikalla kasvavat mm. kanervisara, Carex ericetorum, ketokäenminttu, Acinos arvensis, ja jäykkäpitkäpalko, Arabis hirsuta. 8.6.2015. Photo © Jussi Lampinen kalankoskella tai Turun Juhannuskukkulalla, kuuluvat manner-Suomen laajimpiin. Sen sijaan pienimpiä, yhdestä tai muutamasta kasvustolaikusta koostuvia esiintymiä yhdistää hoitamattomuus ja sitä seuraava umpeenkasvu. Kuten muilla ketolajeilla, kevätsaran pääasiallinen uhka onkin laidunnuksen, niiton tai muun hoidon puutteesta johtuva umpeenkasvu ja heinittyminen. Tärkein ennallistamiskeino tämän torjumiseksi on kohteiden peruskunnostus ja hoidon palautus (Lampinen 2017). Kaupungeissa ketoja uhanalaisine lajeineen uhkaavat hoidon puutteen lisäksi myös muuttuva maankäyttö ja rakentamistoiminta (Wittig ym. 2010). Tämä pätee erityisesti Turkuun, jossa valtaosa kevätsaran esiintymistä keskittyy keskustan luoteispuolelle jäävän harjanteen ketojäänteille, junaratojen, teiden ja tiivistyvän kaupunkirakenteen keskelle. Esimerkiksi ­Härkämäen, Myllymäen ja Koivumäen esiintymät liittyvät kiinteästi Turusta Naantaliin kulkevaan rataan ja nk. Turun tavara-asemaan. Molempiin kohdistuu maankäyttöpaineita, kun kaupungin varsinainen ratapiha muokkautuu tulevaisuudessa tiiviisti rakennetuksi alueeksi (Turun kaupunki 2018) ja esimerkiksi vaarallisten aineiden varastointialue siirtynee radanvarteen kauemmas keskustas- Lutukka 36. 2020 67

Photo © Jussi Lampinen ta (Turun kaupunki 2020a). Samaan harjanteeseen liittyvä Pukkilan kaakelitehtaan entisellä tontilla sijaitseva kevätsaraesiintymä puolestaan jää alueelle kaavoitettavan asuinalueen laidalle (Turun kaupunki 2020b). Laji ympäröivine ketoineen mainitaan kaava-alueelta toteutetussa luontoselvityksessä (Ympäristökonsultointi Jynx 2018), mutta jää nähtäväksi, kuinka esiintymä reagoi ympärille kohoavaan asutukseen. Eräs Turun kevätsarakohteista ehti jo hävitä rakentamistoiminnan vuoksi. Kaupungin ratapihan tuntumassa sijainnut rinne (”Juhannuskukkula 2” julkaisussa Lampinen 2017, ks. myös seuraava luku) louhittiin ketoineen ja uhanalaisine lajei68 Lutukka 36. 2020 neen uuden asuinalueen tieltä 2019–2020. 1800-luvun karttojen perusteella rinne oli osa läheisen Juhannuskukkulan ketokompleksia (Lampinen & Koskela 2016). Köydenpunojankadun puhkaisu kallioisen maaston poikki eristi kedon muusta rinteestä jo 1920–30-luvuilla, ja hoidon puutteessa se peittyi lehtipuuvaltaiseen metsään. Vuosikymmenten aikana rinteelle myös kohosi joitakin VR:n ratahenkilökunnan asuntoja ja sinne linjattiin oma tieuransa. Monilajisia keto- ja kallioketolaikkuja kuitenkin säilyi näiden lomassa ja niiden mukana varsin runsaasti kukkiva kevätsaraesiintymä. Uuden asuinalueen kaavoitus ketorinteen päälle käyn- ▲ Kevätsaraesiintymän ”Juhannuskukkula 2” suurin kasvustolaikku, yhteensä n. 1,5 m2 kaivettiin noin 10 cm paksuina mattoina irti ja siirrettiin lokakuussa 2019 läheiseen Juhannuskukkulan esiintymään. nistyi 2004 ja valmis kaava tuli voimaan noin kymmenen vuotta myöhemmin (Turun kaupunki 2013). Kaava-alueelta laaditussa luontoselvityksessä kevätsaraa ei mainita mutta sen asuttamat ketolaikut kylläkin. Niitä kuvaillaan luontoarvoiltaan selvitysalueen merkittävimmiksi ja lajistoltaan varsin edustaviksi ja niiden säilymisen todetaan olevan toivottavaa (Luonto- ja ympäristötutkimus Envibio Oy 2004). Kevätsaran ohella asuinalueen alle jää-

Tammispaltta Ruohomäki villä kedoilla esiintyikin mm. käärmeenpistonyrttiä, sikoangervoa, kanervisaraa (Carex ericetorum), ketoneilikkaa (Dianthus deltoides) ja kalliotuhkapensasta (Cotoneaster scandinavicus). Lisäksi samasta ketorinteestä löytyi aiemman kahden tunnetun kevätsaralaikun lisäksi vielä kolmas vuonna 2018. Asuinalueen louhintatyöt alkoivat 2019 syksyllä. Tätä ennen ketorinteen kevätsaraesiintymän kaksi pohjoisempaa kasvustolaikkua lapioitiin lokakuussa 2019 irti n. 10 cm paksuina mattoina ja siirrettiin, kaivinkoneiden jo saapuessa paikalle, Turun kaupungin ympäristönsuojelun toimesta Köydenpunojankadun toiselle puolen Juhannuskukkulalle, muiden kevätsarakasvustojen lomaan. Uudet esiintymien tarkastukset 2020 Osana kiireellisesti suojeltavien lajien suojelua VarsinaisSuomen ELY-keskus teetti tarkastuksen kevätsaran aiemmin tarkastamattomista esiintymistä keväällä 2020. Saman vuoden kesällä lajille löytyi uusia esiintymiä Turun kasvit -kar- toitushankkeen (Lampinen 2019b) yhteydessä. Tarkastetut ja uudet esiintymät kuvataan alla Lampisen (2017) mallin mukaisesti. Turku Ruohomäki 6716009:3238998 Yhdestä kasvustolaikusta koostuva tiivisversoinen esiintymä ahdekauriovaltaisessa ketovyöhykkeessä Vätin kaupunginosan Ruohomäen lounaislaidalla, loivassa rinteessä kohti etelää ja Kovas­ojan uomaa. Koko: Yksi kasvustolaikku, pintaalaltaan n. 4 m2, versoja 100–1000. Huomionarvoiset seuralaiset: sikoangervo, keltamatara (VU), ahdekaurio (NT), syylälinnunherne (Lathyrus linifolius), ketopiippo, ahopukinjuuri, aholeinikki (Ranunculus polyanthemos), nuokkukohokki (Silene nutans). Uhkatekijät: Umpeenkasvu. Kasvupaikka rajautuu metsänreunaan, ja nuori puusto ja katajapensaikko peittävät osaa kasvustolaikusta. Umpeenkasvu etenee hoidon puutteessa. Hoitotarpeet: Puiden ja pensaiden raivaus ja pienimuotoinen niitto muutamien vuosien välein ylläpitäisivät lajille sopivia olosuhteita. Suojelustatus, maanomistus: Ei suojelustatusta, maanomistaja Turun kaupunki. Lisätietoja: Havainto J. Lampinen id.luomus.fi/MY.9397251. Tammispaltta 6715842:3239547, 6715809:3239514, 6715802:3239527 Kolmesta kasvustolaikusta koostuva esiintymä kivisen, metsittyneen mäennyppylän etelä- ja lounaisrinteillä, nuoren puuston ja katajikon lomassa. Esiintymää ympäröivä mäki on vielä 1950-luvulla ollut lähes täysin puuton mutta peittynyt tämän jälkeen havu- ja lehtipuihin (Turun kaupunki 2020). Koko: Kolme kasvustolaikkua, yhteispinta-alaltaan noin 9 m2. Versoja yhdessä laikussa 1–10, kahdessa 10–100. Huomionarvoiset seuralaiset: sikoangervo, syylälinnunherne, ketopiippo. Uhkatekijät: Umpeenkasvu, peittyminen karikkeeseen. Katajikko ja nuori puusto ympäröivät kasvustolaikkuja ja peittävät ne lopulta hoidon puutteessa. Hoitotarpeet: Puiden ja pensaiden raivaus mäen etelärinteiltä. Paikkaa voisi harkita pienimuotoiseksi lammaslaitumeksi. Suojelustatus, maanomistus: Ei suojelustatusta, maanomistaja Turun kaupunki. Lisätietoja: Havainto J. Lampinen id.luomus.fi/MY.9528776, id.luomus.fi/MY.9528784, id.luomus.fi/MY.9528780. Lutukka 36. 2020 69

Laureninmäki Laureninmäki 6715732:3239820 Harvaversoinen esiintymä kivisellä, loivasti etelään viettävällä ja vähälajisella ketolaikulla nuorehkon lehtipuuvaltaisen metsän keskellä. Ympäröivä Laureninmäki näkyy vielä 1930- ja 1950-luvun ilmakuvissa puuttomana ja kallioisena. Metsittyminen mäellä on edennyt etenkin 1970-luvulta alkaen (Turun kaupunki 2020) ja vuonna 2020 esiintymää ympäröivät jo reidenvahvuiset pihlajat. Koko: Yksi kasvustolaikku, pintaalaltaan noin 3 m2, versoja 1–100. Huomionarvoiset seuralaiset: ahdekaurio. Uhkatekijät: Umpeenkasvu, peittyminen karikkeeseen. Ympäröivän mäen metsittyessä kevätsaran kasvustolaikku on jäänyt puristuksiin tihenevän lehtipuuston keskelle. Metsittyminen etenee ilman hoitotoimia jäljellä olevalle avoimelle laikulle, joka kärsii jo nyt varjostuksesta ja karikkeen kertymisestä. Hoitotarpeet: Puiden raivaus muutamien vuosien välein pitäisi ketolaikun avoimena ja lajille soveltuvana. Paikalla kasvavat pihlajat tulee kaulata ennen kaatoa vesomisen välttämiseksi. Suojelustatus, maanomistus: Ei suojelustatusta, maanomistaja Turun kaupunki. Lisätietoja: Havainto J. Lampinen http://id.luomus.fi/MY.9528772. 70 Lutukka 36. 2020 Juhannuskukkula 2 671467: 323949, 6714642:3239474 Kolmesta kasvustolaikusta koostuva, läheiseen Juhannuskukkulan populaatioon liittynyt esiintymä nuoren metsän peittämällä ja purettujen talojen ja tieuran halkomalla ketorinteellä kohti kaakkoa. Esiintymä kuvattiin 2017 kahden lähekkäisen kasvustolaikun kokonaisuutena, mutta 2018 samalta ketorinteeltä löytyi vielä yksi laikku (1 m2, versoja 10–100) näistä lounaaseen. Lampinen (2017) ilmoitti kasvustolaikkujen koordinaatit virheellisesti. Koko: Kolme kasvustolaikkua, yhteispinta-alaltaan 8 m2. Versoja kussakin laikussa 10–100. Huomionarvoiset seuralaiset: kanervisara (RT), kalliotuhkapensas, hina (Danthonia decumbens), ketoneilikka (NT), sikoangervo, saarni (Fraxinus excelsior RT), keltamatara (VU), ahdekaurio, mäkikaura, syylälinnunherne, ketopiippo, litteänurmikka (Poa compressa), tammi (Quercus robur), aholeinikki, nuokkukohokki. Uhkatekijät: – Hoitotarpeet: – Suojelustatus, maanomistus: Ei suojelustatusta, maanomistaja Turun kaupunki ja yksityinen omistaja. Lisätietoja: Havainnot J. Lampinen id.luomus.fi/MY.9274220, id.luomus.fi/MY.9274276. Juhannuskukkula 2 Paimio Kerkola 6707995:3262203, 6707986:3262182, 6707937:3262173, 6707914:3262168 Laaja, kumpuileva, paikoin kivinen ja harvapuustoinen karjalaidun Paimionjokilaaksossa. Paikan kenttäkerros on matalakasvuinen ja edustava erityisesti kivisten kumpareiden pienruohovaltaisilla ketokuvioilla kevätsaran ympärillä. Harva, varttunut puusto yhdessä kivisyyden ja useita vuosikymmeniä jatkuneen laidunnuksen kanssa tekee paikasta maisemallisestikin merkittävän. Koko: Neljä kasvustolaikkua, yhteispinta-alaltaan 27,5 m2, versoja kolmessa 100–1000, yhdessä 10– 100. Huomionarvoiset seuralaiset: hen­tolituruoho (Arabidopsis thaliana), ketoneilikka (NT), sikoangervo, keltamatara (VU), ketopiippo, hietalemmikki (Myosotis stricta), nuokkukohokki. Uhkatekijät: Hoidon päättyminen. Paikka on toistaiseksi laidunnettu ja edustava, mutta laidunnuksen mahdollinen päättyminen tulevaisuudessa muuttaisi sen tilaa huomattavasti. Hoitotarpeet: Hoidon jatkaminen nykyisellään. Suojelutilanne, maanomistus: Ei suojeltu, yksityisomistuksessa. Lisätietoja: Havainto O. Silkkilä 1983 tun.fi/MKC.6126561.

taan. Tämän puolesta puhuu toisaalta hoidon piirissä olevien esiintymien pieni lukumäärä, toisaalta se, kuinka umpeenkasvun tiedetään hiljalleen koituvan esiintymien kohtaloksi (Grime ym. 1988, Lampinen 2019a). Kerkola Kinkka 6708:3259 Esiintymän tila: Epäselvä Kevätsaran on ilmoitettu esiintyvän Paimionjokisuun länsipuolelle jäävällä kumpareella, suuren kivilohkareen eteläpuolella: Prominent rock out crop, stand in S side of large boulder on top of the out crop. (Havainto I. Kukkonen 1981 tun. fi/MKC.4359629). Kilometrin tarkkuudella ilmoitetut koordinaatit tekivät esiintymän paikantamisen hankalaksi, ja vaikka eräs kuvauk­ seen sopiva kivinen ketokumpare olikin tunnistettavissa, ei lajia etsinnästä huolimatta löytynyt. On mahdollista, että näyte on kerätty saman kilometriruudun toisesta osasta, nyt jo metsittyneeltä alueelta. Naantali Uutiskuvanvuori 67019:32245, 67020:32243-4 Esiintymän tila: Todennäköisesti hävinnyt. Kevätsara on ilmoitettu Uutiskuvanvuorelta toisaalta multavan heinäisen kedon reunuksesta n. 20 m matkalla, toisaalta tienvarren tiheästä ruohikosta (havainnot mm. K. Syrjänen 1989 tun.fi/MKC.6164303, T. Virtanen ym. 1989 tun.fi/MKC.4359783). Maastokäynnillä toukokuussa 2020 Uutiskuvanvuoren etelä-lounaisrinne todettiin lähes täysin metsittyneeksi. Nuorehkot männyt ja kuolleet pilarimaiset katajat peittivät köyhtynyttä kenttäkerrosta, ja ketomaista kasvillisuutta esiintyi vain kapeana vyönä kalliolouhikon alapuolella. Vuorta myötäilevä tienvarsi oli rehevöitynyt ja tiheän hietakastikkakasvuston vallassa. On epätodennäköistä, että esiintymä olisi säilynyt. Maanpää 67015:32246 Esiintymän tila: Epäselvä. Kevätsaran on ilmoitettu kasvavan peltotien reunuksen kedolla, kumpareella suuresta tammesta pari metriä etelään (Havainto T. Virtanen 1989 tun.fi/MKC.6126171). Kyseinen kumpare on säilyttänyt ketomaisen luonteensa ja monilajisen kenttäkerroksen, mutta havainnossa mainitusta suuresta tammesta oli toukokuussa 2020 jäljellä vain kanto. Kannon ympäristö oli jokseenkin pensoittunut ja peittynyt korkeakasvuiseen heinikkoon, eikä kevätsaraa löytynyt. Kasvupaikan ketomaisen luonteen vuoksi jäi kuitenkin epäselväksi, mikä lajin olisi kumpareelta hävittänyt. Lopuksi Ilman mittavia ennallistamistoimia kevätsara ei todennäköisesti säily osana lounaista manner-Suomen ketoluontoa ja kadonnee tulevina vuosikymmeninä usealta nykyisin tunnetulta kasvupaikal- Kevätsaran suojelukeinoihin tulisikin lisätä uusien populaatioiden perustaminen joko kylvämällä tai siirtämällä kasveja perinnebiotooppikohteisiin, jotka ovat sille soveltuvia ja joiden hoito on taattu pitkälle tulevaisuuteen. Myös tiettyjen uusympäristöjen hoitoa kehittämällä olisi mahdollista luoda pitkäaikaisia, kevätsaralle ja muille perinnebiotooppilajeille otollisia elinympäristöjä (Lampinen 2020). Kevätsaran tiedetään leviävän etelämpänä Euroopassa myös tienvarsille (Grime ym. 1988), ja ainakin kahdessa nykyisistä manner-Suomen esiintymistä se viihtyy varsin hyvin nurmikolla: Paimion Pyhän Jaakobin kirkon ja Salon Uskelan kirkon kuivilla, loivasti viettävillä hautausmailla kevätsara on löytänyt elinympäristön, jossa sen yksilöt eivät ehkä aina ehdi kukkia ennen kuin ruohonleikkurin terä ne katkaisee, mutta jossa ne näyttävät säilyneen jo vuosia osana muuta nurmikkolajistoa (Lampinen 2017). Uusympäristöjen laajempaa hyödyntämistä suojelussa puoltaa se, että kevätsaralle lienee samantekevää, mikä prosessi (laidunnus, niitto vai nurmikonleikkuu), ylläpitää sille soveltuvia ympäristöoloja. Olemassa olevien kevätsaraesiintymien ennallistaminen ja suojelu ja uusien esiintymien perustaminen vaativat kuitenLutukka 36. 2020 71

Photo © Jussi Lampinen Kevätsara Salon Uskelan kirkon hautausmaalla, 11.5.2015. kin resursseja ja tahtoa. Edellä kuvatun Juhannuskukkula 2 -esiintymän kohtalo Turussa kertoo, että aina näitä ei löydy. Tuhoutunutta ketorinnettä uhanalaisine lajeineen kuvaillaan kaupungin kaavaselostuksessa ratapihan reunoille jääneeksi tarpeettomaksi joutomaaksi (Turun kaupunki 2013). Ke72 Lutukka 36. 2020 vätsaran kottikärryillä toteutettua evakkomatkaa tuhoutuvalta kedolta ei säestänyt yksikään mielenosoitus luonnon monimuotoisuuden puolesta, eikä kukaan kahlinnut itseään kedolle määrätietoisesti jyristäviin kaivinkoneisiin. Ketolajiston suojelu vaatiikin yhä yhtä lailla tietoisuuden lisäämistä ja asenneilmapiirin muutosta kuin rahaa ja muita resursseja. Grime, J.P., Hodgson, J.G. & Hunt, R. 1988: Comparative plant ecology: a functional approach to common British species. 752 s. Castlepoint Press. New York. Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström, A. & Liukko, U. M. (toim.) 2019: Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019. 703 s. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. (toim.) 1998: Retkeilykasvio. 4. painos. 656 s. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Helsinki. Kalliola, R. 1973: Suomen kasvimaantiede. 308 s. WSOY. Porvoo. Kemppainen, E. 2013: Kiireellisesti suojeltavat lajit. 13 s. Suomen ympäristökeskus. http://www.ymparisto.fi/download/noname/%7B3AB3CDC7-EBF3437F-A85A-D5423E52A274%7D/59618. Lampinen, J. & Koskela, A. 2016: Juhannuskukkulan perinnebiotoopin kasvillisuus, luontotyypit ja hoitosuunnitelma. 50 s. Turun kaupungin ympäristöjulkaisuja 4/2016. Turun kaupunki. Turku. Lampinen, J. 2017: The present size, protection status, threats and restoration requirements of Carex caryophyllea -populations in continental Finland. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 93: 106–135. journal.fi/msff/article/view/ 68875 Lampinen, J. 2019a: Disturbance, microclimate and historical habitat connectivity determine the population performance of the threatened grassland specialist Carex caryophyllea in remnant grasslands. Nordic Journal of Botany 37: doi.org/ 10.1111/njb.02175 Lampinen, J. 2019b: Turun kasvit -hanke: tule mukaan kartoitukseen! Lutukka 35: 60–63. Lampinen, J. 2020: The conservation of declining grassland species in novel habitats. Annales Universitatis Turkuensis. Sarja A II, osa 362: 1–64. Lehtomaa, L., Ahonen, I., Hakamäki, H., Häggblom, M., Jutila, H., Järvinen, C., Kemppainen, R., Kondelin, H., Laitinen, T., Lipponen, M., Mussaari, M., Pessa, J., Raatikainen, K. J., Raatikainen, K., Tuominen, S., Vainio, M., Vieno, M. & Vuomajoki, M. 2018: Perinnebiotoopit. Teoksessa: Kontula, T. & Raunio, A. 2018, Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja. Osa 2: luontotyyppien kuvaukset, 660–757. Suomen ympäristö 5/2018. Suomen ympäristökeskus & Ympäristöministeriö. Helsinki. Luonto- ja ympäristötutkimus Envibio Oy 2004: Luontoselvitys VR:n Turun ratapiha-alueella. 4 s. Pykälä, J., Luoto, M., Heikkinen, R.K. & Kontula, T. 2005: Plant species richness and persistence of rare plants in abandoned semi-natural grasslands in northern Europe. Basic and Applied Ecology 6: 25–33. Rautiainen, V.P. 2012: Kevätsara – Carex caryo­ phyllea. Teoksessa: Ryttäri, T., Kalliovirta, M. & Lampinen, R. (toim.), Suomen uhanalaiset kasvit, 88–89. Tammi. Helsinki. Turun kaupunki 2013: Asemakaava-, asemakaavanmuutos-, tonttijako- ja tonttijaonmuutosehdotus ”VR:n konepaja-alue”. Asemakaavatunnus 44/2004. kaupunkisuunnittelu.turku.fi/kaavoitus/ 13167-2002Kaavaselostus-Voimaantulo.pdf. Luettu 10.11.2020.

Juhannuskukkulan kaakkoon avautuva ketorinne on Turun laajin kevätsaraesiintymä. Kuvassa muun muassa käärmeenpistonyrtti, Vincetoxicum hirundinaria, ja ahdekaurio, Helictochloa pratensis. 7.6.2014. Photo © Jussi Lampinen Turun kaupunki 2018: Turku ratapiha. Asemakaavanmuutos, asemakaavatunnus 2/2018, diaari­ nu­ me­ ro 11740-2017. Selostus (luonnosvaihe) 13.4.2018. Kaupunki­ympa­̈ris­tötoimiala, kaupunkisuunnittelu ja maaomaisuus, kaavoitus. ah.turku. fi/kylk/2018/0424012x/Images/1611587.pdf Luettu 10.11.2020. Turun kaupunki 2020a: Pukkila, asemakaavanmuutos, asemakaavatunnus 19/2017, diaari­nume­ ro 4683/2016. Selostus 30.1.2020. Kaupunki­ympä­ risto­̈toimiala, kaupunkisuunnittelu ja maaomaisuus, kaavoitus. ah.turku.fi/vanhusne/2020/0212002x/ Images/1785624.pdf Luettu 10.11.2020. Turun kaupunki 2020b: VAK-ratapihatoimintojen vaihtoehtoiset sijainnit. Koonnut Kaupunki­ ympäristötoimiala, kaupunkisuunnittelu ja maaomaisuus, kaavoitus 29.6.2020. turku.fi/sites/default/files/atoms/files/selvitys_vak-ratapiha-alueen_ vaihtoehtoisista_sijainnesta.pdf Luettu 10.11.2020. Valta, M. & Luoto, J. 1991: Kevätsaran (Carex caryophyllea) ja muinaisen asutuksen yhteyksistä Varsinais-Suomessa, erityisesti Salon seudulla. – Lutukka 7: 40–47. Valta, M. 1996: Fiilaruahoi ja muitki kukkassi – Kasviretkellä Varsinais-Suomessa. 40 s. VarsinaisSuomen luonnonsuojelupiiri. Turku. Wittig, R., Becker, U. & Nawrath, S. 2010: Grassland loss in the vicinity of a highly prospering metropolitan area from 1867/68 to 2000 – The example of the Taunus (Hesse, Germany) and its Vorland. Landscape and Urban Planning 95: 175–180. Ympäristökonsultointi Jynx 2018: Turun Pukkilan kaakelitehtaan luontoselvitys. Loppuraportti kesäkuu 2018. 19 s. docplayer.fi/194538956-Turunpukkilan-kaakelitehtaan-luontoselvitys-loppuraportti-kesakuu-2018.html. Recent findings concerning the ecology and conservation status of Carex caryophyllea in Finland The vernal sedge (Carex caryophyllea) has been the focus of certain recent studies and inventories in south-western Finland. Altogether 64 populations have been surveyed in 2015–2020. Fewer than half of these are protected and fewer than a quarter managed. Habitat size, slope aspect, cover of bushes and field layer erosion have been identified as the most important environmental influences on the performance of the remaining populations. For example, the number of Carex caryophyllea -patches in a given population is positively correlated with an increasingly southern aspect of the slope surrounding the population. The main threat to the remaining populations is successional overgrowth due to lack of management. In cities, land use changes threaten certain populations as well. In Turku, for example, one population has been lost due to building activity. To counteract such threats, increased management of currently unmanaged populations and introducing the species to suitable grassland habitats should be encouraged. Jussi Lampinen, Biodiversiteettiyksikkö, 20014 Turun yliopisto. jilamp@utu.fi Lutukka 36. 2020 73

K jaa Photo Kallerna 12.8.2020 via wikimedia.org CC BY-SA 3.0 irjoitus jatkaa Enontekiön suurtuntureiden kasviston esittelysar- (Väre ym. 2008, 2010, 2015, 2016, Väre & Kaipiainen 2020). Vuoros- sa on osa kuusi. Putkilokasvien nimistö noudattaa Suomen putkilokasvien luetteloa (Kurtto ym. 2019). Käytetyt tietokantalähteet ovat Ympäristöhallinnon Hertta Eliölajit (1.11.2020) ja Luonnontieteellisen keskusmuseon Kastikka (1.11.2020). Kilpisjärven Jiehkkaš (Jehkats), Malla ja Sáná (Saana) ovat tunturituristien sekä kasvitutkijoiden ykköskohteita Enontekiön Lapissa. Tämä tunturikolmikko on kasvistoltaan Käsivarren huippua – 74 Lutukka 36. 2020 vain Doskaharji ja Guonjarvárri ovat samaa luokkaa. Mahtavien maisemien lisäksi suosion takeena ovat Kilpisjärven monipuoliset majoitus- ja muonituspalvelut sekä Helsingin yliopiston biologinen asema. Tässä kirjoituksessa esittelemme Mallan alueen kasvistoa. Alueen pinta-ala on 41,5 km2 Šilisjávri (Siilasjärvi) mukaan luettuna. Idässä alue rajautuu Kilpisjärventielle. Mallan luonnonpuisto (31 km²) on kokonaisuudessaan alueen sisäpuolella. Lounaassa puisto rajautuu Ruotsiin ja luoteessa Norjaan. Mallatunturit rauhoitettiin jo Venäjän vallan aikana, vuonna 1916. Luonnonpuisto alueesta tuli vuonna 1938, eräiden muiden luonnonpuistojen tavoin. Tavoitteena oli luonto vailla ihmisvaikutusta tutkimuksen tarpeita silmällä pitäen. Liikkuminen luonnonpuistossa on sen perustamisesta lähtien ollut ilman lupaa sallittua vain merkityillä retkipoluilla. Topografia Mallatunturit nousevat suoraan Kilpisjärven rannasta. Karttapaikka (asiointi.maanmittauslaitos.fi/ karttapaikka/) tuntee neljä lakialuetta, Bossovárri (Possuvarri) (690 m m.p.y.), Goallarrássa (Raasamalla) (910 m), Gichibákti (IsoMalla) (951 m) ja Šilis-Malla

Mallan alueen kasvit ja kasvillisuus HENRY VÄRE ja HEIDI KAIPIAINEN-VÄRE dahjege eli Gilbbesmalla (Pikku-Malla) (734 m). Siilas-Malla on Pikku-Mallan itään viettävä rinne. Rássa tarkoittaa rakkaa. Itse asiassa Iso-Malla koostuu kymmenkunnasta kalliolaesta, joiden korkeuslukemat vaihtelevat välillä 933–951 m (Kauhanen & Mattson 2005). Possuvarri on hauska nimi ja Possujoki on yhä Karttapaikan nimi! Aluetta kartoittaneet eivät selvästikään hallinneet saamen kieltä. Bossovárri (’valasvaara’) ja Goallarrássa ovat luonnonpuiston koillispuolella. Tunnettu kasvipaikka Korppipahta on puiston sisällä, mutta sen nimeä ei ole kartoissa. Pahta on Siilaskosken länsipuolel- Photo 4.9.2019 © Suvi Mansikkasalo / Visit Finland Suositusta retkikohteesta, kolmen valtakunnan rajapyykistä, kolmannes on Suomea. Taustalla Norjan Paras-tunturi. la ensimmäinen jyrkänne, joka erottuu seinämällä kasvavien kirkkaanoranssien loistokeltajäkälien (Rusavskia elegans) tai ryynikeltajäkälien (R. sorediata) vuoksi kauas. Komeita pahtoja on myös Pikku-Mallan itä- ja koillisrinteillä (rinteen muodosta johtuen on usein vaikea sanoa, kummasta on kyse, Pikku-Mallan itäkärjessä rinteet antavat ennemminkin koilliseen ja kaakkoon) sekä IsonMallan länsi- ja etelärinteellä Lutukka 36. 2020 75

► Pystyseinäisen Korppipahdan tyvellä kasvaa kalliosirkunjyvä, Hackelia deflexa, petolintujen suoman typpilisän turvin. 76 Lutukka 36. 2020 29.7.2004 © Henry Väre 15.7.2007 © Henry Väre ▲ Ison-Mallan jyhkeän lounaispahdan alapuolella on laajoja hajanaisia dolomiittiesiintymiä. ▲ Pikku-Mallan kaakkois- ja koillisrinne koostuvat useista päällekkäisistä terasseista, ylinnä dolomiittipahta kaartaa pohjoiseen. 10.7.2007 © Henry Väre Gihcigoržin (Kitsiputous) luona. Kitsijoen putousten kokonaiskorkeus on 118 metriä 400 metrin matkalla. Näistä peräkkäisten putousten yhteiskorkeus on noin 100 metriä, korkein porras on 29-metrinen. Joki laskee Hárresáivaan (Harrisaivo) ja sieltä hiljalleen Goldda- (Koltalahti) ja Mallaluoktan (Mallanlahti) välistä Gilb­ bes­jávriin (Ylä-Kilpisjärvi). Jyrkillä rinteillä esiintyy lumivyöryjä ja pahtojen alle on syntynyt kivivyörykeiloja. Muita ”karttajärviä” ovat Skoarrajávri (Kortijärvi), Guohkkemašjávri (Kuohkimajärvi), Goallarjávri (Mallajärvi) ja Šilisjávri (Siilasjärvi). Siilasjärvi puiston ulkopuolella on niistä suurin. Pieniä nimettömiä järviä on siellä täällä. Vanhoja jääjärvien muinaisrantakivikkoja ja rantahyllyjä on monilla rinteillä Siilasjärven ja Goallarjohkan kohdilla. Siilasjärvi laskee Ylä-Kilpisjärven pohjoisimpaan itäosaan Siilaskosken kautta. Puiston länsirajalla virtaava Kuohkimajoki (Guohkkemasjohka) laskee Golddaluoktaan (Koltalahti). Mallan alueella on monia muitakin pienempiä jokia ja järviä, kuten Mallaláddot (Mallalammit) ja Mallajárvi (ei suomenkielistä nimeä). Koko alue sijoittuu 473–951 metrin korkeuteen merenpinnan yläpuolelle, yläoroboreaaliseen – keskioroarktiseen vyöhykkeeseen. Kirjoituksessa käytetään tästä eteenpäin suomenkielistä paikannimistöä.

4.8.2002 © Henry Väre Kallio- ja maaperä ▲ Siilasjärvi Pikku-Mallalta, takavasemmalla Possujoen suu, taustalla taka­ vasemmalla matala Bossovárri, joka on puoliksi Norjaa. ▼ Moniportainen Kitsiputous on Suomen hienoimpia. Käsivarren suurtuntureiden kallioperä on esitelty sarjan muissa osissa (Väre ym. 2008, 2010, 2015, 2016, Väre & Kaipiainen 2020). Tässä kuvaillaan vain eräitä erityispiirteitä. Mallan tienoo, kuten kaikki Käsivarren suurtunturit, on mannerlaattojen liikkeiden myötä syntyneellä ylityöntölaattojen alueella, Kaledonideilla. Vuorijonon Skandinavinen osa tunnetaan nimellä Skandit tai Kölivuoristo. Kaledonidit jatkuvat Pohjanmeren alitse Skotlantiin. Vuorijono syntyi siluuri-devonikaudella 450–400 milj. vuotta sitten. Se yltää luoteen suunnalta Enontekiön puolelle noin 20 km. Näiden laattojen reunamat työntyivät Finnmark-vaiheessa Luoteis-Lapin arkeeisen kambrialueen ikivanhojen gneissien päälle. Pikku-Mallan kohdalla ylityöntölaatan reuna kiertyy pohjoiseen, mutta Saanalla se kiertää hyvin näyttävänä lähes koko tunturin ympäri. Tuntureiden lakialueet ovat kymmenien metrien paksuudelta ikiroudassa (Seppälä 2004). ▼ Harrisaivo puiston eteläosassa on alueen suurimpia järviä, taustalla Koltalahti ja Ruotsin Lappia 4.8.2002 © Henry Väre 4.8.2002 © Henry Väre Lutukka 36. 2020 77

Kilpisjärven alue on mereisten ja mantereisten säiden kohtaamisalueella (Oksanen & Virtanen 1995). Talvisinkin sula Norjanmeri on lähellä, noin 50 kilometrin päässä. Kasvukauden pituus on noin 100 vrk, lyhyin koko Fennoskandian alueella (Tuhkanen 1980). Kasvukausi on tosin pidentynyt 20 viime vuoden aikana. Kun 1980-luvulla aloitin (HV) retkeilyt Enontekiön suurtuntureilla, suotuisin kukinta-aika oli heinäkuun lopulla, viime aikoina se on ollut viikkoa – kahta aiemmin. Vuosina 1961–1985 heinäkuun keskilämpötila oli 10,6 °C, tammikuun –14,1 °C 78 Lutukka 36. 2020 10.7.2007 © Henry Väre ▼ Näkymä Saanan rinteeltä yli Kilpisjärven perukan, taaimpana vesistönä Kuohkimajärvi. 27.7.2016 © Henry Väre Ilmasto ▲ Siilasjärven vesi purkautuu Siilaskosken kautta Kilpisjärveen, kosken ylittävä silta johdattaa luonnonpuiston retkipolulle. ▼Pikku-Mallan dolomiittipitoinen etelään avatuva reunuspahta Malla-laivalta kuvattuna. 29.7.2004 © Henry Väre Dolomiittisia kalkkikiviä on etenkin Pikku-Mallan etelä- ja kaakkoispahdoilla, joista kaakkoinen on lukuisten terassien jatkumo. Pintadolomiitteja on myös Ison- ja Pikku-Mallan välisellä tasanteella ja hajanaisesti Ison-Mallan lounaisrinteellä. Yksittäisiä dolomiittilohkareita on siellä täällä. Mallan alueella ei ole kasvipeitteettömiä hiekkamaita ja moreeniakin on vain vähän, tavallisimmin ohuelti kallioperän päällä. Tästä syystä roudan synnyttämiä kuviomaita on vähän, lähinnä Isolla-Mallalla. Siilasjärven pohjoispäässä on pienialainen rantahietikko. Suot ovat hyvin nuoria, jääkauden jälkeen syntyneitä. Koska kasvukausi on lyhyt ja kesätkin usein viileitä, turvekerrokset ovat vähäisiä tai lähes olemattomia. Vain paikoin on turvekumpuja. Suot ovat kivisiä, vetisten kivikuoppien leimaamia, eikä niissä ole jänteisyyttä.

ja koko vuoden –2,6 °C, vuotuinen sademäärä keskimäärin 422,0 mm ja keskimääräinen lumensyvyysmaksimi 91,3 cm (Kauhanen & Mattson 2005). Korkeuden lisääntyessä lämpötila laskee kesäkuukausina tuntureilla 0,35–0,45 °C / 100 m (Eurola ym. 1986). Paikallissään vaihtelut ovat suuria Kilpisjärven alueella. Luotettavimman sääennusteen saa Norjan puolen mittausasemilta. ► Yksittäisiä dolomiittilohkareita on Mallan alueella siellä täällä jäätikön levittäminä. ▲ Mallan luonnonpuiston kallioperä. Dolomiitit ovat kapeana vyöhykkeenä savikivien pohjoispuolella. Pääoasin alue karua silikaattikivien vallitsemaa. Kartta Lehtovaaran (1995) mukaan. 4.8.2002 © Henry Väre ▼ Dolomiittipaljastuma Ison- ja Pikku-Mallan välillä on parhaita pienikokoisten erittäin harvinaisten kasvien kasvupaikkoja. © Maanmittauslaitos, lupa n:o 250/MYY/04 Pikku-Malla 10.7.2007 © Henry Väre 3.8.2002 © Henry Väre ▼ Rantahietikko Siilasjärven pohjoisrannalla on ruijanvihvilän, Juncus arcticus, ainoa kasvupaikka alueella. Lutukka 36. 2020 79

August Johan Malmberg (myöh. Aukusti Juhana Mela), Johan Peter Norrlin ja Johan Palmén tekivät vuonna 1867 pitkän tutkimusmatkan Käsivarren perukkaan, myös Norjan puolelle. Mallan alueelta on joitain heidän keruitaan. Kolttapahdalta kerätyt näytteet on tulkittu kerätyiksi Mallalta, mutta tämä pahta on Norjan puolella. Metsänhoitaja Justus Montell tutki Kilpisjärven tuntureita useina kesinä vuodesta 1910 alkaen (Väre 2004). Sittemmin monet ovat tulleet tänne rajaseudulle, ja alla mainittujen lisäksi useat muutkin ovat keränneet kasveja muistoksi käynneiltään. Justus Montell Mallan kasvitutkimuksen aloit­ ti Muonion metsänhoitopiirin ylimetsänhoitaja (1907–1930) Justus Montell (1869–1954). Metsänhoitajavuosinaan hän asui Muonion kirkonkylällä, josta hän kulki pitkin jokilaaksoa Kilpisjärvelle. Eläköidyttyään Montell hoiti Åbo Akade80 Lutukka 36. 2020 ▲ Poropolkujen laajenevaa verkostoa Mallan luonnonpuistossa, missä laidunnus on kiellettyä. min biologisten kokoelmin intendentuuria vuosina 1930– 1954. Hän hankki asunnon Ylimuonion Onnelasta (Väre 2004). Montell keräsi runsaasti kasvinäytteitä, joiden ykköskappaleet hän sijoitti ”omaan” kokoelmaansa Åbo Akademiin (TURA). Tämä kokoelma yhdistettiin vuonna 2000 Turun yliopiston herbaarioon (TUR), jossa sitä säilytetään erilliskokoelmana (TUR-A). Keräysten kaksoiskappaleita, ”dupletteja”, on useissa kokoelmissa, Suomessa esim. Helsingissä (H), Kuopiossa (KUO) ja Oulussa (OULU). Koska kokoelmien näytetietojen tallennus tietokantaan tai tietokantoihin on kesken, ei ole mahdollista arvioida, montako näytettä Montell on kerännyt. Joka tapauksessa niitä täytyy olla yli 10 000. Montell oli uuttera kirjoittaja; kasvitieteellisiä julkaisuja on lähes 75 (Väre 2004). Niissä hän kuvasi 33 uutta taksonia eri puolilta Suomea. Mallalta on vain yksi tyyppinäyte Alsine biflora f. rosea (Montell 1945a), Saanalta on useampia. Erityisen merkittävä oli Montellin aloite Mallan alueen suojelemisek- ▼ Mallan alueelta ei jäkälikköä löydy, eikä Käsivarren perukasta muutoinkaan, paitsi poikkeuksellisista paikoista kuten Saanajärven saaresta. 2.8.2010 © Henry Väre • Justus Montell 1910–1912, 1914– 1916, 1919, 1932, 1944, 1948 • Johan Ivar Liro 1934, 1935, 1936, 1939 • Heikki Roivainen 1934, 1935, 1936, 1939, 1943, 1948, 1955, 1958, 1959, 1976 • Reino Kalliola 1940, 1943, 1946, 1947, 1949, 1959, 1960, 1963 • Björn Federley 1962–1970 • Henry Väre 1986–1988, 1996, 2000– 2004, 2007, 2008, 2016, 2018 • Heidi Kaipiainen-Väre 2000–2004, 2007, 2008 • Hannu Kämäräinen 2001, 2002 • Arto Saikkonen 2001, 2008, 2010, 2012 • Saara Tynys 2001, 2010, 2012, 2015– 2017 • Heikki Kauhanen 2002 4.8.2019 © Risto Virtanen Alueen putkilokasvikasvitutkijoita

si (Montell 1914a, b), joka toteutui 1916 (Linkola 1926). Montell (1921) teki myös puiston rajausesityksen. Luonnonpuisto perustettiin vuonna 1938. Rajaus oli onnistunut, sillä ruijanvihvilä on ainoa silmälläpidettävä tai uhanalainen putkilokasvi, joka on löytynyt Mallan alueelta puiston ulkopuolelta. Montell avusti muita tutkijoita, hän muun muassa lähetti tietoja Tornion Lappia tutkineille Th. Friesille ja S. Mårtensonille (1910) kiirunankellon (Campanula uniflora), karvakuusion (Pedicularis hirsuta), tunturihaarikon (Sagina saginoides) ja kaljukiviyrtin (Woodsia glabella) esiintymisestä Mallalla (Fries & Mårtenson 1910). Björn Federley Björn Federley teki pro gradu -työnsä Mallan luonnonpuiston kasvistosta vuosina 1963– 1967 (Federley 1969). Työ oli poikkeuksellisen tarkka, alue tutkittiin neljännesneliökilometreittäin. Luonnontieteellisen keskusmuseon Kastikka-tietokantaan tiedot on tallennettu neliökilometrin tarkkuudella. Federleyn maastotyötä helpotti hieman rajavartioston tarjoama ajoittainen helikopterikyyti (Federley, suull.). Tässä kirjoituksessa on ollut käytettä- vissä 14 939 havaintoa, joista 12 833 on Federleyn (1969) alkuperäisaineistosta. Lähes kaikki 1960-luvun tiedot ovat Federleyltä. Kokemuksensa pohjalta Federley kirjoitti Kilpisjärven alueen kasvistosta ja kasvillisuudesta (Federley 1972, Federley & Vuokko 1980). Koska suurin osa Mallan alueen uhanalaisista kasveista kasvaa Mallan luonnonpuistossa, mainitaan lajien esittelyn yhteydessä niiden 500 m × 500 m ruutujen määrä, joilta Federley havaitsi kasvin. Björn Federleyn jälkeen kului tovi, ennen kuin aluetta taas tutkittiin floristisessa mielessä. Tietoisena Björnin työstä olemme inventoineet kasviatlasruutuja etenkin luonnonpuiston ulkopuolella, havaintoja ja keräyksiä on 923. Kun Mallan luonnonpuistoon ryhdyttiin tahallisesti ajamaan porotokkia 2000-luvulla, vastoin vuoden 1981 asetusta (Jokinen 2005), ilmeni tarve kartoittaa uhanalaisia kasveja (Kauhanen 2005). Aluetta pitkään hallinnoinut Metsäntutkimuslaitos (Metla) toteutti 2000-luvulla maastokartoituksia, ja uhanalaisesta lajistosta kertyi runsaasti uutta tietoa; Heikki Kauhanen kirjasi 531 havaintoa tai näytettä. Alueen hallinta siir- tyi Metsähallitukselle (MH) vuonna 2008, ja se jatkoi laajoja maastokartoituksia vuoteen 2012 ja edelleen vuoteen 2017. Tuloksena ovat Arto Saikkosen 171 ja Saara Tynyksen 462 havaintoa tai näytettä. Tiedot on tallennettu Suomen ympäristökeskuksen Hertta-tietokantaan. Metsäntutkimuslaitos tai Metsähallitus tahi muutkaan viranomaiset eivät valitettavasti ole saaneet paikallista paliskuntaa noudattamaan asetuksen velvoitteita, ja luvaton poronpito on jatkunut. Lajistoa esiteltäessä tässä kirjoituksessa laidunnuksella viitataan vain poroihin, ei muihin eläimiin. Koska alueella ei ole seurantakoealoja, voidaan laidunnuksen vaikutuksia lajistoon arvioida vain päättelemällä. Yleisesti ottaen lievä laidunpaine on eduksi pienille lajeille ja yksivuotisille; kookkaille lajeille kuten suurruohostojen kasveille se on haitallista. Keinotekoisesti ylläpidetty ylilaidunnus on haitaksi alkuperäisluonnolle. Suuri poroluku näkyy laajenevana poropolkujen verkostona ja jäkälän niukkuutena. ▼ Porojen laiduntamaa kulunutta tunturikangangasta Jehkatsin lakialueella. 24.7.2016 © Henry Väre Lutukka 36. 2020 81

25.7.2016 © Henry Väre YHTEENVETOA KASVILLISUUDESTA Tunturikoivikot Mallan alueen kasvillisuus voidaan jakaa kahteen päävyöhykkeeseen, tunturikoivikoihin ja paljakkaan. Vallitseva puulaji on tunturikoivu (Betula pubescens subsp. czerepanovii). Koivut ovat tav. 10–12 m korkeita, usein yksirunkoisia. Tunturikoivikon yläraja on 50– 125 metriä Kilpisjärven pintaa (474 m m.p.y.) ylempänä eli 525–600 metriä merenpinnasta. Kylmä ilma valuu usein laaksojen pohjiin. Siksi Mallan lehtokoivikot eivät ole laaksonpohjalla vaan tuntureiden alarinteillä. Tälle metsänrajan alapuolella olevalle hemioroarktiselle vyöhykkeelle ovat ominaisia harvassa kasvavat matalat tunturikoivut ja koivuryhmät (Väre 2001). Vyöhykettä leimaa myös vaivaiskoivun (B. nana) ja pajupensaikkojen runsaus. Kuolanharmaaleppä (Alnus incana subsp. kolaën- ▲ Harvaa tunturikoivikkoa Ison-Mallan lounaisalarinteen kohdalla oroboreaalisessa vyöhykkeessä. sis), metsähaapa (Populus tremula), pohjanlehtotuomi (Prunus padus subsp. borealis) ja pohjankotipihlaja (Sorbus aucuparia subsp. glabrata) välimuotoineen nimirotujensa kanssa ovat harvinaisia. Mereisyyttä osoittaa monin paikoin ruohokanukan (Cornus suecica) runsaus. Alarinteiden koivikot ovat lehtomaisia, ruohoisia ja tuo- ▼ Federleyn (1969) pro gradu -työn aineistosta koottu yhteenvetokartta Mallan luonnonpuiston ruuduttaisesta (500 × 500 m2) lajimäärästä. Monimuotoisin lajisto on Pikku-Mallan kaakkois- ja koillisrinteillä. Federleyn käyttämä KKJ-kordinaatisto on pakotettu YKJ-kordinaatistoon, mistä syntyy pieni virhe ruutujen sijaintiin. ▼ Neliökilometrittäinen lajien määrä Mallan alueella. Kaikkia puiston ulkopuolisia ruutuja ei ole tutkittu. 1-50 51-100 101-150 1-37 38-73 74-109 110-145 146-181 82 Lutukka 36. 2020 reita. Paikoin niitä vallitsevat korkearuoholehdot ja suursaniaislehdot (Eurola & Virtanen 1991), joissa esim. korpikastikka (Calamagrostis phragmitoides), pohjansinivalvatti (Lactuca alpina) ja lehtotesma (Milium effusum) ovat runsaita. Ylempänä ja kuivemmilla paikoilla vallitsevat variksenmarja – mustikkavaltaiset kankaat. Pitkälle 151-200 201-250 251-278

Iso-Malla 4.8.2002 © Henry Väre Varpuinen lumikangas kesään säilyvien lumilaikkujen alta paljastuu lumen tasoittamia lumijättö- tai lumenviipymäalueita. Mallan luonnonpuistossa on tunturikoivikoita 1 140 ha eli 37 % puiston pintaalasta (Kauhanen & Mattson 2005). Tätä luontotyyppiä esiintyy myöhään sulavan lumen alueilla. Varpuvaltaisten kankaiden lisäksi tähän luetaan tässä myös pensaikkoalueita, joita luonnehtivat tasalatvaiset vaivaiskoivukasvustot, katajikot, pajukot ja matalat, vain lumen suojassa kasvavat tunturikoivuvesaikot. Tunturikankaat ▼ Retkireitti halkoo Mallan luonnonpuiston, keskellä Mallajávri ja Mallalammista pohjoisin. Ruohoinen lumikangas Tätä kasvuolojen ja vallitsevien kasvilajien mukaan muuntelevaa luontotyyppiä tavataan ylhäällä jyrkilläkin rinteillä, mutta sitä voi olla myös alhaalla puronvarressa. Vallitsevana piirteenä on matalaruohoisuus. Valtalajistoon kuuluvat lapinorvokki (Viola biflora), pohjantuoksusimake (Anthoxanthum alpinum), jäkki (Nardus stricta) ja verkkolehtipaju (Salix reticulata). Ruohoisiin lumikankaisiin lukeutuu tunturiniittyjä, lumenviipymiä ja korkearuohostoja. Paikoitellen kasvillisuudessa on niittymäinen leima. ► Jäkki, Nardus stricta, on tyypillinen ruohoisilla lumikankailla. 4.8.2002 © Henry Väre Jehkats 25.6.2018 © Henry Väre ▲ Mallan alueen kivilajit ovat enimmäkseen karuja silikaatteja. Tunturikoivuvyöhykkeen yläpuolella on alapaljakka (alaoroarktinen vyöhyke), jonka yläraja on 880 m m.p.y. Sen yläpuolella on keskipaljakka (keskioroarktinen vyöhyke), missä vallitsevat tuulenpieksemät ja lumenviipymät. Yläpaljakkaa (yläoroarktinen vyöhyke) ei Mallan alueella ole. Erilaisia kankaita on Mallan luonnonpuistossa yhteensä 1 225 hehtaaria eli 40 % kokonais­ alasta (Kauhanen & Mattson 2005). Tunturikankaat ovat varpujen, sammalien ja jäkälien muodostamia kasviyhteisöjä. Heiniä ja ruohoja on niukemmin, ja ne kasvavat usein yksittäin. Korkeuden lisääntyessä paljakan kasvillisuus muuttuu pienempikuvioiseksi. Lutukka 36. 2020 83

▲ Kurjenkanervan, Phyllodoce ­caerulea, kukkaperät kohovat pystyyn hedelmävaiheessa. Pikku-Malla 18.7.2004 © Henry Väre Kasvillisuus on mosaiikkimaista. Valtalajina voi olla liekovarpio (Cassiope tetragona), pohjanvariksenmarja (Empetrum nigrum subsp. hermaphroditum) tai kalkkivaikutuksen piirissä lapinvuokko (Dryas octopetala). Kasvustot ovat suojaavan lumikerroksen ohuudesta johtuen matalia mutta tiheitä ja mätästäviä. Tuoreet kankaat keskittyvät alapaljakkaan. Pääosa Pikku-Mallan sekä Pikku- ja Ison-Mallan välisestä satulasta, Mallálahkun paljakkaalueesta, on tuoretta tuulikangasta. Pikku-Malla 4.8.2002 © Henry Väre Tuore kangas Karu kangas Karuja kankaita tapaa pääasiassa keskipaljakalla. Lajistossa on matalia, karuille paikoille keskittyviä heiniä ja saroja, kuten tunturimaarianheinää (Hierochloë alpina), euroopantunturisaraa (Carex bigelowii subsp. dacica) ja riekonsaraa (C. ­lachenalii), patjamaisia varpukasveja kuten sielikköä (Kalmia procumbens), lapinuuvanaa (Diapensia lapponica) ja tunturikohokkia (Silene acaulis) sekä pohjanvariksenmarjaa ja kurjenkanervaa (Phyllodoce cae­ rulea). Luontotyyppi on kivien, kallioiden ja kangaslaikkujen mosaiikkia, yleisilme karun kuivaa, jäkälälaikkujen kirjavoimaa. Lumenviipymät Mallan luonnonpuistossa, etenkin Ison-Mallan rinteillä, on runsaasti pitkälti heinäkuulle säilyviä lumilaikkuja. Vielä kesä-heinäkuun vaihteessa kolmannes alueesta on lumen peitossa. Lumenviipymiä on myös alapaljakalla. Lu84 Lutukka 36. 2020 ▲Sielikkö, Kalmia procumbens, on yleinen karujen kankaiden koristus. menviipymien perusputkilokasvit, lumijäkkärä (Omalotheca supina), jyvätunturinurmikka (Poa alpina var. alpina) ja itutunturinurmikka (var. vivipara), vaivaispaju (Salix herbacea) ja karvasyysmaitiainen (Scorzoneroides autumnalis var. pratensis) sekä maksasammalet ovat tavallisia. Lumenviipymien liepeillä kasvaa muun muassa jääleinikkiä (Ranunculus glacialis) ja lumileinikkiä (R. nivalis). Luonnonpuistossa on pitkään viipyviä lumilaikkuja 40 ha (1,3 %), kukin potentiaalinen lumenviipymä (Kauhanen & Mattson 2005). Kaikki Ison-Mallan lumilaikut eivät sula vuosittain. ▲ Pikku-Mallan koillispahdat ovat komeita ja vaikeakulkuisia, vyörysoraikot yltävät paikoin Kilpisjärven rantaan. Lumenviipymät tulevat olemaan äärimmäisen uhanalaisia ilmaston lämmetessä (Pääkkö ym. 2019). Kun lumeton kausi pitenee, on hyvinkin mahdollista, että lumenviipymät alkavat kuivua kasvukauden edetessä. Pysyvä kosteus tai märkyys on tämän luontotyypin säilymisen perusedellytys. Jos kesä eli lumeton jakso pitenee, vähenee sulavesivaikutus kesän mittaan. Norjanmereltä työntyvät saderintamat voivat olla avuksi. Mahdollinen kuivuminen johtaa kasvillisuustyypin muutokseen. Kalliopahdat Kalliot, louhikot ja pahdat ovat alueelle leimallisia, etenkin paljakalla. Rinteillä ja osin lakialueilla on vaaka-asentoisia paljaita liuskepinkkoja (vrt.

Pikku-Malla 4.8.2002 © Henry Väre 29.6.1997 © Henry Väre Rakka Mallan alueella on erilaisia puhtaita kivikoita yhteensä vain 13 ha (0,4 %), mikä taasen todettiin aliarvioksi (Kauhanen & Matsson 2005). Rakat ovat jäkälien, etenkin karttajäkälien (Rhizocarpon) ja maksasammalien vallitsemia. Putkilokasvilajisto on niukka, mutta jääleinikkiä kasvaa etenkin alapaljakan yläosissa ja keskipaljakalla. Muita tyypillisiä kasveja ovat kaaripiippo (Luzula arcuata), tankipiippo (L. confusa) ja pohjanketunlieko (Huperzia selago subsp. appressa). Suot ja kosteikot Lehtovaara 1995). Pahdat voivat olla kymmenien metrien korkuisia. Pahtalajistoon vaikuttavat suuresti rinteen profiili, kiviaineen kovuus, paahteisuus tai varjoisuus, ravinteisuus ja kosteus. Monet Mallan alueen kasviharvinaisuuksista ovat dolomiittipahtojen lajeja. Mallan luonnonpuiston pahto- ▲ Pohjanketunlieko, Huperzia selago subsp. appressa, on yleinen muttei runsas paljakalla. jen kokonaispinta-alaksi arvioitiin 20,5 ha (0,6 %), mikä todettiin samalla yliarvioksi (Kauhanen & Matsson 2005). Dolomiittipahdoilla kasvilajisto on monimuotoisinta. ▼ Eräitä Mallalampia reunustaa komea vyöhyke pullosaraa, Carex rostrata. 18.7.2004 © Henry Väre Rinteiden alpiiniset suot ovat ohutturpeisia ja kalkkipitoisesta kallioperästä johtuen lettomaisia (Toivonen & Vuokko 1972). Lähteisyys on ominaista. Monet suot ovat riippuvaisia sulamisvesistä. Koska alue on mereistä ja haihdunta vähäistä, edellytykset soistumiselle ovat hyvät. Soiden lisäksi alueella on paljon kosteikkoja, etenkin järvien alavilla rannoilla. Soita ja kosteikkoja on Mallan luonnonpuistossa yhteensä 151 ha (5 %) (Kauhanen & Mattson 2005). Nevat ovat saravaltaisia, niiden keskellä on usein avovesirimpiä. Valtalajistoon kuuluvat vesisara (Carex aquatilis), jouhisara (C. lasiocarpa), pullosara (C. rostrata) ja kiiltosara (C. saxatilis). Lettomaisia suolaikkuja on erityisesti Ison-Mallan etelärinteellä ja puiston lounaisosassa. Tyypillisiä putkilokasveja ovat kultarikko (Saxifraga aizoides), tupasluikka (Trichophorum cespitosum), lettopaju (Salix myrsinites), lettomähkä (Selaginella selaginoides), sysisara (Carex atrofusca), kiiltoLutukka 36. 2020 85

28.7.2010 © Henry Väre ▲ Nevoja kattaa usein sammalpinta, joka muodostuu esimerkiksi punasirppisammalesta, Sarmentypnum sarmentosum. Puronvarret ja tihkurinteet Mallan alueella on useita Käsivarren perukalle tyypillisiä harmaapajukoita ja rinnesoistumia. Valtalajeja ovat tunturipaju (Salix glauca) ja pohjanpaju (S. lapponum). Tihkurinteet alkavat koivikon yläosasta tai laajan rinteen alataitteesta ja soistuvat alaosistaan. Yläpuolella on oltava vesikertymää, joka purkautuu alarinteellä maan alta. Maapohja on märkää, kasvillisuus rehevää, mutta ei turvepeitteistä suota. Lajisto on monipuolinen. Ruoho86 Lutukka 36. 2020 Iitto 29.6.2018 © Henry Väre sara ja hapsisara (C. capillaris). Karvayökönlehteä (Pinguicula villosa) kasvaa rahkasammalmättäillä. Suotuisista soistumisoloista huolimatta varpuja ja pajuja kasvavat rämeet ovat pintaalaltaan vähäisiä, kuten myös nevat ja letot. Lyhyt kasvukausi hidastaa niiden kehitystä. vartisia tunturialueen kasveja, esim. pohjanhorsmaa (Epilobium hornemannii), vanarikkoja (Micranthes), kellosinilatvaa (Polemonium acutiflorum) ja lehtirikkoja (Saxifraga) on harvakseltaan. Luonnonpuistossa on yli 37 ha (1 %) tihkumaita (Kauhanen & Mattson 2005). Lajisto on hyvin samankaltaista kuin muuallakin Käsivarren ylhiötuntureilla (Väre ym. 2008, 2010, 2015, 2016, Väre & Kaipiainen 2020). ▼ Tihkurinteet tunnistaa jo etäältä harmaakarvaisten pajujen vallitsemista purouomastoista. ▲ Karvayökönlehden, Pinguicula villosa, löytää varmimmin ruskorahkasammalmättäiden kyljistä.

Ramajávri 19.7.2005 © Henry Väre Malla 25.7.2016 © Henry Väre Siilasjärvi puiston ulkopuolella on huomattavasti suurempi, noin 91 ha. Varsinainen vesikasvillisuus on sammalia lukuun ottamatta niukkaa, rantoja reunustaa usein sarojen vyöhyke. Kilpisjärvi vapautuu jääpeitteestään tavallisesti kesäkuun puolivälissä, muut järvet sitä myöhemmin. Ihmisvaikutus Toisen maailmansodan perääntymisvaiheessa 1944 saksalaiset linnoittautuivat Kilpisjärven tuntureille, myös Mallan luonnonpuistoon. Joukot rakennuttivat venäläisillä vangeilla huoltoteitä, suuri leirialue oli Mallajoen alajuoksulla. Peltikattoisissa korsuissa voi yhä odotella sateen loppumis- ▲ Kultarikko, Saxifraga aizoides, reunustaa usein lettoja ja lähdepuroja. Vesistöt ▲ Kellosinilatva, Polemonium acutiflorum, menestyy kosteilla turpeisilla paikoilla. ▼ Pohjanhorsma, Epilobium hornemannii, viihtyy etenkin puron varsilla ja tihkupinnoilla. ta. Suurimmat koivut hakattiin rakennustarpeiksi ja polttopuiksi (Kalliola 1945). Kuohkimajärven rannalle on rakennettu autiotupa. Mallan luonnonpuiston halkoo vapaasti kuljettava 11 km pitkä retkireitti. ▼ Lapin sota päättyi K ­ ilpisjärvellä, jonne Saksan armeja rakensi viimeisen puolustusketjun ennen vetäytymistä Norjaan. Malla 4.8.2002 © Henry Väre Pikku-Malla 10.7.2007 © Henry Väre Toskaljávri 29.8.2020 © Henry Väre Mallan luonnonpuiston alueella on parisataa pikku lampea ja järveä (Kauhanen & Mattson 2005), hieman vähemmän luonnonpuiston ulkopuolella. Kilpisjärven ranta-alue (100 m) mukaan lukien Mallan luonnonpuiston vesistöjen kokonaisala on 190 hehtaaria (6,2 %). Mallajärven Suomen puoleinen osa on 15,6 ha (koko järvi 16,5 ha) ja Hárresáiva 15,3 ha. Lutukka 36. 2020 87

Kuva: 8.8.2018 © Antti Pietikäinen / Visit Finland Mallan retkireitti ulottuu Kolmen valtakunnan rajapyykiltä Siilaskoskelle. ▲ Laivakyyti säästää edestakaiselta kävelyltä, mutta yksisuuntainen reitti pitenee kolmella kilometrillä. ▼ Vuonna 2016 retkireitin varrella kasvoi sen kaikilla neliökilometriruuduilla kylänurmikkaa, Poa annua. Kauhasen ja Mattsonin (2005) julkaisussa esitetään karttakuvia eri kasvillisuustyyppien sijainnista Mallan luonnonpuistossa. miä, viisi on eri lajien alalajien välisiä. Huomaa, että alempana kohdissa yleislevinneisyys, elomuodot ja lajiston suhde ympäristötekijöihin kukin laji voi kuulua useampaan kuin yhteen ryhmään, joten kokonaismäärät ja prosentuaaliset osuudet eivät välttämättä summaudu normaalisti. Kasvisto 88 Lutukka 36. 2020 Yleislevinneisyys Arktinen (34 %) ja hemiarktinen (45 %) kasvisto vallitsevat Mallan alueella mutta myös alpiinisen lajiston osuus on huomattava (31 %). Kasvit ovat levinneet jääkauden jälkeen sekä Malla 4.8.2002 © Henry Väre ►► Sahramivoikukat, Taraxacum sect. Crocea, ovat tuntureilla alkuperäisiä. Saana 30.7.2004 © Henry Väre ► Tunturikeltanoissa, Hieracium sect. Alpina, on useita tunturilajeja, mutta ne tunnetaan puutteellisesti. Malla 29.7.2004 © Henry Väre Mallan alueelta on löytynyt 373 putkilokasvilajia, joista 11:llä on kaksi alalajia, kahdella kaksi muunnosta. Risteymiä tunnetaan 29. Lajeista alkuperäisiä on 351. Luvuissa ei ole huomioitu ukonkeltanoita (Hieracium) kuin sektioina ja voikukat (Taraxacum) vain suvulleen. Pohjoisfennoskandialle kotoperäisiä taksoneita on neljä, tunturikissankäpälä (Antennaria alpina), isokissankäpälä (A. villifera), pahta-ailakki (Silene wahlbergella) ja pahtahietaorvokki (Viola rupestris subsp. relicta). Tulokkaista viisi on ollut satunnaisia, kuten rautanokkonen (Urtica urens) saksalaisleirillä. Risteymistä 11 on sara- ja kahdeksan pajuristey-

Mallan kasvit korkeusvyöhykkeittäin taksonia % yläoroboreaalinen 336 90 orohemiarktinen 304 82 alaoroarktinen 300 80 keskioroarktinen 228 61 ▼ Mustikan, Vaccinium myrtillus, vallitsemat kankaat ovat kukkiessaan hyvinkin viehättäviä. Annjaloanji 8.7.2009 © Henry Väre Mallan kasvit levinneisyystyypeittäin taksonia % arktinen 125 34 länsiarktinen 15 4 hemiarktinen 169 45 temperaattinen 73 20 boreaalinen 28 8 alpiininen 116 31 pohjoissentrinen 17 5 pohjois- ja eteläsentrinen 32 9 montaaninen 123 33 kosmopoliitti 5 1 bipolaarinen 8 2 sirkumpolaarinen 187 50 euraasialainen 79 21 pohjoisatlanttinen 53 14 eurooppalainen 23 6 pohjoiseurooppalainen 11 3 fennoskandinen 2 0,5 pohjoisfennoskandinen 4 1 daan kutsua myös siirtymävyöhykkeeksi tunturikoivikoiden ja puuttomien paljakoiden eli oroarktisten vyöhykkeiden välillä. Siellä täällä kasvaa kierorunkoista – pensastavaa matalaa tunturikoivua, vaivaiskoivua, lapinkatajaa (Juniperus communis subsp. nana), pohjanpajua, tunturipajua ja kiiltopajua (Salix phylicifolia). Purojen varsilla on suurruohostoja ja pajukoita. Alapaljakalle eli alaoroarktiselle vyöhykkeelle (650–880 m m.p.y.) on ominaista matala varvusto. Mustikkakankaat vallitsevat suojaisilla rinteillä, aukkoisilla paikoilla sielikkö ja pohjanvariksenmarja ovat yleisiä. Vyöhykkeessä on myös lumenviipymiä, joissa kasvaa matalaa ruohovartista lajistoa sekä etenkin vaivaispajua. Keskipaljakalla eli keskioroarktisessa vyöhykkeessä (880–1150 m m.p.y.) kasvillisuus on laikuttaista, vaivaispaju ja napapaju (S. polaris), lampaannata (Festuca ovina) ja tunturivihvilä (Juncus trifidus) ovat yleisiä. etelästä että idästä, mutta arktisen lajiston osuus on suurempi kuin Keski-Euroopan montaanisen lajiston (33 %); 20 % taksoneista kuuluu kumpaankin ryhmään. Kölivuoristossa, vain sen pohjoisosissa esiintyviä taksoneja on 17. Yleislevinneisyydeltään lajisto on sirkumpolaarista (49 %) ja euraasialaista (14 %). Vyöhykkeisyys Mallan alueen alavat maat ovat yläoroboreeaalista vyöhykettä (475–550 m m.p.y.), jossa on kuivia – kosteita tunturikoivikoita. Sen yläpuolella on orohemiarktinen vyöhyke (550–650 m m.p.y.), jota voiLutukka 36. 2020 89

Loassojávri 21.7.2007 © Henry Väre Mallan kasvit elomuodoittain taksonia % puolipiilijät 212 57 matalatalvehtijat   61 16 piilotalvehtijat   44 12 ilmitalvehtijat   23   6 yksivuotiset   16   4 vesikasvit   12   3 pohjatalvehtijat   5  1 Elomuodot Mallan alueen lajistosta suurin osa, 57 %, on hemikryptofyyttejä eli puolipiilijöitä, kamefyyttejä eli matalatalvehtijoita (käytännössä usein varpuja) on 16 % ja geofyyttejä eli piilotalvehtijoita 12 %. Muiden elomuotojen osuus on vähäinen. Varpujen runsaus on silti suuri, eri typpiset kanervakasvien ja matalan vaivaiskoivikon vallitsemat kasviyhteisöt ovat laajoja. Lumirajan yläpuolella kasvavien pensaiden ja puiden eli ilmitalvehtijoiden osuus on suuri tunturikoivikossa eli yläoroboreaalisessa ja orohemiarktisessa vyöhykkeessä. Lajiston suhde ympäristötekijöihin Suurin osa, 83 %, Mallan alueen lajistosta suosii lumipeitteisiä kasvupaikkoja, vähälumisia 16 % ja lumenviipymiä 12 %. Enemmistö lajistosta, 78 %, ei karta eikä suosi maaperän kohonnutta kalkkipitoisuutta, kalkinkarttajia on 6 % ja kalkinsuosijoita 16 %. Kalkinsuosijoita kasvaa etenkin IsonMallan kasvit ja ympäristötekijät taksonia % vähälumiset paikat 60 16 lumipeitteiset paikat 309 83 lumenviipymät 46 12 taksonia % kalkinkarttaja 24 6 kalkinsuosija 59 16 indifferentti 289 78 taksonia % kuivat maat 93 25 tuoreet – kosteat maat 290 78 märät maat 26 7 90 Lutukka 36. 2020 ▲ Kurmitsansara, Carex ×grahamii, on erittäin harvinainen Käsivarressa. ja Pikku-Mallan pahdoilla ja niiden liepeillä. Suurin osa, 78 %, lajistosta kasvaa tuoreilla – kosteilla kasvupaikoilla, märillä vain 7 %. Sama taksoni voi kuulua kahteen ryhmään. Eräitä lajikohtaisia huomioita Kiiltosaran ja luhtasaran (Carex vesicaria) risteymä, kurmitsansara (Carex ×grahamii), on erittäin harvinainen Mallan alueella, Siilasjärven eteläosan tienoilla. Suopursu (Rhododendron tomentosum) on harvoja eteläisiä suokasveja, joita kasvaa Mallan alueella, Siilasjärven länsirannalla hyvin pieni kasvusto. Eteläisempää juurtosaraa (Carex chordorrhiza) ja luhtasaraa kasvaa myös Mallan luonnonpuistossa. Natura 2000 -luontotyypit ja uhanalaiset luontotyypit Mallan luonnonpuistossa esiintyviä Natura 2000 -luontotyyppejä (Airaksinen & Karttunen 1998) ovat tuntureiden vyörysoraikot ja -lohkareikot, tunturijoet ja purot penkereineen, tunturikankaat, tunturipajukot, karut tunturiniityt, tuntu- Carex ×grahamii reiden rehevät puronvarsisuot ja tunturikoivikot. Pinta-alaltaan merkittävimpiä ovat tunturikankaat ja tunturikoivikot. Tuntureiltamme on tunnistettu 53 luontotyyppiä (Pääkkö ym. 2019). Merkittävimmät syyt luontotyyppien silmälläpidettävyyteen tai uhanalaisuuteen ovat voimakas laidunpaine, mikä ilmenee mitättömänä jäkäläpeitteenä, sekä ennakoitu ilmaston lämpeneminen. Mallan alueella on 27 silmälläpidettävää tai uhanalaista luontotyyppiä. Parhaiten säilyviksi on ennakoitu kallioiset luontotyypit. Ne ovat luonnostaan vähäkasvisia. Silmälläpidettäviä luontotyyppejä • lehtomaiset tunturikoivikot ja tunturikoivulehdot • tunturien suursaniaislehdot • tunturikoivupensaikot, • variksenmarjakankaat • vaivaiskoivukankaat • mustikkakankaat • kurjenkanervakankaat • liekovarpiokankaat • ravinteiset lapinvuokkokankaat • tunturien suurruohoniityt • kuviomaat • vuotomaat Vaarantuneita • kuivat ja kuivahkot tunturikoivikot • variksenmarja-jäkälä-seinäsammal -tunturikoivikot • variksenmarja-mustikka-tunturikoivikot • ruohokanukka-variksenmarja-mustikka-tunturikoivikot • ruohokanukka-mustikka-tunturikoivikot

• tunturien suurruoholehdot • tuulikankaat • karut lapinvuokkokankaat • routanummet Erittäin uhanalaisia • variksenmarjatunturikoivikot • jääleinikkilumenviipymät • ravinteiset kangasmaiset lumenviipymät • ravinteiset pienruoholumenviipymät Äärimmäisen uhanalaisia • vaivaispajulumenviipymät • matalasaraiset ja -heinäiset lumenviipymät • karut pienruoholumenviipymät • karut sammalvaltaiset lumenviipymät • ravinteiset sammalvaltaiset lumenviipymät • lumenpysymät Uhanalaiset kasvit Atlas Florae Europae -hankkeessa (AFE) on kartoitettu maanosamme putkilokasvistoa. Mallan alue sijaitsee Kölivuoriston monilajisimmal- tiedolla ei myöskään ole merkitystä. Rauhoitettujen kasvien luvaton keruu rauhoitetuilla alueilla on kuitenkin kiellettyä. Arviomme mukaan 120 putkilokasvilajia on Suomessa runsaimmillaan Käsivarren ylhiötuntureilla. Ilmaston lämpeneminen uhkaa tuntureiden kaikkia luontotyyppejä (Pääkkö ym. 2019). Mallan alueella monimuotoisuuden ydintä ovat Ison- ja Pikku-Mallan etelään – itään – koilliseen avautuvat dolomiittipahdat liepeineen. Ne ovat vain hieman tunturikoivikon yläpuolella, 580– 680 m m.p.y. Jos ilmasto lämpenee, pahdat jäävät tunturikoivikon sisäpuolelle ja niiden ympäristö muuttuu täysin. Lajien viimeiset turvapaikat Kölivuoristossa ovat tunturiketjun eteläosan korkeimmilla tuntureilla (Niskanen ym. 2019). Mallan alueella uhanalaisten ja silmälläpidettävien putkilokasvien määrä on selvästi suurempi kuin Kuonjarvárrilla, Toskalharjilla, Porojärvillä, Terbmisvarrilla ja Haltin – Ridnin alueella (Väre ym. 2008, 2010, 2015, 2016, Väre & Kaipiainen-Väre 2020). On kuitenkin myös la- jeja, kuten ruijankissankäpälä (Antennaria nordhageniana), tunturikurjentatar (Koenigia islandica) ja rikkileinikki (Ranuncu▼ Ilmaston lämpeneminen uhkaa Mallan parhaita kasvipaikkoja, dolomiittipahtoja liepeineen. 30.7.2004 © Henry Väre Tammukkaoaivi 12.7.2006 © Henry Väre ▲ Suopursulla, Rhododendron tomentosum, on ainoastaan yksi tunnettu esiintymä Mallan alueella. la AFE-ruudulla (Väre ym. 2003). Mallan alueella kasvaa kaksi äärimmäisen uhanalaista (CR), yhdeksän erittäin uhanalaista (EN), 15 vaarantunutta (VU) ja 42 silmälläpidettävää (NT) putkilokasvilajia, yhteensä 68 lajia. Rauhoitettuja lajeja on 13, jotka ovat myös uhanalaisia tai silmälläpidettäviä. Uusimmassa uhanalaisuusarviossa (Ryttäri ym. 2019) on huomioitu ilmaston lämpeneminen todennäköisenä uhkana tunturiluonnolle. Niinpä Mallan alueelta on 26 uhanalaista tai silmälläpidettävää putkilokasvia, jotka eivät ole vuoden 2000 luettelossa (Kauhanen 2005). Monista uhanalaisista lajeista on kerätty Mallalta ja etenkin Saanalta huomattava määrä näytteitä ennen 1980-lukua. Kotimaisittain ainutlaatuinen lajisto on houkuttanut keräyksiin, ovathan Malla ja Saana tunturiluontomme monimuotoisimmat. Huomattava määrä keräyksiä lienee päätynyt myös roskiin, mutta kasvimuseoissa näytteitä on silti aivan riittävästi. Todennäköisesti useina eri vuosina tehdyt keruut eivät ole vaikuttaneet esiintymien elinvoimaisuuteen. Näytteiden sijaan tarvitaan kuitenkin tarkkoja esiintymätietoja, arvioita yksilömääristä jne. Näyte on tarpeen vain vaikeissa tapauksissa määrityksen varmistamiseksi, sillä epäluotettavalla Lutukka 36. 2020 91

Antennaria dioica, Malla 7.7.2015 © Henry Väre Antennaria dioica (Federley 1969) 92 Lutukka 36. 2020 Harvinaisuuksia ja uhanalaisia Ensimmäisen kappaleen tiedot koskevat Mallan aluetta; myös laidunnuksen vaikutusta on arvioitu nimenomaan Mallan populaatioiden kannalta. Toisessa kappaleessa kerrotaan yleisemmin lajin ekologiasta Suomessa sekä syistä, joilla laji on arvioitu silmälläpidettäväksi tai uhanalaiseksi. Levinneisyyskarttoja on kahdenlaisia: 1) havaintojen tarkkuus 500 × 500 m2 (Federleyn pro gradu -työ 1969), ja 2) havaintojen tarkkuus vähintään 10 × 10 m2 (lajeista, joista on käytettävissä tarkka löytöpaikkatieto). Federleyn aineistoon pohjautuviin karttoihin on parin lajin osalta lisätty muu löytö, joiden tarkkuus on sama kuin Federleyn käyttämä 500 × 500 m2. Antennaria canescens harmaa­ kissankäpälä NT Federley 1969 0 ruutua Harmaakissankäpälä tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet si● Antennaria porsildii ▲ A. villifera Antennaria canescens, Abisko, Nuollja 10.8.2006 © Henry Väre tulee tarvittaessa perustaa suojelualueita (Natura 2000 -verkosto). Luontodirektiivin liite V on luettelo yhteisön tärkeinä pitämistä eläin- ja kasvilajeista tai lajiryhmistä, joiden ottaminen luonnosta ja hyväksikäyttö voi vaatia hyödyntämisen sääntelyä. Mallalla kasvavat liitteen V kaksi lajia, pohjankatinlieko (Lycopodium clavatum subsp. monostachyon) ja pohjanriidenlieko (Spinulum annotinum subsp. alpestre), ovat alueella yleisiä. tä 2000-luvun alun kartoituksissa. Tiedot ovat hyvinkin puutteellisia Mallalta ja laajemminkin (Väre 2012). Lajiin ei ole aikanaan kiinnitetty huomiota (Federley 1969). Alueelta on vain kolme havaintoa, mikä lienee huomattavasti todellisuutta vähemmän. Kasvaa kuivilla tunturikankailla ja tuulenpieksemillä. Kalkin suhteen neutraali. Laidunnuksen vaikutus kantoihin lienee vähäinen. Luokiteltu silmälläpidettäväksi ilmaston lämpenemisen vuoksi. Antennaria porsildii, Kuonjarvarri 27.7.2010 © Henry Väre lus sulphureus), jotka eivät kasva Mallan alueella, vaan korkeammilla tuntureilla Kuonjarvárrilta pohjoiseen (Väre 2012, 2019, Väre ym. 2015). Euroopan Unionin luontodirektiivin liitteen II lajeja kasvaa alueella varmuudella neljä, tundrasara (Carex holostoma), lapinleinikki (Coptidium lapponicum), pikkulehdokki (Platanthera oligantha) ja pahtahietaorvokki (Viola rupestris subsp. relicta). Tiedot kahdesta muusta liitteen II lajista, lettorikosta (Saxifraga hirculus) ja lapinkaurakkeesta (Trisetum subalpestre), ovat epävarmoja. Liitteen II lajien esiintymiä ei saa vaarantaa ja esiintymien turvaamiseksi

Arenaria norvegica norjanarho Arenaria norvegica (Federley 1969) EN rauhoitettu Federley 1969 2 ruutua Alm ja Fries (1925) ilmoittivat norjanarhon Mallalta. Montell (1934) ja Hiitonen (1936) toistivat tiedon. Kalliola keräsi näytteen vuonna 1949 (H). Norjanarhoa kasvaa vain Pikku-Mallan länsipuolisella selänteellä, alapaljakan dolomiittipitoisilla, avoimilla kallioilla. Kalliot ovat paikoin jääkauden silottamia. Seuralaisina kasvavat erittäin harvinaiset otasilmäruoho (Euphrasia salisburgensis), rusonätä (Sabulina rubella), tunturinätä (S. stricta) ja lumihaarikko (Sagina nivalis); kasvuston liepeillä on tunturivalkokämmekkää (Pseudorchis straminea). Kesällä 2002 esiintymässä oli noin 100 yksilöä (Kauhanen 2005). Kaiken kaikkiaan kasvi on tavattu Mallalta vuosina 1924, 1949, 2001, 2002, 2007, 2010, 2017 ja 2018. Esiintymä oli elinvoimainen kesällä 2018. Laidunnus ei vaikuta populaatioiden yksilömäärään, koska alue on luonnostaan avoin kuiva dolomiittikallio. Suomessa norjanarhoa kasvaa Mallan lisäksi vain Saanalla 850 m m.p.y. (Rautiainen ym. 2002). Vähälumisilla kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu erittäin uhanalaiseksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Antennaria dioica ahokissankäpälä NT Federley 1969 85 ruutua Ahokissankäpälä on hyvin yleinen Mallan alueella tunturikoivikoista keskipaljakalle. Esiintymiä on etenkin kuivahkoilla lumipeitteisillä kankailla, rinneterasseilla ja matalaruohoniityillä. Laidunnuksen vaikutus kantoihin lienee vähäinen. Lumipeitteisillä kuivilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Luokiteltu silmälläpidettäväksi Etelä-Suomen esiintymien vähenemisen vuoksi. Antennaria porsildii kalju­ kissankäpälä EN Federley 1969 0 ruutua Kaljukissankäpälä on erittäin harvinainen Mallan alueella; esiintymiä on vain yksi (Väre 2012). Kimmo Syrjänen löysi sen vuonna 2011 Ison-Mallan lounaisrinteeltä, luonnonpuiston sisäpuolelta (TUR). Esiintymä oli niukka, 55 ruusuketta kolmen neliömetrin alalla kalkkikallion raossa ja maa- törmällä. Laidunnuksen vaikutus kaljukissankäpälään lienee vähäinen. Lähimmät esiintymät ovat Kuonjarvárrilla ja siitä pohjoiseen, etenkin Haltin – Ridnin alueella (Väre 2012). Lumipeitteisillä kuivilla – tuoreilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Kaljukissankäpälä kasvaa pääasiassa keskipaljakalla, monilajisilla tuoreilla lapinvuokkokankailla ja hieman kuivemmilla lumenviipymillä. Luokiteltu erittäin uhanalaiseksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Antennaria villifera isokissankäpälä EN Federley 1969 0 ruutua Löysin (HV) vuonna 2018 isokissankäpälän Pikku-Mallan itärinteeltä (640 m m.p.y) kuivalta lapinvuokkokankaalta. Myös Söyrinki (1961) mainitsee sen Mallan alueelta. Laidunnus voi vaikuttaa populaation yksilömäärään, sillä matalakasvuisella kankaalla yksittäinen kasvi tulee helposti syödyksi. Lumipeitteisillä tuoreilla – kuivilla kankailla, kalkinsuosija. Luokiteltu erittäin uhanalaiseksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Arenaria norvegica, Pikku-Malla 28.6.2018 © Henry Väre Antennaria villifera, Tuolljehuhput 25.7.2010 © Henry Väre Arenaria norvegica Lutukka 36. 2020 93

Arnica angustifolia subsp. alpina Lutukka 36. 2020 ▲ Botrychium boreale ● B. lunaria (Federley 1969) Botrychium lunaria, Pallas 25.7.2012 © Henry Väre 94 noidanlukosta ovat Heikki Roivaisen vuonna 1943 ja Niilo Lounamaan vuonna 1946 keräämiä. Federley löysi lajia neljästä kohtaa Ison-Mallan etelärinteeltä, hienorakeiselta vyörysoralta (Federley 1969). Kauhanen (2005) ei kasvia havainnut, mutta 2000-luvulla on havaintoja vuosilta 2010, 2016 ja 2017, enimmillään 22 versoa. Kaikki esiintymät ovat met- Botrychium boreale, Nuorgam 30.7.2005 © Henry Väre Pikku-Mallan länsipuolella on pienialainen mutta runsas kasvusto (650 m m.p.y.). Se on tunnettu vuodesta 1910 (TURA) (Montell 1914). Montell ilmoitti soveliaan alueen kooksi kaksi hehtaaria, mutta yksilöitä oli vain muutama. Alm ja Fries (1925) kirjasivat kasvin Mallalta matkallaan vuonna 1924. Seuraavan näytteen keräsi Uno Saxén vuonna 1926 (H), ja sitä seuraava kerättiin vasta 60 vuotta myöhemmin (OULU), jolloin tein (HV) Risto Virtasen kanssa rankan retken Mallalle. Tältä vuosituhannelta havaintoja on monilta vuosilta. Pääpopulaatio kasvaa samalla dolomiittiselänteellä kuin norjanarho, pienempi esiintymä on hieman idempänä Pikku-Mallan itärinteellä. Yksi esiintymä on tunturikoivikon yläosassa oroboreaalisessa vyöhykkeessä, muut alapaljakalla (520–)650–680 m m.p.y. Kesällä 2002 Mallan suurimmassa esiintymässä oli noin 670 kukatonta ja 23 kukkivaa yksilöä (Kauhanen 2005). Muutoin 2000-luvulla yksilömääräksi on arvioitu 2–241. Lähiympäristö on lapinvuokon luonnehtimaa kuivaa kangasta. Botrychium boreale pohjan­ noidanlukko NT Federley 1969 4 ruutua Ensimmäiset näytteet (H) pohjan- Arnica angustifolia, Pikku-Malla 28.7.2007 Arnica angustifolia subsp. alpina tunturisiroarnikki EN Federley 1969 4 ruutua Laidunnus on uhka suvulliselle lisääntymiselle. Vähälumisilla kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Tunturisiroarnikki on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Arnica angustifolia subsp. alpina, Urttaspakti 24.7.2007 © Henry Väre Arnica angustifolia subsp. alpina (Federley 1969)

Botrychium lunaria sänrajan tuntumassa (575–645 m m.p.y.), useimmat Pikku-Mallan ja Ison-Mallan etelärinteellä, yksi Pikku-Mallan itärinteellä. Kasvupaikoiksi on mainittu liuskepahdan ravinteinen tyvi, tihkuinen ja matala kallioseinämä sekä viereinen liuskekivinen kalliohylly, tunturikoivikon yläreunan melko paahteinen ja kuivahko aukkoinen pienikivinen rinne sekä ravinteinen niittymäinen lumenviipymä. Laidunnus ei uhkaa pohjannoidanlukon kantoja. Lumipeitteisillä tuoreilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu silmälläpidettäväksi avoimien ja aukkoisten kasvupaikkojen muuttuessa suurruohoston ja pensaiden vallitsemiksi. Tuntureiden esiintymät ovat alkuperäisluonnossa, yleisempi perinneympäristöissä. Botrychium lunaria ketonoidanlukko NT Federley 1969 7 ruutua Ketonoidanlukko kasvaa harvinaisena ja vähälukuisena sekä Ison-Mallan että Pikku-Mallan kalliohyllyillä, pahtojen juurella sekä kuivilla – tuoreilla rinneniityillä. Ensimmäisen näytteen otti Montell vuonna 1910 (H), seuraavan Kaarlo Linkola 1925 (H). Yh- deksän neliökilometriruudun alueelta löytyi 14 pientä esiintymää, joissa oli yhteensä runsaat 20 yksilöä (Kauhanen 2005). Kun Metsähallitus tutki Mallan luonnonpuistoa 2000-luvulla, ketonoidanlukosta kirjattiin 35 esiintymää, yhdestä enimmillään 48 versoa. Kasvupaikoiksi on ilmoitettu kalkkikallion seinämän raot, kalkkikalliopaljastumat lehtokoivikossa, kalkkinyppylän pahdanalus, kalkkipahdan sammalikot, kalkkipahdan tyvet, kalliohyllyt, laajat dolomiittipaljastumat, paahteisen kalkkikallion kalliohylly, pahdan alapuolen niityt, suurruohostoiset lohkareikot tunturikoivuvyöhykkeessä ja vyörylouhikot (505–695 m m.p.y.). Laidunnus ei uhkaa ketonoidanlukon kantoja. Lumipeitteisillä tuoreilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu silmälläpidettäväksi avoimien ja aukkoisten kasvupaikkojen muuttuessa suurruohoston ja pensaiden vallitsemaksi. Tuntureiden esiintymät ovat alkuperäisluonnossa, yleisempi perinneympäristöissä. Campanula rotundifolia subsp. groenlandica, Saananvankka 24.7.2003 © Henry Väre Botrychium boreale Campanula rotundifolia subsp. groenlandica tunturikissankello NT Federley 1969 64 ruutua Tunturikissankello tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Kasvista on monia havaintoja (Federley 1969), mutta vain yksi näyte (H), vuonna 2004 keräämäni (HV). Vajavaisten havaintojeni pohjalta tunturikissankello on Mallan alueella melko yleinen, mutta on ilCampanula rotundifolia subsp. groenlandica (Federley 1969) meistä, että siellä kasvaa myös puutteellisesti tunnettua (DD) lapinkissankelloa (Campanula rotundifolia subsp. gieseckeana). Kartta esittää melko luotettavasti tunturikissankellon levinneisyyttä Mallan luonnonpuistossa. Tunturikissankello kasvaa kalliohyllyillä, erityyppisillä kankailla ja puronvarsilla. Laidunnus on lievä uhka tunturikissankellon suvulliselle lisääntymiselle. Vähälumisilla – lumipeiteisillä kuivilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Lutukka 36. 2020 95

Campanula uniflora (Federley 1969) CR Federley 1969 2 ruutua Kiirunankello löytyi Mallan luonnonpuistosta 1900-luvun alussa Kitsipahdalta ja Kuohkimasmuotkalta (Fries & Mårtenson 1910). Montell keräsi näytteen vuonna 1910 (TURA), ja hän kirjoitti kiirunankellon esiintymisestä Mallalla (Montell 1914a, b). Montell tosin ilmoitti sitä kasvavan Pikku-Mallan rinteillä, useammassa paikassa. Söyrinki (1961) toisti Montellin tiedon. Kitsipahta on laaja alue (± 900 m m.p.y.), ja kiirunankello voisi hyvinkin esiintyä siellä. Kuohkimasmuotka on epämääräisempi. Saamenkielen muotka tarkoittaa taivalta, tässä tapauksessa Kuohkimasjärvelle. Alue on ekologialtaan ja ympäristöltään (± 500 m m.p.y.) kiirunankellolle kuta kuinkin mahdoton. Kitsipahdaltakaan ei ole myöhempiä tietoja. Varhaisin ”tuore” tieto on vuodelta 1965, jolloin Federley keräsi näytteen Pikku-Mallan koillisrin- Campanula uniflora, Liigevárri 19.72007 © Henry Väre 96 Lutukka 36. 2020 Campanula uniflora teeltä (H). Loput ovat 2000-luvulta, vuosien 2002 ja 2018 väliltä, kaikki koillisrinteeltä. Yksilömääräksi on arvioitu 3–12. Kauhanen (2005) löysi neljä pientä esiintymää, yhteensä 30 yksilöä. Useimmat kasvoivat lapinvuokkokankaalla, muut sammaleisella kalliolla, sammaleisen lohkareen päällä ja pahtahyllyllä niittykasvillisuuden seassa. Mallan esiintymät (570–630 m m.p.y.) ovat alapaljakalla, alavammilla paikoilla kuin muualla Suomessa, Termisjärveä lukuun ottamatta (Väre ym. 2008). Laidunnus on uhka suvulliselle lisääntymiselle. Vähälumisilla – lumipeitteisillä kuivilla – kosteilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Carex atrata mustasara NT Federley 1969 14 ruutua Montell keräsi mustasaranäytteet vuosina 1910 (TURA) ja 1911 (H, TURA). Myöhemmin, 2000-luvulla, kasvupaikoiksi on ilmoitettu kalkkikalliokumpare, kalkkikallion hylly ja tyvi, kausikuiva letto, kostea ja kuiva lapinvuokkokan- Carex atrata, Urttasvárri 23.7.2007 © Henry Väre Campanula uniflora kiirunankello gas, lapinvuokkokankaan mosaiikki, lähdepurojen halkoma lettolaikun laide, niittylaikku valuvetisen pahdan alla, puronvarsikallio, ravinteinen pienruoholumenviipymä, rehevä notkelma, soistunut ja lähteinen, ravinteinen maCarex atrata (Federley 1969) Carex atrata

talaruohoniitty, tihkuinen niittylaikun yläosa, valuvetinen kalliohylly ja verkkolehtipajuvaltainen painanne. Niistä on 24 korkeusarviota, 550–790, keskimäärin 665 m m.p.y. Kaikki esiintymät ovat Ison- ja Pikku-Mallan dolomiittien luona tunturikoivikon ylä- ja ala- paljakan alaosassa. Laidunnus on uhka suvulliselle lisääntymiselle. Lumipeitteisillä kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. 600 m m.p.y. Laidunnus on uhka suvulliselle lisääntymiselle. Lumipeitteisillä märillä paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Carex atrofusca sysisara Carex fuliginosa subsp. misandra napanokisara VU Federley 1969 8 ruutua VU Federley 1969 22 ruutua Sysisaralle on tarjolla runsaasti sopivia kasvupaikkoja Ison- ja Pikku-Mallan jyrkänteiden alapuolisilla rinnemailla, jonne kalkkivaikutus ulottuu dolomiittialueilta valuvien vesien muodossa. Montell keräsi näytteen vuonna 1912 (TURA), seuraavan Kalliola 1949 (H). Myöhemmät havainnot ovat etupäässä Federleyn, Metlan ja MH:n 2000-luvulla tekemiä. Kauhanen (2005) löysi 23 esiintymää ja yli 800 mätästä. Yleisimmät elinympäristöt ovat lettomaiset tunturisuot, lähteiköt ja lähdeletot, mutta laji viihtyy myös rinteiden pienruohoniityillä, valuvesiuomissa, tihkumailla ja purojen varsilla. Pieniä esiintymiä on myös kalliohyllyillä ja pahdan alusissa, lapinvuokkokankailla ja jopa kallioseinämän raoissa. Niistä on 28 korkeusarviota, 500–745, keskimäärin Carex atrofusca (Federley 1969) Carex atrofusca Montell keräsi ensimmäisen sysisaranäytteen, vuonna 1910 (TURA), seuraavan Mauno Kotilainen 1920 (H). Myöhemmät havainnot ovat etupäässä Federleyn, Metlan ja MH:n 2000-luvulla tekemiä. Kauhanen (2005) löysi 17 esiintymää ja noin 400 mätästä, etupäässä Pikku-Mallan alapaljakan kalliohyllyiltä. Isolla-Mallalla kasvi on hyvin niukka, havaittu vuonna 2001 Kitsipahdalta. Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat kosteat kalliohyllyt ja -terassit, mutta nokisaraa kasvaa myös lapinvuokkokankaalla. Kasvustoista on 26 korkeus­ arviota, 520–840, keskimäärin 625 m m.p.y. Laidunnus on uhka suvulliselle lisääntymiselle. Vähälumisilla kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu vaarantuneeksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Carex atrofusca, Malla 25.7.2016 © Henry Väre Carex fuliginosa subsp. misandra Carex fuliginosa subsp. misandra, Jehkats 28.6.2018 © Henry Väre Carex fuliginosa subsp. misandra (Federley 1969) Lutukka 36. 2020 97

Carex rupestris kalliosara rauhoitettu, DIR II Federley 1969 0 ruutua NT Federley 1969 14 ruutua Liro ja Roivainen keräsivät kumpikin tundrasaran Raasamallalta vuonna 1948 (H). He retkeilivät usein yhdessä. Kasvi on alueella harvinainen, myöhemmin vain vuosina 2006 ja 2010 havaittu, Raasamallalta ja Pikku-Mallan koillisrinteeltä. Tuoreista havainnoista ei ole näytettä. Esiintymät ovat valuvetisten silikaattikallioiden hyllyillä, 700 m m.p.y. Roivainen (1936) ja Montell (1941a) ilmoittivat tundrasaran Enontekiöltä, Roivainen Suomelle uutena Lumipeitteisillä kosteilla – kuivilla paikoilla, kalkin suhteen neut­raali. Justus Montell keräsi 1910 ensimmäisen kalliosaranäytteen (TURA), Federley vuonna 1963 (H), seuraavan Väre 1996 (OULU). Useimmat havainnot ovat etupäässä Federleyn (1969), Metlan ja MH:n 2000-luvulla tekemiä. Kasvupaikoiksi on useimmiten ilmoitettu kuiva kalkkikallio, kalkkinyppylä, kallioseinämä, kallioseinämän yläreuna ja hylly, lapinvuokkokangas, rinneterassi ja lapinvuokkotuulenpieksämäkangas. Niistä on 23 korkeusarviota, 690–700, keskimäärin 650 m m.p.y. Laidunnus ei ole uhka suvulliselle lisääntymiselle. Vähälumisuutta, kuivia kasvupaikkoja ja kalkkia suosiva. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Carex holostoma Cassiope tetragona liekovarpio NT Federley 1969 54 ruutua Carex holostoma, Saana 30.7.2004 © Henry Väre 98 Lutukka 36. 2020 Liekovarpio tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Kasvi on erittäin yleinen Mallan alueen paljakoilla, joissa se muodostaa paikoin vaihtelevan kokoisia liekovarpiokangasesiintymiä. Ne ovat alapaljakalla usein kalkkivaikutteisia, keskipaljakalla lajia esiintyy myös karuilla mailla. Laidunnus ei ole uhka suvulliselle lisääntymiselle. Lumipeitteisillä kosteilla – kuivilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Luokiteltu silmälläpi- Cassiope tetragona (Federley 1969) Carex rupestris (Federley 1969) Carex rupestris dettäväksi valtakunnallista harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Cerastium nigrescens var. laxum napakellohärkki NT Federley 1969 1 ruutu Napakellohärkki on ilmoitettu vain Isolta-Mallalta. Näytteen puuttuessa tietoa ei voi varmistaa. Cassiope tetragona, Toskalharji 7.7.2009 © Henry Väre Carex holostoma tundrasara

Carex rupestris, Pikku-Malla 28.6.2018 © Henry Väre Chamorchis alpina tunturiorho EN, rauhoitettu Federley 1969 0 ruutua Lagercrantz on kerännyt vuonna 1919 näytteen (H) Mallan luonnonpuistosta. Tieto on ainoa, vailla tarkempaa kasvupaikkatietoa. Alueella on sopivia kasvupaikkoja, kuten viereisellä Saanalla, missä tunturiorhoa kasvaa. Montell (1912) ilmoitti lajin Suomelle uutena Saanalta. Coeloglossum viride (Federley 1969) Coeloglossum viride pussikämmekkä NT Federley 1969 78 ruutua Pussikämmekkä tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Kasvi on harvalukuinen mutta melko yleinen Mallan alueella. Sitä kasvaa tuoreissa tunturikoivikoissa ja alapaljakan matalaruohoniityillä ja tunturikankailla sekä Coeloglossum viride, Saana 26.7.2016 © Henry Väre Cerastium nigrescens var. laxum (Federley 1969) lettomaisilla soilla. Keskipaljakalla se on harvinaisempi. Laidunnus on uhka suvulliselle lisääntymiselle, mutta sillä tuskin on merkitystä kannan koolle. Vähälumisuutta ja kalkkia suosiva. Luokiteltu silmälläpidettäväksi koska esiintymien määrä on vähentynyt etenkin Etelä- ja Keski-Suomessa. Lutukka 36. 2020 99

EN Federley 1969 1 ruutu A. J. Malmberg keräsi hentokatkeronäytteen Mallan alueelta vuonna 1867 (H). Näytteitä on myös vuosilta 1910, 1912, 1915, 1920 ja 1939. Kasvupaikaksi on ilmoitettu Pikku-Mallan itärinne, jossa soveliaita kasvupaikkoja on edelleen. Myöhempiä havaintoja ei kuitenkaan ole. Hentokatkero tunnetaan Suomesta nykyisin vain Saanalta. Siellä esiintymät ovat aukkoisilla soramailla, usein pahdan alapuolella alapaljakan yläosassa. Yksivuotisena lajina hentokatkero hyötyy porolaidunnuksesta. Lumipeitteisillä kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu erittäin uhanalaiseksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Comastoma tenellum (Federley 1969) Coptidium lapponicum lapinleinikki rauhoitettu, DIR II Federley 1969 1 ruutu Lapinleinikki on erittäin harvinainen Mallan alueella, Federley on kerännyt näytteen vuonna 1965 (H). Paikka on luonnonpuistossa Mallanlahden rantasoistumalla; 475 m m.p.y. Laidunnus voi vaarantaa ja jopa hävittää lapinleinikin pienen esiintymän. Lumipeitteisillä tuoreilla tai kosteilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Comastoma tenellum Diapensia lapponica lapinuuvana NT Federley 1969 49 ruutua Coptidium lapponicum Lapinuuvana tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Lapinuuvana on hyvin yleinen Coptidium lapponicum (Federley 1969) Grönlanti 28.6.2012 © Henry Väre 100 Lutukka 36. 2020 Diapensia lapponica, Pikku-Malla 28.6.2018 © Henry Väre Comastoma tenellum, Saana 22.7.2004 © Henry Väre Comastoma tenellum hentokatkero Diapensia lapponica (Federley 1969) Mallan alueen paljakoilla, etenkin avoimilla lähes lumettomilla sorapohjaisilla tuulenpieksämäkankailla. Tunturikoivikoissa se kasvaa harvinaisena aukkopaikojen sorakumpareilla. Laidunnus ei ole uhka suvulliselle lisääntymiselle. Vähälumisilla kuivilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Draba alpina kultakynsimö NT Federley 1969 0 ruutua Roivainen keräsi Ison-Mallan Kitsijoelta vuonna 1935 (H) kynsimönäytteen, joka myöhemmin määritettiin kultakynsimöksi. Lajia ei ole löytynyt uudelleen (Federley 1969, Ryttäri & Kettunen 1997, Rautiai-

Draba alpina, Norja Guolasjärvi 11.7.2007 © Henry Väre ymmärrettävää väärän määrityksen vuoksi: Elven ja Grundt määrittivät kasvin vuonna 2008 kalliokynsimöksi (Draba norvegica). Roivaisen keräämä näyte oli lituvaiheessa. Kukkivana laji on helppo tunnistaa, sillä Suomen tuntureilla ei kasva muita keltakukkaisia kynsimöitä, tosin eräitä muita lajeja on lähistöllä, kuten huiskilokynsimö (Draba corymbosa) Norjassa, ja pikkukynsimö (D. crassifolia) Norjassa ja Ruotsissa. Draba fladnizensis (Federley 1969) Draba fladnizensis Draba fladnizensis, Pikku-Malla 27.7.2007 © Henry Väre nen ym. 2002, Kauhanen 2005). Se on Draba glabella isokynsimö VU Federley 1969 17 ruutua Isokynsimö on harvinainen Mallan alueella. Ensimmäisen näytteen keräsi Montell vuonna 1910 (TURA). Uudempia näytteitä on niukasti, mutta havaintoja on vuosilta 1911, 1912, 1929, 1930, 1932, 1935, 1963–1965, 1992, 2010, 2015, 2017 ja 2018. Useimmat havainnot ovat 2000-luvulta, kun Metla ja MH inventoivat Mallan luonnonpuistoa. Isolta-Mallalta on pari haDraba fladnizensis tunturikynsimö Tunturikynsimö on Mallan alueella hyvin harvinainen kalliokasvi. Se on kerätty vain kahdesti, Montell vuonna 1910 (TURA) ja Marklund 1943 (H). Havaintoja on lisäksi vuosilta 2002, 2007 ja 2010. Kauhasen (2005) tarkoissa tutkimuksissa löytyi vain kaksi yhden yksilön kasvustoa. Tunnetut esiintymät ovat alapaljakalla Pikku-Mallan koillisrinteellä, korkeudeksi on ilmoitettu 595 ja 675 m m.p.y. Laidunnuksella ei ole merkitystä populaatiokoolle. Vähälumisilla kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Draba glabella (Federley 1969) Draba glabella Draba glabella, Pikku-Malla 10.7.2007 © Henry Väre EN Federley 1969 2 ruutua Lutukka 36. 2020 101

Draba lactea lapinkynsimö EN Federley 1969 2 ruutua Lapinkynsimö on lähes yhtä harvinainen kuin tunturikynsimö. Ensimmäisen näytteen keräsi Montell vuonna 1910 (TURA), uudempia tietoja on harvakseltaan vuoteen 2010 saakka. Enimmillään on ilmoitettu 6 yksilöä. Yksi tieto on Isolta-Mallalta, muut Pikku-Mallan NE pahdalta. Kasvupaikoiksi on ilmoitettu kalkkirinnealueiden välinen lohkareikkorinne, valuvetinen seinämä, kalkkikalliohylly, -pahta ja -seinä ja valuvetinen kalliolipan alus. Niistä on kahdeksan korkeusarviota, 520–685, keskimäärin 615 m m.p.y. Poronlaidunnuksella ei ole merkitystä populaatiokoolle. Vähälumisilla kuivilla – ajoittain kosteilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu erittäin uhanalaiseksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Draba nivalis, Kouttuskaidi 12.7.2008 © Henry Väre vaintoa, Kitsipaktilta ja Kitsiputouksen luota, Korppipahdan alapuolisesta rakkakivikosta muutama. Muut esiintymistiedot ovat eri puolilta Pikku-Mallaa. Kasvupaikoiksi on ilmoitettu lapinvuokkokangas, kallioseinämän tasanne, ravinteinen saviliuskepahta, länsiosan kalkkinypylä ja sen pahdanalusta, itäjyrkänne, koillisreunan kalkkipahdan seinämä ja valuvetisen pahdan ala- ja länsiosa, matalan kalkkikallion alus tunturikoivikkovyöhykkeen yläreunalla, jyrkkä rinnelehto länsipuoleisen dolomiittikumpareen pahdan alla ja vaivaiskoivukankaan reuna. Niistä on 12 korkeusarviota, 520– 700, keskimäärin 610 m m.p.y. Laidunnus ei ole uhka suvulliselle lisääntymiselle. Useimmat keräykset Mallalta ovat kaljulituista siloisokynsimöä (var. glabella), mutta karvaisokynsimökin (var. hebecarpa) on kerätty kahdesti. Sen lidut ovat karvaisia. Montell keräsi sen vuonna 1910 (TURA) ja Federley 1964 (H). Vähälumisilla kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu vaarantuneeksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Keski-Lapissa vesistörakentaminen on tuhonnut esiitymiä. Draba nivalis (Federley 1969) Draba nivalis lumikynsimö EN Federley 1969 4 ruutua Ensimmäisen näytteen keräsi Roivainen vuonna 1935 (H). Se on ainoa tieto Isolta-Mallalta, muut ovat eri puolilta Pikku-Mallaa vuosilta 1963–2010. Useimmat tiedot ovat koillispahdalta ja länsi­ Draba nivalis Draba lactea (Federley 1969) Draba lactea, Kuonjarvarri 27.7.2004 © Henry Väre 102 Lutukka 36. 2020 Draba lactea osan kalkkitasanteelta ja niiden lähistöltä. Kauhanen (2005) havaitsi yhteensä 60 yksilöä viidessä kasvustossa. Havainnot ovat pahdan alaosista, kasvupaikkoina lapinvuokko-liekovarpiokangas, kalkkikallio ja -kivikon kuve, sorapohjainen niitty, kalkkikalliohylly, kalkkikalliotasanteen soraikko, kalkkilipan alus, kalkkipahdan terassi ja kallionrako. Niistä on yhdeksän korkeusarviota, 570–700,

keskimäärin 650 m m.p.y. Vähälumisilla kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Laidunnus ei ole uhka suvulliselle lisääntymiselle. Luokiteltu vaarantuneeksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Dryas octopetala tunturilapinvuokko Dryas octopetala (Federley 1969) Mallan itäisellä alarinteellä tunturikoivikossa lähellä Siilaskoskea, noin 520–540 m m.p.y. Laidunnus on erittäin suuri uhka metsänemän lisääntymiselle, kasvin syönti koko yksilölle. Korallimetsänemä löytyi Enon­ tekiölle uutena Saanalta, tunturikoivikosta vuonna 1977 (Ulvinen ym. 1978). Tuorein havainto on vuodelta 1990. Kilpisjärven jakavalta Salmivaaralta kasvi löytyi vuonna 1991. Siitä ei ole muita tietoja Enontekiöltä. Lumipeitteisillä tuoreilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu vaarantuneeksi vanhojen metsien pirstoutumisen ja esiintymien vähentymisen vuoksi. Epipogium aphyllum Epipogium aphyllum korallimetsän­ emä VU, rauhoitettu Federley 1969 0 ruutua Pertti Uotila valokuvasi koralli­ metsänemän Pikku-Mallalla vuonna 1984. Löytöpaikka on Pikku- Epipogium aphyllum, PIkku-Malla 1984 © Pertti Uotila Tunturilapinvuokkoa ei ole ennen vuotta 2019 arvioitu silmälläpidettäväksi tai uhanalaiseksi, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun Mallan alueen maastokartoituksissa, eikä yksityiskohtaista tietoa ole muutenkaan juuri kerätty. Bruno Malmio on kerännyt näytteen vuonna 1926 (H), vailla tarkempaa tietoa. Roivainen keräsi näytteen vuonna 1948 Raasamallalta (H). Muut tiedot ovat Pikku-Mallalta. Tietoa etenkin esiintymien pinta-aloista tarvitaan tulevaisuudessa, sillä lapinvuokkokankaat ovat uhanalaisia (Pääkkö ym. 2019). Tunturilapinvuokko kasvaa myös dolomiittiseinämien terasseilla ja kalliotasanteilla. Se ei ole harvinainen paljakalla Mallan luonnonpuistossa. Laidunnus ei ole uhka suvulliselle lisääntymiselle, mutta porojen sorkat voivat katkoa varsia. Vähälumisilla ja lumisilla, tuoreilla – kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Dryas octopetala, Urttaspakti 8.7.2014 © Henry Väre NT Federley 1969 17 ruutua Lutukka 36. 2020 103

VU, rauhoitettu Federley 1969 3 ruutua Montell (1945b) ilmoitti sopulinkallioisen Saanalta Suomelle uutena. Roivaisen 1947 (H-ark.) ilmoittama, nimimerkin E.K. hänelle välittämä tieto Mallan alueelta on epävarma. Ensimmäiset näytteet Mallalta keräsi Björn Federley vuonna 1965 (H), uusimman Väre 2007 (H). Kauhanen (2005) teki muutaman epävarman löydön Pikku-Mallalta, mutta näytteiden puuttuessa tietoa ei ole mahdollista varmentaa. Sopulinkallioisen tunnistaminen edellyttää kukkien tarkkaa tutkimista (Väre & Virtanen 1994). Tunnetut esiintymät ovat alapaljakalla Pikku-Mallan eteläja länsirinteillä, dolomiittisoraikoilla, dolomiittipahdan tyvellä ja lapinvuokkokankaalla, 590–670 m m.p.y. Laidunnus on uhka suvulliselle lisääntymiselle. Lumipeitteisillä kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu vaarantuneeksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. on niukalti, mutta tummakallioista kasvaa Mallan luonnonpuistossa etenkin dolomiittipahtojen liepeillä, mutta se on tunturikallioista selvästi harvinaisempi. Sitä kasvaa hyvin harvinaisena oroboreaalisen vyöhykkeen tunturikoivikoissa, melko harvinaisena ala- ja keskipaljakalla. Esiintymiä on rinneterasseilla, matalaruoholumenviipymillä, puronvarsiniityillä ja kalkkivaikutteisilla kankailla. Laidunnus on uhka suvulliselle lisääntymiselle. Lumipeitteisillä tuoreilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu vaarantuneeksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Erigeron uniflorus subsp. eriocephalus villatunturikallioinen NT Federley 1969 23 ruutua Rusotunturikallioinen (subsp. uni­ florus) ja villatunturikallioinen ovat vaikeasti tunnistettava alalajipari (Väre & Virtanen 1994). SuoErigeron humilis (Federley 1969) Erigeron borealis (Federley 1969) Erigeron borealis, Saana 21.7.2004 © Henry Väre RA). Laji oli Suomelle uusi (Montell 1912). Myöhempiä näytteitä Erigeron borealis sopulinkallioinen messa kasvaa mahdollisesti vain jälkimmäistä. Tässä rodut käsitellään yhtenä taksonina. Montell (1941b) löysi villatunturikallioisen Suomelle uutena. Sitä kasvaa Mallan alueella harvinaisena oroboreaalisen vyöhykkeen tunturikoivikoissa, melko yleisenä ala- ja kes- Erigeron humilis tummakallioinen VU Federley 1969 4 ruutua Montell keräsi Mallan alueen ensimmäisen näytteen vuonna 1911 (TURA), ja seuraavan jo 1912 (TU104 Lutukka 36. 2020 Erigeron uniflorus, Liigevárri 19.7.2007 © Henry Väre Erigeron borealis Erigeron humilis, Saana 31.7.2002 © Henry Väre Erigeron uniflorus subsp. eriocephalus (Federley 1969)

esiintymiä on seitsemän, yksilöitä noin 150 (Kauhanen 2005). Laidunnus ei vaikuta populaatioiden yksilömäärään, koska alue on luonnostaan avoin kuiva dolomiittikallio. Vähälumisilla kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu erittäin uhanalaiseksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Gentiana nivalis tunturikatkero tä, lähellä myös tunturivalkokämmekkä. Kallio on paikoin jääkauden silottama. Esiintymä oli ennallaan vuonna 2018. Tästä alueen runsaimmasta otasilmäruohon esiintymästä (665 m m.p.y.) on laskettu noin 100 yksilöä. Kauhanen (2005) löysi otasilmäruohon lisäksi kahdelta muulta paikalta Pikku-Mallalla, yhteensä lähekkäisiä Himmeävilla on Mallan alueella erittäin harvinainen. Kaikki esiintymät ovat oroboreaalisessa vyöhykkeessä, todennäköisesti Mallan luonnonpuistossa, Siilasjärven länsirannalla ja Siilaskoskella. Näytteitä on kolme; Liro 1939 (H), Hämet 1958 (H) ja Federley 1963 (H). Näillä alueilla on keskiravinteisia rantasoita sekä lettoja. Siilasjärvi on 484 m m.p.y. Laidunnus ei ole uhka himmeävillan suvulliselle lisääntymiselle. Lumipeitteisillä märillä paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu vaarantuneeksi suo-ojitusten vuoksi. Euphrasia salisburgensis (Federley 1969, myös muita vanhempia tietoja) Eriophorum brachyantherum (Federley 1969) Euphrasia salisburgensis Euphrasia salisburgensis otasilmäruoho EN Federley 1969 1 ruutu Tunturikatkeroa ei ole ennen vuotta 2019 arvioitu silmälläpidettäväksi tai uhanalaiseksi, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun Mallan alueen maastokartoituksissa. Montell keräsi näytteen vuonna 1912 (H, TURA). Tunturikatkero kasvaa monin paikoin Mallan alueella tunturikoivikosta alapaljakalle, etenkin monilajisilla niityillä ja jokivarsilla, myös dolomiittisoraikoilla; 490–800 m m.p.y. Yksivuotisena tunturikatkero hyötynee laidunnuksesta. Vähälumisilla ja lumisilla, tuoreilla – kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Gentiana nivalis (Federley 1969) Euphrasia salisburgensis Pikku-Malla 27.7.2007 © Henry Väre Montell löysi otasilmäruohon Mallan alueelta vuonna 1932 (TURA, Montell 1934). Roivainen keräsi sen vuonna 1948 (H). Otasilmäruohoa kasvaa Pikku-Mallan länsipuolella dolomiittipitoisella avoimella tunturilapinvuokkoa kasvavalla kalliolla, seuralaisinaan lumihaarikko, norjanarho, tunturisiroarnikki, rusonätä ja tunturinä- NT Federley 1969 19 ruutua Saana 22.7.2004 © Henry Väre Eriophorum brachyantherum himmeävilla VU Federley 1969 3 ruutua Eriophorum brachyranthemum, Juuma 2013 © H. Väre kipaljakalla. Kasvupaikkoja ovat kalliohyllyt, matalaruohoiset lumenviipymät, puronvarsiniityt ja kalkkivaikutteiset kankaat. Laidunnus on uhka suvulliselle lisääntymiselle. Lumipeitteisillä tuoreilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Gentiana nivalis Lutukka 36. 2020 105

Hackelia deflexa Hackelia deflexa, Malla, Korppipahta 22.7.2004 © Henry Väre Hackelia deflexa Harrimanella hypnoides (Federley 1969) Hackelia deflexa kalliosirkunjyvä VU Federley 1969 1 ruutu 106 Lutukka 36. 2020 Harrimanella hypnoides tunturi­ sammalvarpio NT Federley 1969 89 ruutua Tunturisammalvarpio tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Kasvi on hyvin yleinen paljakalla Mallan alueella, oroboreaalisessa vyöhykkeessä se on harvinainen. Esiintymiä on etenkin lumenviipymillä ja puronvarsiniityillä. Laidunnuksella ei ole merkitystä tunturisammalvarpion kannoille eikä lisääntymiselle. Lumipeitteisillä tuoreilla tai kosteilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Luokiteltu silmälläpidettäväksi ilmaston lämpenemisen vuoksi. Hierochloë odorata subsp. odorata lapinmaarianheinä NT Federley 1969 1 ruutu Roivainen keräsi vuonna 1934 Siilas-Mallalta (700 m m.p.y.) Suomen ainoan lapinmaarianheinäksi määritetyn näytteen (H). Määrittäjä oli suvun erikoistuntija GunHarrimanella hypnoides, Malla 4.8.2002 © H. Väre Kalliosirkunjyvä kasvaa Mallan alueella ainoastaan Korppipahdan alapuolisessa lapinkotikatajaisessa louhikossa ja Ellaniemessä keskiravinteisen pahdan ja louhikon välisessä katajikossa (505 m m.p.y). Korppipahdan esiintymän yläpuolella on ollut petolintujen pesiä, sillä paikalla on tavattu eläinten jäänteitä ja ulosteita, mikä lisää maanperän typpipitoisuutta. A. J. Malmberg keräsi näytteen vuonna 1867 (H). Seuraava tieto on vasta vuodelta 1992 (Ulvinen 1992, OULU). Kesällä 2002 paikan todettiin muuttuneen kallioseinämästä irronneen dolomiittilohkareen aiheuttaman sortuman vuoksi (Kauhanen 2005). Kalliosirkunjyvä ei hävinnyt, uusin havainto on vuodelta 2010 (H). Paikalta on laskettu 50 metrin matkalta yli 50 yksilöä. Po- ronlaidunnuksella ei ole merkitystä kalliosirkunjyvän kannoille. Vähälumisilla kuivilla paikoilla, kalkinsuosija, linnun ulosteita suosiva. Luokiteltu vaarantuneeksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi.

Lycopodium clavatum subsp. monostachyon (Federley 1969) Lycopodium clavatum subsp. monostachyon Siilasjärvi 3.8.2002 © H. Väre Hierochloë odorata subsp. odorata (Federley 1969) hykkeestä keskipaljakalle. Se suosii rikottuja avoimia pintoja. Vähälumisilla kuivilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Pohjanriidenlieko (Spinulum annotinum subsp. alpestre) on huomattavasti yleisempi ja runsaampi. Juncus arcticus, Siilasjärvi 3.8.2002 © Henry Väre nar Weimarck vuonna 1970. Näytteessä ei mainita millaiselta kasvupaikalta se on otettu. Pohjanmaarianheinä (Hierochloë hirta subsp. arctica) kasvaa pajukkoisilla tulvaniityillä, puronvarsiniityillä ja lumenviipymillä. Lapinmaarianheinää kasvaa monin paikoin Norjassa lähellä Enontekiötä, joten esiintyminen Suomessakin olisi täysin mahdollista. Siilas-Mallan näyte ei kuitenkaan ole kukkatuntomerkeiltään tyypillinen lapinmaarianheinä, jollaisena Weimarck (1971) sen kuvaa. Muut näytteet (H) Enontekiön ja Inarin Lapista määritimme Mikko Piiraisen kanssa pohjanmaarianheiniksi. Heinäkasvit ovat porojen kesäravintoa, joten siemenellinen lisääntyminen voi heikentyä laidunnuksen vuoksi. Lumipeitteisillä kosteilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Puutteellisesti tunnettu (DD) olisi nykytiedoin oikeampi kategoria. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Ruijan- ja jouhivihvilän (Juncus filiformis) risteymä, väylävihvilä (Juncus ×montellii), on havaittu kahdesti luonnonpuiston alueelta (Federley 1969). Juncus arcticus Micranthes foliolosa iturikko NT Federley 1969 12 ruutua Juncus arcticus ruijanvihvilä NT Federley 1969 0 ruutua Ruijanvihvilä on Mallan alueen ainoa silmälläpidettävä, jota ei kasva Mallan luonnonpuistossa. Löysin (HV) esiintymän vuonna 2000 (H) Siilasjärven pohjoispuolelta, Bossojohkan suun itäpuolen hiekkarannalta, 485 m m.p.y. On todennäköistä, että ruijanvihvilä ei kuulu porojen ruokavalioon. Lumipeitteisillä kosteilla paikoilla, kalkin suhteen ­neutraali. Lycopodium clavatum subsp. monostachyon pohjankatinlieko DIR V Federley 1969 46 ruutua Pohjankatinlieko ei ole uhanalainen eikä rauhoitettu, mutta koska se on vaarantunut Keski-Euroopassa, se kuuluu Euroopan Unionin luontodirektiivin liitteen V lajeihin, joiden ottaminen luonnosta ja hyväksikäyttö voi vaatia hyödyntämisen sääntelyä. Pohjankatinliekoa kasvaa siellä täällä Mallan alueella oroboreaalisesta vyö- Iturikko tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Kasvi on melko harvinainen Mallan alueella mutta kasvaa laajalla alueella etenkin paljakalla. Lagercrantz keräsi alueen ensimmäisen näytteen vuonna 1919 (H). Löytöpaikka on yhtä epämääräisesti Malla kuten Lagercrantzin keruutiedoissa yleensä. Ilmoitetut kasvupaikat ovat oroboreaalisen vyöhykkeen ja alapaljakan jyrkänteiden valuvetisillä kalliohyllyillä, vuoLutukka 36. 2020 107

NT Federley 1969 31 ruutua Pahtarikko tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Kasvi on melko yleinen mutta harvoin runsas Mallan alueella. Löytöpaikkatietoja on eri puolin aluetta. Ensimmäisen näytteen keräsi Montell vuonna 1911 (TURA). Esiintymiä on etenkin paljakalla jyrkänteiden kalliohyllyillä ja kallionraois108 Lutukka 36. 2020 Micranthes nivalis Micranthes stellaris (Federley 1969) sa, mutta myös oroboreaalisessa vyöhykkeessä (500 m m.p.y.). Laidunnus tuskin vaikuttaa pahtarikkoesiintymiin. Lumipeitteisillä kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Micranthes stellaris tähtirikko NT Federley 1969 56 ruutua Tähtirikko tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa, mutta Fe- Micranthes stellaris, Tuolljehuhput 28.7.2010 © Henry Väre Micranthes nivalis pahtarikko Micranthes nivalis, Kahperus 24.7.2010 © Henry Väre Micranthes foliolosa, Kuonjarvarri 27.7.2010 © Henry Väre tomailla, lumenviipymillä, märillä puronvarsiniityillä ja avoimilla märillä rantaniityillä, 480–700 m m.p.y. Porotokkien kulku märillä niityillä voi pienellä laidunpaineella suosia iturikkoa, mutta runsas poromäärä muuttaa kasvupaikan liejuiseksi mutamaaksi. Iturikko on yleisempi ja runsaampi Kuonjarvárrista pohjoiseen. Lumipeitteisillä tuoreilla tai kosteilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Micranthes foliolosa (Federley 1969) derleyn (1969) tutkimus on osoittanut sen yleiseksi. Lagercrantz keräsi vuonna 1919 ensimmäisen näytteen (H). Tähtirikkoa kasvaa oroboreaalisesta vyöhykkeestä keskipaljakalle lumenviipymillä, puronvarsiniityillä, lähteiköissä ja märillä rinneterasseilla. Suuret porotokat voivat turmella tallaamalla tähtirikkoa kasvavia lähteikköjä ja puronvarsiniittyjä. Lumipeitteisillä tuoreilla tai kosteilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Micranthes tenuis lumirikko NT Federley 1969 10 ruutua Lumirikko tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Federleyn (1969) tutkimusten perusteella se on pahtarikkoa harvinaisempi.

Omalotheca supina (Federley 1969) Oxytropis lapponica tunturikeulan­ kärki CR, rauhoitettu Federley 1969 2 ruutua Tunturikeulankärki on maamme harvinaisimpia kasvilajeja. Se kasvaa ainoastaan Mallan luonnonpuistossa ja sielläkin varsin suppealla alueella Pikku-Mallan etelärinteellä (Federley 1971). Metlan Micranthes tenuis (Federley 1969) Montell keräsi ensimmäisen näytteen, vuonna 1911 (H). Lumirikkoa kasvaa ala- ja keskipaljakalla, harvoin oroboreaalisessa vyöhykkeessä (550 m m.p.y.), sulamisvesien kostuttamilla kallioilla, lohkareikoissa. Laidunnus tuskin vaikuttaa pahtarikkoesiintymiin. Vähälumisilla – lumipeitteisillä kosteilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Omalotheca supina lumijäkkärä NT Federley 1969 83 ruutua Lumijäkkärä tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Kasvi on hyvin yleinen Mallan alueella lumenviipymillä, matalaruohoniityillä ja puronvarsiniityil- Oxytropis lapponica Oxytropis lapponica, Pikku-Malla 28.6.2018 © Henry Väre Oxytropis lapponica (Federley 1969) Omalotheca supina, Malla 25.7.2016 © Henry Väre Micranthes tenuis,Tuolljehuhput N 8.7.2010 © Henry Väre lä, yksi lumenviipymien indikaattorilajeista. Laidunnus tuskin vaikuttaa lumirikkoesiintymiin. Lumipeitteisillä tuoreilla tai kosteilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Lutukka 36. 2020 109

Pedicularis hirsuta karvakuusio NT Federley 1969 5 ruutua Karvakuusio tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Phippsia algida, Ridni 22.7.2011 © Henry Väre Montell keräsi karvakuusionäytteen Mallan alueelta vuonna 1910 (TURA), ja Fries ja Mårtenson (1910) raportoivat siitä Montellin tiedonannon pohjalta. Useimmat tiedot ovat Pikku-Mallalta, etenkin koillisrinteeltä, Raasamallalta on yksi tieto. Kasvi on erittäin harvinainen oroboreaalisessa vyöhykkeessä, hyvin harvinainen alapaljakalla; 550–700, keskimäärin 640 m m.p.y. Vain yksi esiintymä on hieman runsaampi, 75-yksilöinen. Muissa 12:ssa, joilta on tietoa, yksilöitä on alle 15. Kirjattuja kasvupaikkoja ovat eri tyyppiset lapinvuokkokankaat ja liekovarpiokankaat, kalkkikallio ja -pahta, letto, lumenviipymä, pahdanalusta, pajukkoinen suurruohosto, sulavesiuoma ja valuvetinen vyörylouhikko. Ylisuuri poroluku heikentää karvakuusion kantaa ja siemenellistä lisääntymistä, sillä yksittäiset kasvit tulevat helposti syödyiksi. Lumipeitteisillä kosteilla – kuivilla paikolla, kalkinsuosija. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. ja MH:n maastokartoituksissa siitä löytyi kolme esiintymää, kaksi paisterinteen lapinvuokkokankaalta ja yksi hyvin pieni esiintymä sulkeutuneelta kankaalta, yhteensä noin 120 yksilöä (Kauhanen 2005). Aikaisemmin Pikku-Mallalta on laskettu noin sata yksilöä (Federley 1971) ja 1984 satoja yksilöitä (Väre 1997). Mallan esiintymä on tunnettu vuodesta 1924 lähtien (Alm & Fries 1925), mutta vasta Federley löysi sen uudelleen, vuonna 1970 (H). Vuonna 2018 tunturikeulankärkeä oli alueella, mutta yksilömäärä näyttää supistuneen. Alaoroarktisessa vyöhykkeessä, 640–660 m m.p.y. Sopiva laidunpaine lienee tunturikeulankärjelle suotuisaa mutta ylisuuri heikentää kasvupaikkaa. Lumipeitteisillä tuoreilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu erittäin uhanlaiseksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Lumipeitteisillä kosteilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Luokiteltu vaarantuneeksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Koska tunturihilpeä esiintyy etenkin keskipaljakan lumenviipymillä, kasvukauden aikainen kuivuminen on erittäin suuri uhka. Phippsia algida (Federley 1969, Virtanen 2001) Phippsia algida tunturihilpi VU Federley 1969 1 ruutu Pedicularis hirsuta, Loassonibba 19.7.2007 © Henry Väre 110 Lutukka 36. 2020 Federley (1969) havaitsi tunturihilven Isolla-Mallalla, ja keräsi ensimmäisen näytteen vuonna 1970 (H). Toinen havainto samalta alueelta on Risto Virtasen vuodelta 2001 (H-ark.). Mallan esiintymä on keskipaljakan lumenviipymällä, 880 m m.p.y. Laidunnus tuskin vaikuttaa tunturihilven esiintymiin. Pedicularis hirsuta (Federley 1969) Platanthera oligantha pikkulehdokki CR, DIR II Federley 1969 0 ruutua Pikkulehdokki on Suomen harvinaisin putkilokasvi. Se, yksi yksilö, löytyi Suomelle uutena Mallan luonnonpuistosta alapaljakalta (600 m m.p.y.) (Mäkelä 2009). Kasvi havaittiin myös vuosina 2010 ja 2011 (Hertta). Kasvista on kuva, Platanthera oligantha

Polystichum lonchitis suippohärkylä NT, rauhoitettu Federley 1969 18 ruutua Suippohärkylä on komea saniainen, joten siitä on paljon havaintoja ja keräyksiä. Ensimmäisen havainnon teki Montell vuonna 1911 (TURA). Esiintymiä on Mallan luonnonpuiston eri osissa oroboreaalisessa vyöhykkeessä ja alapaljakalla, mutta etenkin Kitsi- NT, rauhoitettu Federley 1969 0 ruutua Ruijanpaasihanhikki kerättiin Mallan alueelta ensi kerran vasta vuonna 2002 (H, Kauhanen 2005). Kasvustoja löytyi kolme, yhteensä noin 30 yksilöä, Pikku-Mallan itärinteen kuivilta pahtahyllyiltä. Kaksi esiintymää on oroboreaalisessa vyöhykkeessä ja yksi alapaljakalla, 545 ja 665 m m.p.y. Koska esiintymät ovat vaikeakulkuisia, myös poroille, laidunnus tuskin vaikuttaa niihin. Vähälumisilla kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Polystichum lonchitis putouksen lähistöltä. Ilmoitettuja kasvupaikkoja ovat dolomiittikivien raot, kalkkikalliot, -halkeamat, -lohkareikot, kalkkipahdan alus, kivikkoinen tunturikangas, louhikkoinen lehto koivuvyöhykkeen rajalla, lumenviipymälaikku, lumivyöryn kaatama lehtokoivikko, metsäkurjenpolvi – kullerolehto, niitty pahdan alla, rehevä kivikkorinne, ruohoinen painanne kivikossa vaivaiskoivukankaan keskellä, suurruohosto, tunturikoivuvyöhykkeen yläraja, valuvetinen märkä kasvupaikka kalliolipan alla kalkkikallion raossa, vyörysoraura ja kalkkilohkareikko. Niistä on 28 korkeusarviota, 550– 775, keskimäärin 650 m m.p.y. Suippohärkylän populaatiokooksi on laskettu 270 pehkoa, 24 kasvustosta (Kauhanen 2005). Laajemmassa MH:n arviossa keskimääräinen populaatiokoko oli 13 mätästä, 50 kasvustoa. Laidunnus ei ole uhka suippohärkylän suvulliselle lisääntymiselle, mutta tokkien jutaaminen suurruohostoissa tuhoaa kasvustoja. Lumipeitteisillä kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Potentilla arenosa subsp. chamissonis Potentilla arenosa subsp. chamissonis, Saana 8.7.2007 © Henry Väre Polystichum lonchitis, Saana 22.7.2004 © Henry Väre muttei kokoelmanäytettä. Laidunnus on erittäin suuri uhka pikkulehdokin lisääntymiselle, lehtien syönti koko yksilölle. Paikalla on toistuvasti nähty poroja. Lumipeitteisillä tuoreilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Potentilla arenosa subsp. chamissonis ruijanpaasihanhikki Polystichum lonchitis (Federley 1969) Lutukka 36. 2020 111

lan alueelta, vuonna 1910 (TURA). Näyttävänä kämmekkänä siitä on paljon Metlan ja MH:n kartoitustietoa 2000-luvulta, etenkin PikkuMallalta ja Pikku-Mallan länsipuolen laakean dolomiittikallion liepeiltä, vähemmän Isolta-Mallalta. Yksi esiintymä on Siilasjärven rannalla. Valkokämmekkä on Mallan luonnonpuistossa selkeästi lapinvuokkokankaiden ja tunturiniittyjen laji, vähäisessä määrin se on myös vaivaiskoivu- ja pajuvaltaisten pensaikkojen laji. Maastokartoituksissa kasvupaikoiksi on mainittu kalkkikallio, kuiva ja paahteinen lapinvuokkokangas, kuiva lapinvuokkokangaslaikku, lapinvuokkokangas, liekovarpiolapinvuokkokangas, niitty, niitty kalkkikallion juurella, pohjavesivaikutteinen tunturikoivulehto, tuulenpieksämä lapinvuokkokangas, vaivaiskoivu-pajupensaikko, variksenmarja-liekovarpio­kan­gas ja variksenmarja-liekovar­pio-la­ pin­vuokkokangas. Niistä on 60 korkeusarviota, 485–705, keskimäärin 650 m m.p.y. Kauhanen (2005) löysi 20 kasvustoa, joissa oli yhteensä yli 550 yksilöä. Joinakin vuosina valkokämmekkä on poikkeuksellisen runsas kuten kesällä 1963, jolloin sitä löytyi yksin Pik- Potentilla nivea (Federley 1969) Potentilla nivea Potentilla nivea, Iso Jehkats 12.7.2007 © Henry Väre Potentilla nivea vuoripahtahanhikki NT, rauhoitettu Federley 1969 4 ruutua Pseudorchis straminea tunturivalkokämmekkä VU, rauhoitettu Federley 1969 11 ruutua Montell keräsi ensimmäisen tunturivalkokämmekkänäytteen Mal112 Lutukka 36. 2020 Pseudorchis straminea (Federley 1969) Pseudorchis straminea, Pikku-Malla 10,7,2007 © Henry Väre Federley keräsi vuonna 1964 Mallan alueelta ensimmäisen näytteen vuoripahtahanhikista (H). Esiintymät ovat Pikku-Mallan itä- ja koillisrinteillä, 520, 690 ja 730 m m.p.y. Kasvupaikoiksi on ilmoitettu kalliohylly, pahta, ravinteinen matalaruohoniitty ja kallioseinämän ravinteinen saviliuskepahta. Koska esiintymät ovat vaikeakulkuisia, myös poroille, laidunnus tuskin vaikuttaa niihin. Vähälumisilla kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Pseudorchis straminea

Ranunculus nivalis lumileinikki NT Federley 1969 47 ruutua Lumileinikki tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Holger Rancken keräsi alueelta ensimmäisen näytteen, vuonna 1910 (H). Lumileinikki on melko yleinen ala- ja etenkin keskipaljakalla, hyvin harvinainen oroboreaalisessa vyöhykkeessä. Esiintymiä on lumenviipymillä, matalaruohoniityillä, jyrkänteiden vuotomaahyllyillä, pajuja kasvavilla Ranunculus pygmaeus, Tuolljehuhput 25.7.2010 © Henry Väre Ranunculus glacialis, Urttaspakti 0.7.2007 © Henry Väre Ranunculus glacialis (Federley 1969) li. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Ranunculus pygmaeus (Federley 1969) Ranunculus nivalis (Federley 1969) soilla ja puronvarsiniityillä. Laidunnus on merkittävä uhka lumileinikkikannoille. Lumipeitteisillä tuoreilla tai kosteilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. ku-Mallan etelärinteeltä useita satoja yksilöitä (Federley 1969). Laidunnus on uhka tunturivalkokämmekän suvulliselle lisääntymiselle. Lumipeitteisillä tuoreilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu vaarantuneeksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Ranunculus pygmaeus pikkuleinikki Ranunculus glacialis jääleinikki NT Federley 1969 5 ruutua Jääleinikki tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Montell keräsi näytteen vuonna 1911 (H). Jääleinikkiä kasvaa laajalti alapaljakalla ja etenkin Isolla-Mallalla ja Raasamallalla keskipaljakalla. Esiintymät ovat 750 m m.p.y. yläpuolella. Esiintymät ovat lumenviipymillä ja etenkin jääleinikkilumenviipymillä. Laidunnus on merkittävä uhka jääleinikkikannoille (Järvinen & Järvinen 1989, 1991). Lumipeitteisillä kosteilla paikoilla, kalkin suhteen neutraa- Ranunculus nivalis, Korkea-Jehkats 17.7.2007 © Henry Väre EN Federley 1969 30 ruutua Pikkuleinikki tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Montell keräsi alueelta ensimmäisen näytteen, vuonna 1910 (TURA). Pikkuleinikki on alueella hyvin harvinainen ala- ja keskipaljakalla. Esiintymiä on lumenviipymillä ja avoimilla valuvesirinteillä. Pienikokoiselle pikkuleinikille laidunnus ei ole merkittävä uhka. Lumipeitteisillä tuoreilla tai kosteilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Lutukka 36. 2020 113

Rhododendron lapponicum (Federley 1969) Rhododendron lapponicum, Pikku-Malla 28.6.2018 © Henry Väre Rhododendron lapponicum lapinalppiruusu VU, rauhoitettu Federley 1969 7 ruutua Kotilainen keräsi ensimmäisen näytteen lapinalppiruususta, vuonna 1920 (H, TUR). Fries ja Mårtenson (1910) ilmoittivat sen kasvavan Mallan alueella, tieto oli Montellilta. Kaikki tiedot ovat alapaljakalta, Pikku-Mallan itä- ja koillinrinteiltä ja kalliohyllyiltä, lapinvuokko- ja lapinvuokko – liekovarpiokankailta. Niistä on 20 korkeusarviota, 570–675, keskimäärin Sabulina rubella, Pikku-Malla 10.7.2007 © Henry Väre 114 Lutukka 36. 2020 Rhododendron lapponicum 640 m m.p.y. Laidunnus on lievä uhka lapinalppiruusun suvulliselle lisääntymiselle, sillä tallaus katkoo varsia. Lumipeitteisillä kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu vaarantuneeksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Sabulina rubella rusonätä VU Federley 1969 7 ruutua Montell keräsi rusonädän vuonna 1910 (TURA). Seuraava tieto on vuodelta 1916 (H), mutta sii- tä seuraavaan havaintoon kuluikin 50 vuotta, jolloin Federley keräsi näytteen (H). Rusonätä kasvaa Pikku-Mallan alueella alapaljakan dolomiittilaakioilla, kalliohyllyillä ja vyörysoraikoilla, sen koillis-, etelä- ja länsirinteillä, 510–680 m m.p.y. Neljän ruudun alueelta löytyi kahdeksan pientä esiintymää, joissa oli yhteensä 35 yksilöä. Yksi löytö tehtiin tuulipaljakalta ja yksi vyörysoralta (Kauhanen 2005). Laidunnus ei vaikuta populaatioiden yksilömäärään, koska esiintymät ovat luonnostaan avoimia ja usein kuivia. Vähälumisilla kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu vaarantuneeksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Sabulina stricta tunturinätä VU Federley 1969 7 ruutua Montell keräsi tunturinädän vuonna 1910 (TURA). Seuraavat tiedot ovat vuosilta 1947 ja 1965 (H). Metlan ja MH:n maastokartoituksissa löytyi 2000-luvulla noin 10 esiintymää, 12 kasvustoa, joissa oli yhteensä noin 50 mätästä. Ne keskittyvät alapaljakalle PikkuMallan alueelle, koillis- ja etelärinteille sekä länsipuolen dolomiittilaakion liepeille. Kasvupaikoiksi Sabulina rubella (Federley 1969) Sabulina stricta (Federley 1969) Sabulina rubella Sabulina stricta

Sagina nivalis (Federley 1969) Sagina nivalis tonta se olisikin ollut, sillä vaivaispaju on alueella hyvin yleinen. Ensimmäiset näytteet keräsi Montell vuosina 1910–1912 (H, TURA). Esiintymiä on alapaljakalla etenkin lumenviipymillä, keskipaljakalla myös kankailla, ylinnä 920 m m.p.y. Vaivaispajulumenviipymien tyyppilaji. Koska vaivaispajun esiintymissä putkilokasvilajisto on usein niukkaa ja matalaa ja vaivaispajun kasvutapa maanpinnan myötäinen, laidunnuksella ei ole juurikaan merkitystä populaatioihin. Runsas tallominen voi katkoa varsia. Salix herbacea, Malla 4.8.2002 © Henry Väre Sabulina stricta, Pikku-Malla 28.6.2018 © H. Väre on ilmoitettu avoin tuulinen kallioharjanne, eroosiolaikku, kalkkikallio, kalliohylly ja -rako, lapinvuokkokangas, tuulipaljakka, valuvetisen kalkkiseinämän alaosa, vuotomaarinne ja vyörykivikko. Niistä on 11 korkeusarviota, 555– 675, keskimäärin 625 m m.p.y. Laidunnus ei vaikuta populaatioiden yksilömäärään, koska esiintymät ovat luonnostaan avoimia ja usein kuivia. Lumipeitteisillä kosteilla – kuivahkoilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu vaarantuneeksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. lan länsipuolen dolomiittilaakiolta (660 m m.p.y.) ja vuodelta 2010 Isolta-Mallalta ravinteiselta matalaruohoniityltä (730 m m.p.y.). Kohtuullinen laidunnus ei vaikuta populaatioiden yksilömäärään, koska kasvupaikat ovat luonnostaan avoimia, matalaruohoisia tai kuivia dolomiitteja. Lumihaarikko on runsaampi ja yleisempi Kuonjarvárrilta pohjoiseen. Lumipeitteisillä kosteilla – kuivilla paikolla, kalkinsuosija. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Sagina nivalis lumihaarikko NT Federley 1969 1 ruutu Lumihaarikko lienee Mallalla hyvin harvinainen, joskin muun kasvillisuuden seasta vaikeasti havaittava. Montell keräsi lumihaarikon vuonna 1910 (H), Lagercrantz 1919 (H) ja Valta 1956 (H), ja Federleykin (1969) löysi sen vain kahdesti. Vuosilta 2002 (Kurtto) ja 2018 (Väre) on havainnot Pikku-Mal- Salix herbacea vaivaispaju NT Federley 1969 104 ruutua Sagina nivalis, Ridni 21.7.2011 © Henry Väre Vaivaispaju tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Lähes mahdoSalix herbacea (Federley 1969) Lumipeitteisillä tuoreilla tai kosteilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Vaivaispajulumenviipymät on luokiteltu uhanalaiseksi luontotyypiksi ja vaivaispaju silmälläpidettäväksi, molemmat harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Lutukka 36. 2020 115

Salix polaris, Iso Jehkats 12.7.2007 © Henry Väre Salix reticulata (Federley 1969) Salix polaris napapaju NT Federley 1969 32 ruutua tyillä, ravinteisilla lumenviipymillä, letoilla ja kosteilla kalliohyllyillä. Koska verkkolehtipajun esiintymissä putkilokasvilajisto on usein niukkaa ja matalaa ja verkkolehtipajun kasvutapa maanpinnan myötäinen, ei laidunnuksella ole juurikaan merkitystä populaatioihin. Runsas tallominen voi katkoa varsia. Lumipeitteisillä tuoreilla paikoilla, kalkinsuosija. Lumenviipymät on luokiteltu uhanalaiseksi luontotyypiksi ja verkkolehtipaju silmälläpidettäväksi, molemmat harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Saxifraga cernua nuokkurikko NT Federley 1969 24 Nuokkurikko tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Met- Salix reticulata verkkolehtipaju 116 Lutukka 36. 2020 Jehkats 28.6.2018 © Henry Väre NT Federley 1969 61 ruutua Verkkolehtipaju tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Ensimmäisen näytteen keräsi Mannermaa vuonna 1929 (H). Kasvupaikkoja on etenkin lapinvuokkokankailla, puronvarsinii- Saxifraga cernua (Federley 1969) Salix reticulata Napapaju tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Koska napapajua kasvaa alueella etenkin keskipaljakalla, se on vaivaispajua huomattavasti harvinaisempi. Ensimmäiset näytteet keräsi Montell vuosina 1910–1912 (TURA). Kasvupaikkoja on etenkin lumenviipymillä ja kosteilla kalliohyllyillä ja -jyrkänteillä. Lumipeitteisillä tuoreilla paikoilla, kalkinsuosija. Koska napapajun esiintymissä putkilokasvilajisto on usein niukkaa ja matalaa ja napapajun kasvutapa maanpinnan myötäinen, ei laidunnuksella ole juurikaan merkitystä populaatioihin. Runsas tallominen voi katkoa varsia. Lumenviipymät on luokiteltu uhanalaiseksi luontotyypiksi ja napapaju silmälläpidettäväksi, molemmat harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Saxifraga cernua, Tuolljehuhput 25.7.2010 © Henry Väre Salix polaris (Federley 1969) la ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Montell keräsi näytteet vuosina 1910–1912 (TURA), Rancken 1910 (H), Montell haarovia (f. ramosa) yksilöitä 1910 ja 1912 (TURA). Esiintymiä on niukasti oroboreaalisessa vyöhykkeessä (480 m m.p.y.), paljakalla siellä täällä puro- ja jokivarsilla, valuvesien kostuttamilla kalliohyllyillä ja varjoisilla rinneterasseilla. Vaikka ylin kirjattu korkeustieto on 650 m m.p.y., nuokkurikkoa kasvaa korkeammallakin. Myöhempiä tietoja on harvakseltaan Mallan alueelta, sieltä täältä. Paikoilla, joissa poro pystyy kulkemaan, nuokkurikko on sen ravintokasvi, jolloin kukinta estyy. Vaikutus lienee silti vähäinen.

Saxifraga cespitosa mätäsrikko NT Federley 1969 6 ruutua Mätäsrikko tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Mätäsrikko on hyvin harvinainen Mallan alueella. Montell keräsi näytteen vuonna 1910 (TURA), seuraavat Kotilainen 1920 (KUO), Kopperi 1930 (H) ja Federley 1965 (H). Olen (HV) nähnyt sitä Pikku-Mallan koillisrinteellä 2000-luvulla, mutta muistiinpanot puuttuvat. Viimeisin havainto on Vären, Pikku-Mallalta 2018 (kuva alla). Esiintymät ovat pahtojen dolomiittihyllyillä ja rinneterasseilla. Esiintymät ovat vaikeakulkuisissa paikoissa porojen saavuttamattomissa. Vähälumisilla kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Saxifraga cespitosa (Federley 1969) Saxifraga hirculus lettorikko rauhoitettu, DIR II Federley 1969 0 ruutua Lettorikosta on Lagercranzin näyte (H) vuodelta 1919, löytöpaikkatietona Malla. Lettorikkoa ei kasva suurtuntureiden alueella, joten tieto jää odottamaan varmennusta. Pikku-Mallan alapuolisilla soilla on soveliaita lettomaisia paikkoja. Saxifraga oppositifolia sinirikko Saxifraga oppositifolia, Pikku-Malla 28.6.2018 © H. Väre Lumipeitteisillä tuoreilla tai kosteilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. NT Federley 1969 10 ruutua Saxifraga oppositifolia (Federley 1969) Sinirikko tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Kasvi on harvinainen. Ensimmäisen näytteen keräsi Montell vuonna 1910 (TURA). Sinirikkoa kasvaa savisilla ja soraisilla puronvarsiniityillä, lumenviipymillä ja valuvesien kostuttamilla rinneterasseilla. Koska sinirikon esiintymissä putkilokasvilajisto on usein niukkaa ja matalaa ja sinirikon kasvutapa maanpinnan myötäinen, laidunnuksella ei ole juurikaan merkitystä populaatioihin. Runsas tallominen voi katkoa varsia. Lumipeitteisillä – vähälumisilla kosteilla – kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Lumenviipymät on luokiteltu uhanalaiseksi luontotyypiksi ja sinirikko silmälläpidettäväksi, molemmat harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. kasvaa hyvin harvinaisena Mallan alueella, Iso- ja Pikku-Mallalla sekä Raasamallalla. Ensimmäiset näytteet keräsi Montell vuosina 1910 (TURA) ja 1912 (H). Sammaleisilla puronvarsiniityillä ja lumenviipymillä. Koska purorikon esiintymissä putkilokasvilajisto on usein niukkaa ja matalaa ja purorikko on pienikokoinen, laidunnuksella ei ole juurikaan merkitystä populaatioihin. Saxifraga rivularis purorikko Saxifraga cespitosa, Pikku-Malla 28.6.2018 © H. Väre Purorikko tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Purorikko Saxifraga rivularis (Federley 1969) Saxifraga rivularis, Kuonjarvarri 27.7.2010 © Henry Väre NT Federley 1969 9 ruutua Lutukka 36. 2020 117

Sibbaldia procumbens tunturi­ närvänä NT Federley 1969 68 ruutua Tunturinärvänä tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Lähes mahdotonta se olisikin ollut, sillä tunturinärvänä on alueella hyvin yleinen. Montell keräsi näytteet 1912 (H, TURA). Esiintymiä on etenkin paljakalla, harvemmin oroboreaalisessa vyöhykkeessä, matalaruohoniityillä, lumenviipymillä ja soraisilla puronvarsiniityillä. Koska tunturinärvänän esiintymissä putkilokasvilajisto on usein matalaa, laidunnuksella ei ole juurikaan merkitystä populaatioihin. Lumipeitteisillä tuoreilla tai kosteilla paikoilla, kalkin suhteen 118 Lutukka 36. 2020 neutraali. Lumenviipymät on luokiteltu uhanalaiseksi luontotyypiksi ja tunturinärvänä silmälläpidettäväksi, molemmat harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Silene acaulis tunturikohokki NT Federley 1969 18 ruutua Tunturikohokki tuli punaisen kirjan lajiksi vasta 2019, joten Metla ja MH eivät inventoineet sitä 2000-luvun alun kartoituksissa. Montell keräsi näytteet vuonna 1910 (H, TURA). Kasvupaikkoja on lapinvuokkokankailla, soramailla ja ravinteisilla lumenviipymillä. Koska tunturikohokki on matala patjakasvi, laidunnuksella ei ole merkitystä populaatioihin. Vähälumisilla ja lumisilla, tuoreilla – kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Lumenviipymäesiintymät ovat uhanalaisia luontotyyppejä ja tunturikohokki on luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Silene wahlbergella pahta-ailakki VU, rauhoitettu Federley 1969 9 ruutua Pahta-ailakki on erittäin harvinainen Mallan alueella, löydetty Pikku-Mallan koillisrinteeltä ja Siilas- Silene wahlbergella, Saana 20.7.2004 © Henry Väre Sibbaldia procumbens, Ridni 27.7.2011 © Henry Väre Lumipeitteisillä tuoreilla tai kosteilla paikoilla, kalkin suhteen neutraali. Lumenviipymät on luokiteltu uhanalaiseksi luontotyypiksi ja purorikko silmälläpidettäväksi, molemmat harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Silene acaulis (Federley 1969) Silene acaulis, Pikku-Malla 10.7.2007 © Henry Väre Sibbaldia procumbens (Federley 1969) kosken suujuoksulta. Montell keräsi näytteet vuosina 1910 (TUR) ja 1911 (TURA). Myöhempiä havaintoja ja keräyksiä on vuosilta 1924, 1946, 1949, 1963, 1965, 1966, 1997, 2002 ja 2008. Kauhanen (2005) löysi Pikku-Mallan alueelta yhdeksän kasvustoa, yhteensä 45 yk-

Silene wahlbergella (Federley 1969) Spinulum annotinum subsp. alpestre (Federley 1969) Silene wahlbergella denliekoa kasvaa siellä täällä Mallan alueella oroboreaalisesta vyöhykkeestä keskipaljakalle. Lumipeitteisillä kosteilla mailla oroboreaalisessa vyöhykkeessä ja paljakalla, kalkin suhteen neutraali. Trisetum subalpestre © Kristine Bakke Westergaard Trisetum subalpestre lapinkaurake NT, DIR II Federley 1969 0 ruutua Spinulum annotinum subsp. alpestre pohjanriidenlieko DIR V Federley 1969 103 ruutua Pohjanriidenlieko ei ole uhanalainen eikä rauhoitettu, mutta koska se on vaarantunut Keski-Euroopassa, se kuuluu Euroopan Unionin luontodirektiivin liitteen V lajeihin, joiden ottaminen luonnosta ja hyväksikäyttö voi vaatia hyödyntämisen sääntelyä. Pohjanrii- P. Barberá määritti vuonna 2017 Lagercranztin vuonna 1919 (H) keräämän näytteen lapinkaurakkeeksi. Kasvupaikaksi on ilmoitettu Malla. Muita tietoja ei ole. Veronica fruticans varputädyke NT, rauhoitettu Federley 1969 17 ruutua Montell keräsi näytteet vuosina 1911 ja 1932 (molemmat TURA). Varputädyke on näyttävä kasvi ja Spinulum annotinum subsp. alpestre, Korkea Jehkats 7.7.2007 © Henry Väre silöä. Ilmoitettuja kasvupaikkoja ovat jyrkkä seinämä, sammalpatja, kalkkikallio, -seinämä ja -terassi, kalkkirinnealueiden välinen lohkareikkorinne, lapinvuokkokangas, lapinvuokko-liekovarpiokangas, sammaleinen törmä, valuvetinen kalkkikallioseinämä ja vyörylouhikko ja vesien osin repimä jyrkkä rinne. Niistä on 14 korkeusarviota, (480–)555–660, keskimäärin 615 m m.p.y. Yksilömääriksi on arvioitu 1–10, keskimäärin viisi. Esiintymät ovat helposti porojen saavutettavissa, joten yksittäiset versot tulevat helposti syödyksi ja suvullinen lisääntyminen vaarantuu. Lumipeitteisillä kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu vaarantuneeksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Lutukka 36. 2020 119

Veronica fruticans, Annjaloanji 9.7.2009 © Henry Väre Veronica fruticans (Federley 1969) Veronica fruticans koa varsia, sillä poropolut ovat paikoin yleisiä pahtojen tyvellä. Vähälumisilla kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Viola rupestris subsp. relicta pahtahietaorvokki VU, rauhoitettu, DIR II Federley 1969 7 ruutua siitä on paljon etenkin Federleyn, Metlan ja MH:n tekemiä havaintoja. Varputädykettä kasvaa Ison- ja Pikku-Mallan alueella kuten suippohärkylää, koko kalkkivaikutteisella alueella. Sitä löytyi Metlan inventoinneissa 11 ruudusta ja 27 kasvuston arvioitu yksilömäärä oli lähes 3 200 (Kauhanen 2005). Pikku-Mallan länsipahdan alla sitä on melko yhtenäisesti 300 metrin matkalla. Esiintymiä on oroboreaalisen vyöhykkeen yläosissa ja alapaljakalla. Ilmoitettuja kasvu120 Lutukka 36. 2020 paikkoja ovat dolomiittipaljastuma, dolomiittipaljastuma tunturikankaalla, kalkkikallio, kalkkikalliopaljastuma tunturikoivulehdossa, kalkkipahdan hylly, rinne ja seinämä, paahteinen kalkkikallion reuna, soraikko, suurruohoston aukko, tunturikoivuvyöhykkeen raja ja valuvetisen kallio­lipan tyvi. Korkeusarvioita on 14, 530– 800, keskimäärin 655 m m.p.y. Tyvestä puuvartinen varputädyke tuskin maistuu poroille kuin enintään satunnaisesti. Tallaus voi kat- Viola rupestris subsp. relicta, Saana 8.7.2007 © Henry Väre Pahtahietaorvokki on Skandinavian pohjoisilla tuntureilla kasvava Norjalle, Ruotsille ja Suomelle ko-

Woodsia glabella (Federley 1969) Viola rupestris subsp. relicta Woodsia glabella toperäinen alalaji. Se on harvinainen Mallan alueella; varhaisin tieto Mallalta on vuodelta 1924 (Alm & Fries 1925). Ensimmäisen näytteen kotimaiseen herbaarioon keräsi Saxén vuonna 1926 (H), seuraavan Stenius 1929 (H). Myöhempiä havaintoja tai keräyksiä on niukasti, mutta säännöllisesti. Esiintymiä on Pikku-Mallan etelä, lounais- ja koillispahtojen tyviosissa ja tunturikoivikon yläosissa. ilmoitettuja kasvupaikkoja ovat kalkkikallion paahteinen hylly, halkeama ja saviliuskesora, kalkkikalliopaljastuma lehtokoivikossa ja vyörysorarinne. Niistä on 6 korkeusarviota, 520–665, keskimäärin 610 m m.p.y. Kauhanen (2005) löysi neljä pientä esiintymää, yhteensä noin 50 ruusuketta. Kahdeksasta esiintymästä on laskettu 14–568 yksilöä, keskimäärin 175. Pahtahietaorvokki kuulunee porojen ruokavalioon enintään satunnaisesti. Tallaus voi katkoa kasveja, sillä poropolut ovat nykysin paikoin yleisiä pahtojen tyviosissa. Vähälumisilla kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Luokiteltu vaarantuneeksi harvinaisuuttaan ja ilmaston lämpenemisen vuoksi. Woodsia glabella kaljukiviyrtti Woodsia glabella, Saana 26.7.2005 © Henry Väre Viola rupestris subsp. relicta (Federley 1969) NT Federley 1969 6 ruutua Kaljukiviyrtti on harvinainen Mallan alueella. Montell (TURA) ja Rancken (H) keräsivät näytteen vuonna 1910, ja Fries ja Mårtenson (1910) ilmoittivat Montellin tiedon pohjalta esiintymästä Mallalla. Esiintymiä on etenkin Pikku-Mallan koillisrinteellä, mutta muutamia myös Ison-Mallan lounaispahdalla. Kasvupaikoiksi on ilmoitettu dolomiittiseinä, liuskekivi, kalkkikalliorinne, -rako, -seinämä ja -terassi. Niistä on 17 korkeusarviota, 505–730, keskimäärin 615 m m.p.y. Lehtikimppujen määriksi on laskettu 1–10. Vähälumisilla kuivilla paikoilla, kalkinsuosija. Laidunnus ei vaikuta kaljukiviyrtin esiintymiin. Luokiteltu silmälläpidettäväksi harvinaisuuttaan. Kiitokset. Sampsa Lommille suuri kiitos karttojen toteuttamisesta ja Veli-Pekka Rautiaiselle eräiden Turun herbaariotietojen tarkistamisesta, Pertti Uotilalle korallimetsän­ emän kuvasta. Airaksinen, O. & Karttunen, K. 1998: Natura 2000-luontotyyppiopas. Ympäristöopas 46: 1–193. Alm, C.G. & Fries, T.C.E. 1925: Floristiska anteckningar från Karesuando och Enontekis socknar. Svensk Botanisk Tidskrift 19: 250–262. Eurola, S., Kyllönen, H. & Laine, K. 1986: Kilpisjärven Jehkats-tunturin luonnosta. II. Lämpö-, lumi- ja maaperäekologiaa. Kilpisjärvi Notes 9: 7–12. Eurola, S. & Virtanen, R. 1991: Key to the vegetation of the northern Fennoscandian fjelds. Kilpisjärvi Notes 12: 1–28. Federley, B. & Vuokko, S. 1980: Kilpijärven seudun kasvillisuus ja kasvisto. Luonnon Tutkija 84: 15–18. Federley, B. 1969: Kärlväxtfloran i Malla naturpark. 208 s. Pro gradu -käsikirjoitus. Viikin kampuskirjasto, Helsingin yliopisto. Helsinki. Federley, B. 1971: Oxytropis lapponica (Wahlenb.) Gay och dess förekomst i Finland. – Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 47: 33–37. Federley, B. 1972: The invertebrate fauna of the Kilpisjärvi area, Finnish Lapland. 1. Introduction: the area, its investigation and plant cover. Acta Societatis pro Fauna et Flora Fennica 80: 5–36. Fries, Th.C.E. & Mårtenson, S. 1910: Floristiska anteckningar från de alpina och subalpina delarna af Karesuando och Jukkasjärvi socknar norr om Torne träsk. Svensk Botanisk Tidskrift 4: 55–75. Lutukka 36. 2020 121

Hiitonen, I. 1936: Die arktischen Arenaria-arten unseres naturwissenschaftlichen Gebietes. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 12: 60– 65. Jokinen, M. 2005: Mallan luonnonpuiston perustaminen – motiivit ja historia. Teoksessa: Jokinen, M. (toim.), Poronhoidon ja suojelun vaikutukset Mallan luonnonpuistossa. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 941: 6–13. Järvinen, A. 1989: The life history of Ranunculus glacialis, an arctic-alpine perennial herb, in Finnish Lapland. Holarctic Ecology 12: 152–162. Järvinen, A. & Järvinen, L. 1991: Seasonal change in performance of Ranunculus glacialis in Finnish Lapland. Aquilo, Ser. Botanica 30: 43–46. Kalliola, R. 1945: Kilpisjärven seutu sodan jäljiltä. Metsätaloudellinen aikakausilehti 9/1945. Kauhanen, H. 2005: Mallan ja Saanan uhanalaiset putkilokasvit. Teoksessa: Jokinen, M. (toim.), Poronhoidon ja suojelun vaikutukset Mallan luonnonpuistossa. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 941: 99–138. Kauhanen, H. & Mattsson, J. 2005: Mallan luonnonpuiston luontotyypit. Teoksessa: Jokinen, M. (toim.), Poronhoidon ja suojelun vaikutukset Mallan luonnonpuistossa. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 941: 49–98. Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M. & Uotila, P. 2019: Checklist of the vascular plants of Finland. Suomen putkilokasvien luettelo. Norrlinia 34: 1–206. Lehtovaara, J.J. 1995: Kilpisjärven ja Haltin kartta- alueiden kallioperä. Suomen Geologinen Kartta, 1:100 000 lehdet 1823 ja 1842. 64 s. + 2 karttaa. Geologian tutkimuskeskus. Espoo. Linkola, K. 1926: Pohjois-Suomeen ja Lappiin ehdotettavista luonnonsuojelualueista. Suomen Metsäpäivät Finlands Skogsdagar II: 7–21. J Simelius’en Perillisten Kirjapaino. Helsinki. Montell, J. 1912: Chamorchis alpina (L.) Rich. och Erigeron Unalaschkensis (DC.) Vierh. nya för Finland. Meddelanden af Societas pro Fauna et Flora Fennica 38: 80–83. Montell, J. 1914a: Ehdotus Kilpisjaurin rannalle perustettavasta luonnonsuojelualueesta. Luonnon Ystävä 18: 148–154. Montell, J. 1914b: Förslag till naturskyddsområde vid Kilpisjaur. Meddelanden af Societas pro Fauna et Flora Fennica 40: 175–181. Montell, J. 1921: Gränserna för Malla naturskyddsområde utvidgade. Meddelanden af Societas pro Fauna et Flora Fennica 46: 68–70. Montell, J. 1934: Några för Finlands flora nya fjäll växter. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 10: 381–382. Montell, J. 1941a: Carex holostoma Drej. funnen i Enontekis. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 17: 24. Montell, J. 1941b: Erigeron eriocephalus Fl. Dan. funnen i Finland. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 17: 192. Montell, J. 1945a: Alsine biflora (L.) Wg. rosea mihi, nova forma. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 21: 166–167. Montell, J. 1945b: Erigeron (Trimorpha) borealis (Vierh.) funnen vid Kilpisjaure i Lapponia enontekiensis. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 21: 168–169. ● Mäkelä, A. 2009: Pikkulehdokki, Suomelle uusi kämmekkälaji. Lutukka 25: 122–124. Niskanen, A.K.J., Niittynen, P., Aalto, J., Väre, H. & Luoto, M. 2019: Lost at high latitudes: Arctic and endemic plants under threat as climate warms. Diversity and Distributions 25: 809–821. 122 Lutukka 36. 2020 Oksanen, L. & Virtanen, R. 1995: Topographic, altitudinal and regional patterns in continental and suboceanic heath vegetation of northern Fennoscandia. Acta Botanica Fennica 153: 1–80. Pääkkö, E., Mäkelä, K., Saikkonen, A., Tynys, S., Anttonen, M., Johansson, P., Kumpula, J., Mikkola, K., Norokorpi, Y., Suominen, O., Turunen, M., Virtanen, R. & Väre, H. 2019: Tunturit. Teoksessa: Kontula, T. & Raunio, A. (toim.), Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018. Luontotyyppien punainen kirja. Osa 2: luontotyyppien kuvaukset, 759–884. Suomen ympäristö 5/2018. Suomen ympäristökeskus & ympäristöministeriö. Helsinki. Rautiainen, V.-P., Ryttäri, T., Kurtto, A. & Väre, H. (toim.) 2002: Putkilokasvien uhanalaisuuden arviointi – lajikohtaiset perustelut. Suomen ympäristö 593: 1–194. Roivainen, H. 1936b: Carex holostoma Drejer in Enontekiö. Annales Botanici Societatis ZoologicaeBotanicae Fennicae Vanamo 6(8): 21–23. Ryttäri, T. & Kettunen, T. 1997: Uhanalaiset kasvimme. 335 s. Suomen Ympäristökeskus. Helsinki. Ryttäri, T., Reinikainen, M., Hæggström, C.-A., Hakalisto, S., Hallman, J., Kanerva, T., Kulmala, P., Lampinen, J., Piirainen, M., Rautiainen, V.P., Rintanen, T. & Vainio, O. 2019: Putkilokasvit. Teoksessa: Hyvärinen, E. ym. (toim.), Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2019, 182–202. Ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus. Helsinki. Seppälä, M. 2004: Kilpisjärven alueen maanpinnan muodoista. Teoksessa: Järvinen, A. & Lahti, S. (toim.), Suurtuntureiden luonto: 65–75. Palmeniakustannus. Helsinki. Söyrinki, N. 1961: Nature conservation in Finland. Archivum Societatis Zoologicae Botanicae Fennicae ‘Vanamo’ 16(suppl): 120–126. Toivonen, H. & Vuokko, S. 1972: Suomen luonnon- ja kansallispuistojen kasvillisuudesta ja kasvistosta. Suomen Luonto 76: 93–114. Tuhkanen, S. 1980: Climatic parameters and indices in plant geography. Acta Phytogeographica Suecica 67: 1–110. Ulvinen, T. 1992: Kalliosirkunjyvä (Lappula deflexa) ja kellotalvikki (Pyrola media) Kilpisjärvellä. Lutukka 8: 94. Ulvinen, T., Metsänheimo, K., Koskela, P. & Ohen­ oja, M. 1978: Metsänemä Kilpisjärvellä ja muita lisiä lajin levinneisyyskuvaan. Luonnon Tutkija 82: 105–106. Väre, H. 1997: Tunturikeulankärki. Teoksessa: Ryttäri, T. & Kettunen, T. (toim.), Uhanalaiset kasvimme, 203. Suomen ympäristökeskus & Kirjayhtymä. Helsinki. Väre, H. 2001: Mountain birch taxonomy and floristics of mountain birch woodlands. Teoksessa: Wielgolaski, E. (toim.), Nordic Mountain Birch Ecosystems. Man and the biosphere series 27: 35–46. UNESCO-Paris and The Parthenon Publishing Group. New York & London. Väre, H. 2004: Typification of names published by the Finnish botanist Justus Montell. Annales Botanici Fennici 41: 435–444. Väre, H. 2012: Tuntureittemme kissankäpälistä. Lutukka 28: 35–48. Väre, H. 2019: Kurjentatar Suomessa. Lutukka 35: 13–18. Väre, H. & Kaipiainen, H. 2020: Haltin ja Ridnin ylhiötuntureiden kasvit. Lutukka 36: 18–29. Väre, H. & Virtanen, R. 1994: Morphological variation of Erigeron in NW Finnish Lapland. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 70: 73– 82. Väre, H., Kaipiainen, H. & Syrjänen, K. 2008: Toskalharji – Enontekiön suurtuntureiden aatelia. Lutukka 24: 67–83. Väre, H., Kaipiainen-Väre, H. & Syrjänen, K. 2015: Kuonjarvárrin ja lähituntureiden kalkkiylänköjen kasvit. Lutukka 31: 99–112. Väre, H., Kaipiainen, H. & Syrjänen, K. 2016: Ukkosen jumalan tunturissa – Terbmisvárrin ja Jollanoaivin tuntureiden kasvisto. Lutukka 32: 72–84. Väre, H., Syrjänen, K. & Kaipiainen, H. 2010: Porojärvien tunturialueen kasvit. Lutukka 26: 103– 121. Väre, H., Lampinen, R., Humphries, C. & Williams, P. 2003: Taxonomic diversity of vascular plants in the European alpine areas. Teoksessa: Nagy, L., Grabherr, G., Körner, Ch. & Thompson, D.B.A. (toim.), Alpine biodiversity in Europe. Ecological Studies 167: 133–148. Springer-Verlag. Berlin, Heidelberg. Weimarch, G. 1971: Variation on taxonomy of Hiero­ chloë (Graminae) in the Northern Hemisphere. Botaniska Notiser 124: 129–175. The flora and vegetation of Malla area in Enontekiö, far northwest of Finnish Lapland Malla mountains are situated in the limited area of the Finnish Scandes bordering Norway and Sweden. The area is located at the edge of the geological Kalak-nappe overthrust complex. Mts. Possuvarri (in Sami Bossovárri), Raasamalla (Goallarrássa), IsoMalla (Gichibákti) and Pikku-Malla (ŠilisMalla dahjege, Gilbbesmalla) are situated 690–951 m above sea level, from the oroboreal to the middle oroarctic belt. The oroboreal belt is characterised by Betula pubescens subsp. czerepanovii. Mostly these mountains are characterized by rocks, which are mainly moderately basic or acidic. There are also extensive dolomite formations (580–680 m asl), especially by Mts. Iso- and Pikku-Malla. The flora is exceptionally rich for Finnish Lapland. In total, 373 vascular plant species and subspecies have been found in this 41.5 km² area. These include 67 red-listed plants, many of which are arctic-alpine, some of them rare in the whole of Fennoscandia, e.g., Arenaria norvegica, Campanula uniflora, Oxytropis lapponica, Phippsia algida, Platanthera oligantha, Rhododendron lapponicum, Sabulina rubella and S. stricta. Threatened and near-threatened vascular plants are listed and their chorological history, ecology and relations to reindeer grazing described. There are also 27 threatened habitat types, of which snowbeds are extremely endangered due to the expected climate warming. Excessive reindeer herding is a threat to many vascular plants and vegetation types. Henry Väre, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, PL 7, 00014 Helsingin yliopisto. henry.vare@helsinki.fi Heidi Kaipiainen-Väre, Suomen ympäristökeskus, Latokartanonkaari 11, 00790 Helsinki.

Tunturikoivikko ja Kitsiputous, Malla 25.7.2016 © Henry Väre 123 Lutukka 36. 2020

Yötön yö, 3.7.2016 © Suvi Mansikkasalo / Visit Finland Lutukka 36. 2020 124